Miten te äidit jaksatte lastenne kanssa? Mitä keinoja teillä on hallita hermonne ja kiukunpuuskanne?
Kun odotin lapsia, olin varma että minusta tulisi hyvä äiti. Enpä ole enää sitä mieltä. Menetän lapsille hermoni ihan tyhmistä asioista, karjun, huudan ja olen jopa kova kourainen. Häpeän itseäni ja sitä etten ole pystynyt muuttumaan. Olen keskustellut asiasta kaverini kanssa, jolla myös useampi lapsi. Masentaa kun en voi olla se hellä ja lempeä äiti, joka haluaisin olla..
Kun odotin lapsia, olin varma että minusta tulisi hyvä äiti. Enpä ole enää sitä mieltä. Menetän lapsille hermoni ihan tyhmistä asioista, karjun, huudan ja olen jopa kova kourainen. Häpeän itseäni ja sitä etten ole pystynyt muuttumaan. Olen keskustellut asiasta kaverini kanssa, jolla myös useampi lapsi. Masentaa kun en voi olla se hellä ja lempeä äiti, joka haluaisin olla..
Vastaukset 10
Vanhimmat
täälläkin! On se niin kumma vaikka kuinka ajatteli silloin ettei minusta tule mitään "hirviö-äitiä", mutta sellainen on tainnut tulla... Kaksi mitkä olen parhaiksi kokenut, laskee kymmeneen tai painelee happi hyppelylle ulos(ihan vaan hetkeksi)... Koska jos menisin toiseen huoneeseen niin lapset tulevat sinne perässä huutamaan, ja ulos huuto ei kuulu...
Koville ottaa, mutta on kestettävä! Missään nimessä en luopuisi... Mutta voimia sinne!
Silloin kun lapset olivat pienia (alle kouluikäisiä) hermostuin milloin mistäkin. Selviytymiskeinokseni tuli seurakunnan perhekerho, jossa näki saman ikäisten lasten vanhempia ja näki että muillakin on samanlaista.
Asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin, kun kuuli että meillä on ollut tuota jo 2kk:tta. Tai se meni meillä ohi kun lapsi täytti niin paljon. Samoin tiukka päivärytmi auttoi äitiä ja lapsia hahmottamaan päivän kulun paremmin. Ylös, aamupala, ulos, sisään, lounas, päiväunet, välipala, ulos tai sisäleikkejä, ruoan laitto, päivällinen jne.
Oikein ärrinmurri päivinä kun älysi heittäytyä lattialle ja ruveta LEIKKIMÄÄN lasten kanssa, niin huomasi että lapsetkin muuttuivat heti kilteiksi, koska huomiota he vain haluavat.
Olemme pojan kanssa nyt molemmat kipeänä, poika on oksentanut ja molemmilla on yskää, nuhaa ym. Syöminen on hankalaa, ja tänään sitten huusin kipeälle yskivälle lapselle, että ruokaa ei Per....e enää ikinä tule, kun hän kerta vaan heittää ruuat lattialle eikä syö... En tiedä mistä jaksamista löytyisi, kun itse on ihan poikki, tuntuu kamalalta olla näin huono äiti!
Tiedän että pitäisi osata keskittyä niihin hyviin päiviin ja hyviin asioihin, mutta ainakin näin kipeänä ollessa ne unohtuu kokonaan. Olen jo ajatellut tänään, että oli virhe ylipäätään hankkia lasta, kun en tästä selviydy, enkä pysty olemaan hyvä äiti. Ajattelen että lapseni ansaitsee jotain parempaa, kuin tällaisen kiukkuisen, itkuisen ja väsyneen äidin, joka vaan mekaanisesti kantaa ruokaa eteen, vaihtaa vaippaa ja hokee koko ajan "ei,e,ei!".
Jospa nämä ajatukset tästä muuttuvat, kun parannutaan, ja kevättä kohti mennään. En osaa mitenkään auttaa, mutta voin sanoa että kyllä se jaksaminen täälläkin voimille ottaa!
ja sen olen meillä ratkaissut ihan niin, että jos ei ole nälkä, ei tarvi syödä, kunhan juo riittävästi, ettei kuivu. Ruoaksi en yritäkään tarjota muuta kuin sellaisia, mitkä olen kokemuksen kautta huomannut potilaalle maistuvan: banaani, jogurtit ja viilit, puurot ja etenkin vispipuuro sekä kiisselit ja hedelmäsoseet. Mahaa niillä määrillä ei täytä, mitä uppoaa, mutta saapa edes jotakin ravintoa maidon lisäksi. Muutaman päivän paasto ei vielä ruokavaliota romuta ja sairaalle lapselle tahdon antaa vain hellyyttä, turvaa ja tehdä siten sairastamisesta edes hieman helpompaa.
Meillä äideill vain taitaa olla joku primitiivinen jäänne tuo ruoan tuputtaminen ihan niinkuin lapsi siitä nälkään kuolisi jos ei päivään tai kahteenkaan syö, sairaalla lapsella ruokahalu on olematon, ja tärkeintä on riittävä nesteen saaminen. Herkkujakin voi yrittää tarjota, jos ne vain maistuvat, ei se mikään laissa säädetty pointti ole, että ravitsevaa ja monipuolista ruokaa joka päivä, oli miten oli.
Meillä sairastettiin joulun ja uudenvuoden välillä Noro-viruksen aiheuttama oksennus-ripulitauti, eikä meidän 2-vuotiaskaan syönyt juuri mitään ainakaan kolmeen-neljään päivään, joi tosi paljon vaikka oksenteli suurimmaksi osaksi kaiken pois. Pikkuisen söi hedelmiä ja kiisseleitä, marjakeittoa yms. mutta lämpimään ruokaan ei koskenutkaan, ja ihan ymmärrettävää kun ei viikkoon maistunut itsellekään mikään.
Ja vaikka ei olisi aina sairaanakaan, niin tulee niitä syömättömyyskausia ettei syö kuin linnunannoksen jos sitäkään.
hermoja. Muista että lapsi on lapsi, tekee tyhmyyksiä ymmärtämättömyyttään, ei ilkeyttään. Yleensä raivarin takana on todellinen syy: nälkä, jano, väsymys tai vaikkapa hellyyden kaipuu. Oma lapseni itkee esim. öisin vain silloin, kun hän on oikeasti kipeä tai tulossa sairaaksi. Omaa pinnaa voi myös venyttää tekemällä jotain täysin tyhmää: kun tuntuu, että nyt riitti, tee jotain poikkeuksellista; laula Oolannin sotaa tai heittäydy lattialle nauramaan tms. kunnes saat suhteellisuuden tajun takaisin. Ton viimisen luin jostakin kirjasta ja oikeesti sitä on meilläkin muutaman kerran laulettu. Helpottaa kummasti...
Kiva huomata ettei ole yksin tämän asian kanssa. On niin helppo tuntea häpeää siitä miten itse käyttäytyy. Yritän muistaa tuon hulluttelun kun seuraavan kerran tuntuu että pinna palaa :) Tottahan se tietysti on että lapsi hakee huomiota kiukuttelullakin, mutta joskus tuntuu että vaikka itse mitä yrittää niin lapsi ei rauhotu.... Mutta yritetään zempata niin ehkä jo huominen on parempi! Voimia kaikille saman asian kanssa painiville!
Eli asutteko lastenne kanssa yksin ?
Nyt vasta alkaa tuntua paremmalta. Nuorempi lapsi yhden hujakoilla. Syksyllä kun tuntui pimeydenkin takia tosi pahalta, itkeskelin yksinäni tosin mieheeni kyllä tukeutuen, mutta yksinäiseltä synkissä ajatuksissa olo kyllä tuntui. Lasten kanssa oleminen on kyllä ollut ilo, aina, mutta se yksikin huutaminen on repinyt sisintäni kun olen huomannut että en ole pystynyt hillitsemään itseäni. Puhuinkin näistä masennuksen oireista neuvolassa ja sain tukea hakeutua ihan ammattilaisen luo juttelemaan. Ajattelin aluksi että pöh, normaalia arkeahan tämä tällainen on, en ole ainoa väsynyt äiti, turha sitä rupea paisuttelemaan, mutta yllätyksekseni se jutteleminen päivittäisistä tuntemuksista auttaa. Aluksi oli vaikea myöntää itselleen että en olekaan henkisesti niin vahva kuin olen ajatellut. Onhan minulla mies kotona, tai oikeastaan pyöreitä päiviä töissä, mutta tuki kuitenkin. Nyt kun on helpompaa hyväksyä omat puutteet on jotenkin rauhallisempi olokin. Juttelu siis auttaa, varsinkin jonkun perheen ulkopuolisen kanssa.
luulenpa, että harvassa on ne äidit joilta ei joskus päre pala lasten kanssa...minulla on aikas pitkä pinna, mutta kyllä sekin joskus katkeaa kun oikein äärimmilleen vedetään (ainakin tiettynä aikana kuusta).
Tänään itseasiassa oli juuri sellainen päivä, flunssa kiusaa ja alaremontti tulossa, hermot tiukalla jne...ja pieni mies niin termiittituulella kuin olla voi! Sen kymmenennen kerran kun olin raahannut pikkujätkän pois ruokapöydältä tanssimasta, karsimasta kukistani lehtiä, kiusaamasta koiraa yms. pärähdin ihan totaalisesti ja syyllistyin huutamiseen lapselleni. Tuli siinä rähjättyä samalla miehellekin, mutta ei haukku haavaa tee kunhan käsiksi ei käydä.
Aina rähjäämisen jälkeen on tietysti huono omatunto mutta minkäs teet. Kunhan siitä rähjäämisestä ei oikeasti tule jokapäiväinen tapa niin tuskinpa siitä yksikään lapsi traumatisoituu!