Mitenköhän sen hyväksyisi että tulee olemaan masentunut aina, ei minua voi auttaa enää mikään muu kuin hoito. SE on kuitenkin liian iso kynnys tehä jotain sellaista, vaikka toisaalta ei tarvitsisi kuin sanoa vanhemmilleni että minua todella vaivaa masennus ja haluaisin mennä puhumaan jonnekkin, joten he kei hoitaisivat asian ja soittisivat minut johonkin. Asia ei ehkä sittenkään olisi yksinkertainen. Äitini (joka pääasiassa pitää minusta huolta) on ihminen, joka ei hevillä vie edes lääkärihoitoon epäilin/oli oireet mitä tahansa sairautta sitten tahansa. Olen kerran maininnut hänelle hiukan nopeasi masennuksestani, mutta hän ei edes kuunnellut, sanoi vai että ''älä ny viitti, noin nuorella mitään kunnollista masennusta ole!''
Monta kertaa oon halunnut ja ajatellut pitkään jo et joku päivä mä vielä riehun puukon kanssa ja yrittäisin vaikka leikilläni tappaa jonkun kotona, että pääsisin pois täältä, koulusta ja kakkialta. Mun on kohta enää niin turha olla koulussa, kaikki menee päin vittua siellä, varsinkin nykyään. Ennen (vaikka olen ollut jo pitkään masentunut) oli keskiarvoni ja kokeiden tulokset keskitasossa ja jopa sen yläpuolella, mut nykyään kaikki menee ala-arvosesti, ''oikeessa'' koulussa (en ole ihan tavallisessa peruskoulussa) en pääsisi läpi edes kokeista, mutta täällä pääsee aina vähintäänkin rimaa hipoen.
Minulla on nyt loma, olen katsonut telkkaria joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. En ole juurikaan syönyt mitään, paino pudonnut huimasti, eikä kyllä tee mielikään. Tein n. nelisen viikkoa sitten ''sopimuksen'' itseni kanssa, että en käy tietokoneella päivittäin ja vähintään 15 min silloin kun käyn. Nyt vaihdoin elämäni telkkarin ääreen. Ennen olin koneella 24/7, kiersin ja lueskelin palstoja jne, en edes jutellut kenellekkään, mä vaan luin muiden elämästä.
Minulla ei ole yhtäkään kaveria, ei ketään kenenkä kanssa viettää aikaa tai jutella. Ehkä se on toisaalta ihan hyvä juttu, mä en ole koskaan tullut toimeen ihmisten kanssa....ja paskat, mitä mä tässä valehtelen. Mähän olin joskus tosi pienenä (6-8) tosi sosiaalinen ja vittu niin pirtee ja ilonen, kaikki halus olla mun kanssa. Mut niin ne ajat vaan muuttuu..ja ihmiset. Ei niistä ihmisistä kukaan ollut mulle oikea kaveri, siitähänse kiusaaminenkin kertoo.
Mä oon yrittäny tähän asti pysyä ns. ''hyvänä nuorena'' En ole käynyt riehumassa ja ryyppäämässä kaupungilla (en ole mikään absolutisti kylläkään, juon vain vähän), en polta, yrittäny olla ystävälline ihmisille jne. Koulussa mulla ei ole koskaan ollut tavoitteena olla hyvä, sitä on vaan käytävä ja joskus luettava, mut enää se lukeminen ei onnistu. Nykyään oon miettiny, et minkäköhänlaista olis käyttää huumeita, ei tuntee kipua tai mitää, olla vaan. Sitten vois vetää yliannostuksen joku päivä ja kuolla. Vielä vuosi sitten mä ajattelin, et en koskaan tuu koskemaan huumeisiin, en ikinä, mut nyt se tuntuu itseasiassa aika hyvältä vaihtoehdolta. Se onkin toinen juttu mistä mä niitä huumeita saan, mut kyllä mä keinot aina keksisin. Mikähän se oliskaan parempaa elämää kuin elää narkkarina.
Mut hyvästi ja hei, palaan nyt telkkarin ääreen.
Monta kertaa oon halunnut ja ajatellut pitkään jo et joku päivä mä vielä riehun puukon kanssa ja yrittäisin vaikka leikilläni tappaa jonkun kotona, että pääsisin pois täältä, koulusta ja kakkialta. Mun on kohta enää niin turha olla koulussa, kaikki menee päin vittua siellä, varsinkin nykyään. Ennen (vaikka olen ollut jo pitkään masentunut) oli keskiarvoni ja kokeiden tulokset keskitasossa ja jopa sen yläpuolella, mut nykyään kaikki menee ala-arvosesti, ''oikeessa'' koulussa (en ole ihan tavallisessa peruskoulussa) en pääsisi läpi edes kokeista, mutta täällä pääsee aina vähintäänkin rimaa hipoen.
Minulla on nyt loma, olen katsonut telkkaria joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. En ole juurikaan syönyt mitään, paino pudonnut huimasti, eikä kyllä tee mielikään. Tein n. nelisen viikkoa sitten ''sopimuksen'' itseni kanssa, että en käy tietokoneella päivittäin ja vähintään 15 min silloin kun käyn. Nyt vaihdoin elämäni telkkarin ääreen. Ennen olin koneella 24/7, kiersin ja lueskelin palstoja jne, en edes jutellut kenellekkään, mä vaan luin muiden elämästä.
Minulla ei ole yhtäkään kaveria, ei ketään kenenkä kanssa viettää aikaa tai jutella. Ehkä se on toisaalta ihan hyvä juttu, mä en ole koskaan tullut toimeen ihmisten kanssa....ja paskat, mitä mä tässä valehtelen. Mähän olin joskus tosi pienenä (6-8) tosi sosiaalinen ja vittu niin pirtee ja ilonen, kaikki halus olla mun kanssa. Mut niin ne ajat vaan muuttuu..ja ihmiset. Ei niistä ihmisistä kukaan ollut mulle oikea kaveri, siitähänse kiusaaminenkin kertoo.
Mä oon yrittäny tähän asti pysyä ns. ''hyvänä nuorena'' En ole käynyt riehumassa ja ryyppäämässä kaupungilla (en ole mikään absolutisti kylläkään, juon vain vähän), en polta, yrittäny olla ystävälline ihmisille jne. Koulussa mulla ei ole koskaan ollut tavoitteena olla hyvä, sitä on vaan käytävä ja joskus luettava, mut enää se lukeminen ei onnistu. Nykyään oon miettiny, et minkäköhänlaista olis käyttää huumeita, ei tuntee kipua tai mitää, olla vaan. Sitten vois vetää yliannostuksen joku päivä ja kuolla. Vielä vuosi sitten mä ajattelin, et en koskaan tuu koskemaan huumeisiin, en ikinä, mut nyt se tuntuu itseasiassa aika hyvältä vaihtoehdolta. Se onkin toinen juttu mistä mä niitä huumeita saan, mut kyllä mä keinot aina keksisin. Mikähän se oliskaan parempaa elämää kuin elää narkkarina.
Mut hyvästi ja hei, palaan nyt telkkarin ääreen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
huumeet on jees, mut toi itsesäälissä kieriskely on kakkaa
Ikävää on tuo sinun elämäsi. Sinun pitäisi jutella jollekkin joka kuuntelee murheitasi.
Vähän on outoja sinun vanhempasi jos eivät kuuntele sinua. Todella ahdasmielistä porukkaa, ärsyttää tuolaiset ahdasmieliset ihmiset jotka eivät kuuntele muita vaan väittävät aina että ei tuo mitään..
Voithan yrittää hakea elämään piristystä, pohtia itse asioita että onko ne nyt loppuenlopuksi niin huonosti. Voit pohtia että teetkö oikeita valintoja ja minkälaisilla valinoilla voisit olla onnellisempi. Kannattaa etsiä vaikka joku harrastus, joka toimii hyvin terapiana, masennusta vastaan. Meillä jokaisella on huonoja ja masentavia päiviä, joten elämä on vaan sitä.
Yritä etsiä itseäsi ja tehdä niitä asioita jotka piristävät sinua ja tekevät sinut onnelliseksi. Jos tuntuu vielä siltä, niin hae itse ammattiapua. Mutta hyvin usein ihan omakohtainen pohtiminen, on parasta mahdollista terapiaa.
rupea käyttämään huumeita. Ne tekevät sinut vain onnettomammaksi.