yön ja päivän välissä

osia runosta RAKKAUS EI AINA SAMMU
(nimimerkillä Uros Kala 5.4.2006 klo 02.39 )


Rakkaus, palava rakkaus ei aina
sammu ristiriitojen aallokkoon, väärinymmärrysten
kipeyteen, jäätävään sateeseen
Erehdyksiä ja eksymistä

Näillä tunteiden herkillä poluilla
joilla sielumme huutavat
hyväksytyksi tulemista, arvokkaana olemista

* *

Ei, ei sielujemme orastava kevät
aina hautaudu räntäsateen ja viiman alle, kuole
satuttavien sanojen voimalla pois,
joskus

Se hautautuu liian huumaaviin tuoksuihin
ja kuolee syleilyjemme
voimassa

* *

Rakkaus, palava rakkaus ei aina
sammu ristiriitojen aallokkoon, väärinymmärrysten
kipeyteen, jäätävään sateeseen
Erehdyksiä ja eksymistä

Palava rakkaus sammui
intohimoisiin
suudelmiin, poltti itsensä karrelle, käpristyi
kuin hiiltynyt paperi
Jota pidän tummuneissa sormissani,
kyynelteni kostuttama

Se on palava enää vain
muistoissani

Kolme kirjettä: 2. kirje, osa 2/2
( nimimerkillä Uitettu Koira 6.1.2004 klo 16.28 )


Puhun lumelle, lumi, jos voisit pestä kasvoni
puhtaaksi, noroina maahan valuva vesi
ei olisi tarkoitusta vailla.
Minulla on niin vähän sanoja

jäljellä.
En tiedä löydänkö enää kotiin?
Käteni liikkuvat penkin uurteissa, tunnustellen
sormillani huomaan maalin lohkeilleen,

eikä se herätä minussa muita tunteita, tämän:
maali on lohkeillut.
Makaan selälläni ja odotan
täällä jossakin, äiti.

(nimimerkillä PromoTor 20.10.2003 klo 14.20)


alternatiivivuoristosta?
kivestä hakkaamalla kauniita kuvia?
vastaamattomia kysymyksiä
sähkövirtana silmissä kipunoiden.
sanoivat minua tyhmäksi,
pölypunkin munat kasvojesi uurteissa:
figuuri
veden kalvolla rikkoutuu,
unelmat tulevat.
kipeästi lihaksi joka rappeutuu.
en ole hän joka olen hän joka en ole.
viimeinen lause
ennen syvää unta, ensimmäinen
kohtuullinen ääni
unen purentaa marmorin hampaissa.
ehkä sittenkin, sittenkin
ei.

tuhoaisin tämän runon
jos voisin,
tykittäisin takaperin hirviön suonistoon.
alter ego antipatia?
pervertikkeli posthumina?
jos olen joskus ollut eksyksissä
muistelen miltä se tuntui,
tämä eläytyminen piiskaa minua liikaa.
vilahtavia munakkaita
neitseellisillä lautasilla,
kivestä hakkaamalla ei saada mitään muuta
mitään muuta.
kyvytön letku ja katko
nai sen kävelyt

hoplaa,figuuri veden kalvolla
rikkoutuu -
runoilijan pisoaarissa
loistava huomen ja kirkkaasti
puhkotut silmät...
gingsberg juuria ei saa vuoristosta!!!
enää (ne on loppu)

otetaanko taas tänään kusitesti?

(nimimerkillä kohmeessa eemeli 27.7.2006 klo 08.06)


keväällä lähtivät jäät
kirjoittavat sormet kuin koukut
kun katselen ikkunasta
ajan kulumista

tutkin kuinka tympeitä sanoja
voin vielä kirjoittaa
eläytyen itseeni
melkein kuin tarkoittaisin sitä

aika kuluu kuin siivillä
kaikki mitä on sanottu
palaa paperin läpi sieluuni
joka menee vesien mukana

ryskyen häipyvät tehdyt tarkoitukset
alajuoksulla totuus odottaa
näpeissäni ei mitään muuta
vain vastuu puhutusta

( nimimerkillä hairface 10.11.2004 klo 14.13 )


Istun laiturin nokassa
kun joutsenpariskunta lähtee
kotimökkini lammelta

Kirveen jälki puun kyljessä tuore
ensimmäisten hiutaleiden putoillessa
syksyisille lehdille

Istun laiturin nokassa
kun joutsenpariskunta palaa
kotimökkini lammelle

Ja vaikka haava ei ole
vielä parantunut, silti ruohikko vihertää
Puuhun puhkeavat terveet silmut

puupääkatin painajaisuni
( nimimerkillä santelipuukissa 26.10.2005 klo 20.49 )


Olen yksin kotona ja sieluani särkee.
Kävelen huoneessa
paikasta toiseen, asettaudun milloin
minnekin, yritän löytää sopivaa
asentoa, saada ajatukset paikoilleen.
On niin kovin pimeää
täällä.

Tassuttelen piirongin päällä
ja puikkelehdin valokuvien välistä,
hyppään hyllylle katonrajaan.

Oksat raapivat ikkunaa syksyisessä pimeydessä
kuin koukistuneet sormet, etsien reittiä
vapisevaan huoneeseen.
Huoneessa sysimustat varjot heittäytyvät
seinille ja huohottavat
ajatusteni keskelle
kauheita sanontojaan,
lausumattomiksi kelpaavia herjoja ja hihityksiä:
tekevät minut niin pieneksi että välillä
pelkään kokonaan hukkuvani varjoihin, liukenevani
olemattomiin.

Pommikoneen jyrinää! Napalmia!
Vai onko se ainoastaan
vanhan talon natinaa tuulessa, en osaa
enää erottaa ääniä
toisistaan, levottomia
ajatuksia ja todellisuutta.
Kun todellisuus muovautuu
ajatuksistani tuhansien pelkojen muotoon.
Puikkelehdin sängyn alle.

Kunnes tulee niin pimeää että varjotkin
lakkaavat olemasta.
Enkä enää näe yhtään mitään.

Edes näillä kissansilmilläni, joista on sanottu
että ne näkevät pimeässäkin,
hah, ei sentään
täydellisessä pimeässä?

En edes yritä!
Asettaudun keskelle lattiaa, outoa
tässä pimeydessä on äkkiä
hyvä olla,
mittasuhteet asettuvat kohdalleen kun ei ole mitään
nähtävää, ei oikeastaan
mitään pelättävääkään, ja asiat
alkavat erottautua omanlaisinaan,
huokaan helpotuksesta.
Ei se ollutkaan kuolema, ei helvetti eikä kadotus
vain oma sydämeni
maalaili kauhukuviaan, kun kuuntelin
typerää ääntä.

Keskellä lattiaa
kehrään itsekseni, ihan vain
omaksi ilokseni.

Valo on sittenkin
olemassa, vaikka sitä ei aina huomaa,
pelkojensa keskellä, vasta
pudottuaan
sen kokee, puupääkissakin, on sydämessä
ja sielussa siellä
missä usko: hiljainen varmuus
yksi näkee ja olen Hänen sylissään yöni keskellä.

Pimeyden herjat ikkunaa vasten
ja valtavien koirien ulvonta ohimoilla
ovat enää pelkkiä
oksanraapaisuja ja huokauksia, kuin
tuulessa väsyneen puutalon
natinaa.

( nimimerkillä santelipuukissa 10.10.2005 klo 00.05 )


palelevien sydänten puutarhassa
tuhannet mielikuvat väijyvät ohimoiden seutuvilla
odottaen pääsyä sisään

tuhannet epämääräiset tuntemukset

myrkyttäen kavalasti
nämä kaipaavat sielut jotka istuvat puutarhan penkeillä
kuutamon valossa

susien ulvonta naamioituneena kyyhkysten kujerrukseksi

oikeutetun kaipauksen varjolla ne marssivat sisään
kaikki itsesäälin variaatiot
ja säie säikeeltä kehittyvä katkeruus
tarjoten itsensä voimaksi

yksinäisen voimattomuuteen

ne kolkuttavat ohimoillasi
tunteellisuutesi sormin ja miltei luulet
että kieltäytyä kuulemasta niiden kujerrusta
olisi sama kuin kieltäytyisit ihmisyydestäsi ja kaikesta
mikä on kaunista ja tärkeää

kuuntelitko jo?
otitko vastaan myrkyllisen viestin?
päästitkö sen sydämesi maisemaan -

olisi ollut liian paljon vaadittu
suostua olemaan heikko
alaston ja niin tautisen yksinäinen tässä
palelevien sydänten puutarhassa

suostuisit siihen
voi, suostuisitpa kerrankin

vain sinä syyttämättä toista
vaatimatta häntä lämmittämään kylmenevää
kaipaavaa sinua

sinä
omana itsenäsi
mahdollisuus tutustua omaan sieluusi
löytää kätesi siinä
tulla todeksi

vain suurimman yksinäisyyden keskellä
ihminen voi havahtua olemaan läsnä

juuri minä vastuullisena
omalla penkilläni istuen vain minä
itseni myöntäen
kohotan kasvoni huomaan

eräs saapuu kuin tuuli
todempana kuin koskaan aikaisemmin
hän kietoo rakkautensa viitan ympärilleni ja
pukee minut lohdutuksella josta
en osannut edes uneksia

tämän hän tekee
miksi?
ihmiselle
palavan rakkautensa kohteelle

tekee että hän
ihminen
sitten lähtiessään puutarhasta ulos avaraan maailmaan
voisi mennä läsnäolevana itsenään

Kristuksen kanssa kaikkialle!

ja äkkiä tuo kova ja karkea maailma
jota pakenit puutarhaasi
onkin täynnä lupauksia ja kukkakedon tuoksua

tiedät
ettei sinun koskaan enää tarvitse
ottaa vastaan ohimoillasi kolkuttavia valheita
ei minkään hyvän tai oikeutetun varjolla
ei edes itsesäälin hekumassa

tarttua siihen voimaan
jolla vihollinen pukee alastoman ihmisen
ettei hän alastomuudessaan kääntyisi Kristuksen puoleen
eikä löytäisi itseään kokonaisena Hänessä

siis!
pois palakoon kukkakedot
joista pidimme kynsin hampain kiinni
kuin parhaista unelmistamme koska pelkäsimme kohdata
tätä kovaa maailmaa:
omaa raadollisuuttamme
omaa raadollisuuttamme

siis
tervetuloa todellisuus ja sen kylmät kasvot -
jotka Kristuksen kanssa kauniisti
avautuvat kukkakedoksi

Hänen kanssaan todellisuudessa on aina tuoksua
Hänen kanssaan todellisuus maistuu
Hänen kanssaan kaikessa on elämän tuntumaa
kipeyksienkin keskellä
Hänen kanssaan ihminen on aina ehyesti

tässä

kun äänet ohimoillasi kuiskivat:
tarvitset toisen ollaksesi kokonaisesti sinä

käännät kasvosi valoon ja sanot sielullesi rohkaisevasti:
minähän olen jo minä
minä joka kaipaan ja tarvitsen ja haluan

täyttyvätpä tarpeeni tai eivät
olen puettu Häneen jossa puutarhan on pakko
laulaa

( nimimerkillä santelipuukissa 9.10.2005 klo 22.41 )

ajatukset ovat liikkuvia varjoja
väsyneen mielen puutarha
aurinkokello

kuinka monta kertaa ennen
kuinka monta kertaa taas

hyvää yötä, ehkä huomennakin päivä nousee?
hyvää yötä, olen kuulevinani
linnut, aamukasteisen ruohon kahinan
jalkoja vasten

hoh hoijaa
tässä penkillä on hyvä olla

yksinäinen mieli lepää

Viha on voinut puhdistaa sinut
oikeutesi saleihin,
tuomari mustassa kaavussaan
nipistelee pallejaan
kaikkien naisten näkyvissä.

Kokemiesi vääryyksien kosto
on saattanut ylittää linnun kyvyt visertää
spermasi alla.

että runoa
pukkaa...

TÄNÄ YÖNÄ I - III ( 21.10.2005 )



Tänä Yönä I. (joskus keskiyön jälkeen)

Nyt tiedän sen
keskellä maailman toiveiden, keskellä kaipauksien.
Tämän suurimman rakkauden Sinulta saada
voi ihminen. Täyttymyksen...
Siksi kiitän, ylistäen: oi suloinen Kristus! Immanuel!

Lahjaksi annoit kaiken sen,
köyhälle täyteyden, kun tulit laupeudessasi
puhdistaen. Hyväksyit
minut rikkinäisen.
Aloitit työsi armahtaen.

Jatkoit armossa
vieläkin parantaen, laupeudellasi
yhä vain eheyttäen. Kasvattaen. Ei suurempaa,
ei parempaa! Ei ihmeellisempää olla voi kuin olet Sinä
suloinen Kristus. Ihmisten ihana Immanuel.

- - -

Tänä Yönä II. (aamuyön lähestyessä)

Ajan valtimoilla tihkuvat
viilletyt haavat.
Lepakoiden kyyneleet
romahtaneiden katakombien
raivatuilla kujilla.
Uudistetut maailmat.

*

Historia ei toista itseään. Toistan:
ei historia, ei.
Laastaroidut ranteet, unohdetut
menneisyydet!

*

Maalasitko seinään ikkunan?
Katseletko kaunista maisemaa, alitajunnasta
kumpuavaa kiitosvirttä?
Ihmeellinen on tämä maailma, kuinka ihmeellinen!

Niin aivan, salli minun kysyä,
kuinka ihmeellinen?

*

Elämä kääriytyy siipien suojaan,
luolan katossa oliot
vieri vieressä nukkuvat kuin verenimijöiden
ihmiskunta.

Sitä romahtanutta, mikä raivattiin auki, ei ole
koskaan ollutkaan, vain tämä uusi
ja avattu
on, turvallinen maailma, runsas ruokapöytä.

*

Gloria.
Olen kyllä kuullut:
nauraessakin voi sydän itkeä.
Mutta voiko itkeä
sydämen nauraessa?

*

Aikajanat kääntyilevät
muistin viivastolla, kuvitelmat,
hetkittäiset välähdykset
ja valoläikät paperilla, mykät elokuvat.
Teräksen ääni...

Piikkilangoin toisiinsa sidotut rakkauskirjeet!
Tuhansia koskettavia sanoja
kirjepapereiden uumenissa, paperin kahina
kuin riisuisit naista vaatteista:
vain sinulle, sinua varten, ikuisesti
sinun.
Kaikki tämä täydellinen ja ihana.

Täydellisesti ihana.
Se kertoo että tämä yö on kaikki,
vain tämä yö on kaikki, kaikki on tämä yö.

*

Grogilasin reuna täyteläisiä huulia
vasten.
Hellimpien suudelmien puremat
pelästyneen ihmisen
kaulalla.
Kesken rauhallista ravintolailtaa ja
runonlausuntaa -
säpsähdys.
Kuin giljotiinin terä olisi viuhahtanut ilmassa,
näkymättömänä, vain juuri
ja juuri aistittavana, humalaisen mielen
havaintona:

Tässä.

*

Tässä se on, kaikkien lauseidemme
takana ja niiden alla.
Historia!

Mitä se sitten sisältääkään.

- - -

Tänä Yönä III. (aamuyöllä)

Todellisuus tulee jälleen itsekseen, kun -
vainoharhaiset tulkinnat putoavat
kuin
nyrkkiinpuserretusta kädestä irtoava kivi
otteen hellittäessä.

Sulkeutuvat kirjekuoret:
sanat menevät itseensä, mykkä elokuva liikkuu
ja lepakot räpsähtävät auki.
Vaikka myrskytuuli rummuttaa aina väsyneitä
ohimoitamme.

Raivoisasti se tuuli puhaltaa.

Ja vesi nielaisee sähähtelevät, pulisevat
sanat, hetken aikaa kehät
sisäkkäisinä pyörteinä veden kalvolla, sitten
tyyni pinta.

Peilityyni.

Samanaikaisesti:
repivää, sinne tänne tempovaa myrskyä
ja ihanan suloista hiljaisuutta,
ymmärryksen lepoa.

*

Nyt tiedän sen! Keskellä maailman toiveiden,
keskellä kaipauksien.
Olet sinä, Immanuel, haavoissasi vapauttaen, tarjoutuen
valoksi pimeyden keskelle, mahdollisuutena
iloon. Että näkisimme,
olet vapauttaen: minut itselleni
antaen. Ristilläsi
rakastaen, lahjoitat kaiken niin ihmeellisesti,
Kristus.
Armosi todellisuuden, läsnäolon.

Maailmassa meillä on ahdistus.
Sinussa rauha.
Nämä kaksi, kummatkin.

- - -

"aamu tulee niinkuin ennen" ( 6:55 )
( nimimerkillä santelipuukissa 21.10.2005 klo 06.55 )

Aamu tulee niinkuin ennen,
siihen voi eksyä,
luulla,
että kaikki kuitenkin jatkuu,
huomenna.

Loputtomina mahdollisuuksina, tienristeyksinä
joissa vielä on mahdollista
valita se oikea, hyvyyttä humiseva,
vaikka tänään
valitsisitkin väärin.
Ei -

Ei ole niin!
Vain tämä päivä on, annetaan.
Aamu.

Tahdon katsoa sinua kasvoihin,
arkinen aamu,
koskettaa taivaanrantaa, tuntea syksyisessä tuulessa
pyhän hymyilyn.

mietelause pilkkaajien pilkkaajille
( nimimerkillä santelipuukissa 23.1.2006 klo 12.23 )


ja niille jotka pilkkaavat
niitä jotka heitä pilkkaavat
minä sanon
ei heidän pilkkansa olisi voinut
teitä vahingoittaa

kuten seiniin piirretyt rivot kuvat
vahingoittavat vasta niitä
jotka alkavat niillä ruokkia itseään

vasta silloin he ovat
omilla kiistattomilla teoillaan
törmänneet vasten seinää
loukaten itsessään sellaista
mikä oli loukkaamatonta

Hyvää yötä

Kiva lukee het aamusta jotain näin valtavaa.
Kiitos ja halaus
:)

Niin loistavia.

Virtuoosi on Hän..

Erinomaista.

Koska nää menee painoon ?

:)

Lisää, lisää, lisää, ..
näitä..

Hyvää aamupäevää Partaselle

t. Helminen

Saanks mä valita sen,josta eniten tykkään ?

Hmm..
ai saan ?..:)

Tykkään eniten tästä ekasta runosta.