Parisuhde vetelee viimeisiään..Lasta ollaan yritetty nyt neljättä vuotta ja hoidoissa on juostu. Nyt seksi ei enää luista ollenkaan ja mielessä on käynyt jopa pettäminen. Vaimoni on muuttunut ihmisenä radikaalisti ja olen yrittänyt kestää kaikenmoisia mielen ailahteluja mutta nyt on voimat viimiseen asti loppu ja tuntuu että on aika luovuttaa. En kuitenkaan haluaisi jättää häntä tämmösellä hetkellä mutta ko mistään ei löydy sopua ja jos löytyy niin rauha on maassa vain päivän kaks ja taas on kunnon kahakka...Yleensä syy kaikkeen on miussa, joka ei piä paikkaansa! Ootteko naiset miettineet miesten normaaleja seksuaalisia tarpeita, onko niin jotta lapsettomuus vie naiselta halut ja ovulaation aikaan tehtaillaan sitten väkisin? Miten naista tulisi kohdella tällaisessa tilanteessa kun mikään ei luista. Toisaalta nyt olisi viimone hetki ottaa jalat alleen ja häipyä kun tuntuu että emäntä pitää parisuhdetta yllä vain saadakseen lapsen...Tämä koko lapsen yrittäminen on pilannut suhteemme!
Parisuhde karilla
Jouni-76
212363
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Meillä avioliitto loppui 2004. Sitä ennen yritettiin lasta nimenomaan miehen toivomuksesta: ei natsannut, sovittiin vuodesta ja sitten piti mennä hoitoihin. Vuosi venyi puoleksitoista. Ei löytynytkään haluja lähteä ottamaan selvää viasta.
Mies ei viihtynyt kotona, pian käsikynkästä löytyi nuorempi nainen ja eropaperitkin putosivat postiluukusta. Meillä kun ei ollut enää mitään yhteistä, hän sanoi.
Aikaa kului. Löysin unelmieni miehen ja sitä myötä uuden onnen. Melko tarkkaan vuoden kuluttua ensitapaamisestamme tein positiivisen raskaustestin! En voisi olla enää onnellisempi!!
En tiedä mikä on tarinani opetus. Ehkä se, ettei maailmanloppu tule, jos teidän parisuhteenne loppu tuleekin. Syitä parisuhteen loppumiseen voi olla miljoona erilaista, myös lapsettomuudesta aiheutuvat. Ikävää se silti aina on, oli syy sitten mikä tahansa.
Oletko puhunut asiasta vaimosi kanssa? Oletko sanonut suoraan että sinusta tuntuu siltä että et jaksa?
Monet meistä naisista eivät vauvakuumeessaan ymmärrä eivätkä näe mitään muuta kuin oman halunsa ja hormonit hoitavat lopun. Tuloksena on muuten haluton mutta ovulaatioaikaan päällekäyvä nainen.
En osaa sanoa muuta kuin että yritä jaksaa. Puhu vaimosi kanssa, ole rehellinen vaikka seurauksena olisi mitä. Meidän naisten on välillä vaikea muistaa sitä että tärkein ihminen on jo olemassa ja siinä vieressä. Meitä pitää siitä aina välillä hellästi muistuttaa.
Älä ainakaan mene vieraisiin, se ei ratkaise sinun eikä vaimosi ongelmia eikä takuulla paranna asioita millään tavalla.
Heissan.
Minä olen käynyt mieheni kanssa muutamia kertoja juttelemassa psykologin kanssa. Menimme sinne siinä vaiheessa, kun olimme olleet hoidoissa parisen vuotta, tulosta ei ollut tullut. Koimme psykan luo mennessämme, että nyt kun meillä vielä on jotain yhteiselämää ja rakkauttakin, on juuri oikea aika ottaa ulkopuolista ammattiapua vastaan. Myönnän itsekin naisena sen, että lapsen saamisesta tulee pakkomielle. Tiedostan erittäin hyvin miehen tarpeet, ja olen yrittänyt tehdä parhaani siinä suhteessa. Mutta oletko sinä ajatellut asiaa naisen kannalta? Nainen makaa tutkimuspöydällä periaatteessa tuntemattomien ihmisten keskellä, emättimessä käy jos jonkinnäköistä härveliä... siinä on naisen seksuaalisuus tosi kovalla koetuksella, se on jossakin määrin myös nöyryyttävää, kaikki eroottisuus katoaa eikä oma alapää tunnu enää miltään muulta kuin lääketieteen tutkimuskohteelta ja epäonnistuneelta vauvantekovehkeeltä!
Olen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja, vieraisiin ei kannata mennä ennen kuin olet selvittänyt tämän parisuhteesi karikot. Muuten se seuraa sinua toiseenkin suhteeseen, siis se "helppous pettää". Jos ainoa tie on erota nykyisestä puolisosta, sen jälkeenhän sinulla on aikaa tavata muita naisia. Mutta voisiko teillä vielä olla mahdollisuus, jos käytte pariterapeutin juttusilla? Kokeilkaa edes kerta, ja jos se ei näytä olevan teille sopiva keino, niin katsokaa sitten tilanne uudelleen. Vieläkö koet, että rakastat vaimoasi? Jos se tunne on vielä olemassa, vaikka muuten menisikin arki päin persettä, niin yrittäkää ihmeessä!
Kyllähän lapsen saanti on joillekkin pakkomielle. Et maininnut minkä ikäisiä olette ja oletteko olleet yhdessä pidempään kuin nuo 4 vuotta. Tuskin heti aloitte lasta väsätä. Toi on kyllä arka alue mutta kannatta kertoa tunteet suoraan vaimolle. Tunnen pari tapausta kun lasta on yritetty viimeiseen asti ja kaikki kokeet on käyty ja mitään ei ole löytynyt ja sitten kun on lopetettu lapsi tuleekin ihan omia aikojaan muutaman vuoden päästä. Hormoonihoidot ovat kamalia ja vaikuttavat naisen mielialoihin. Paino voi nousta ja agressioherkkyys on äärettömän herkkä. Juttele vaimolle ja sano että hän on sinulle ihan yhtä täydellinen onko sitten kykenevä äidiksi tai ei ja haluaisit sen ihanan naisen ilman näitä pakkomielteitä takaisin. Ja haluaisit että seksi on taas mukavaa romanttista ennaltaarvaamatonta sekä kiihkeätä. Eikä sitä että kytätään kalenteria ja mitataan virtsasta ensin hormoonitasoja. Sijoituslapsia on suomi pullollaan ja sijaisvanhemmista huutava pula. Myös vierasta lasta oppii rakastamaan vaikka sitä ei olekkaan kantanut sisällään 9 kuukautta. Ehkä hän pelkää että ei kelpaa sen takia että on jotenkin vajavainen sinun silmissäsi. Kannattaa myös sanoa että koet tämänhetkisen tilanteen helvetiksi ja olet aikeissa karata koko tilanteesta. Jos hän ei sitä ymmärrä ja näkee vaan oman tarpeensa yli muun niin sitten ei voi mitään. Voihan sitä pitää preikkiä lapsenteosta jos ei biologinen kello tikitä vielä ihan täysillä. Niin ja kuka tosiaan haluaisi lapsen keskelle sotatannerta. Mikä takaa että sopu laskeutuu maahan sitten kun maha on pystyssä.
oletko muistanut tukea vaimoasi? Lapsettomuus on naiselle todella kova paikka (puhun omasta kokemuksesta).Koska äitiys on ns. naiseuden merkki... Pyri meilummin hellimään vaimoasi ja huomioimaan hänet. Koeta saada mielestä pois lapsi asia. se voi tärpätä kun ei asiaa mieti... jatkuva asian mielessä pyörittely vaan vaikeuttaa raskaaksi tulemista.
Olen pahoillani tilanteestanne. Kuinka tärkeätä itsellesi on saada biologinen lapsi? Itse olen henkilökohtaisesti lukemattomat kerrat kysynyt mieheltäni, että mitä jos lasta ei kuulu. Lieneekö vaimollasi jokin pakonomainen tarve saada lapsi pelätessään menettävänsä sinut? Vai onko taustalla tosiaan halu saada vain lapsi, miehestä ei niin väliä. Nämä hoidot on meille naisille todella rankkoja. Meillä on ensimmäinen IVF takana, joka tuotti negatiivisen. On rankkaa piikitellä kaikenlaisia hormoneita ja pysyä täysijärkisenä, kun ne todellakin vaikuttaa mieleen ja fysiikkaan. Itselläni on napsahtanut ylimääräisiä kiloja ja jo se rassaa psyykettä, kun on tottunut olemaan ennemminkin hoikka.
Mulla kävi siinä mielessä onnekkaasti, että ne hirveet hormonikuurit vaikutti seuraavaan kiertoon niin, että ovulaatioaikoihin himot jylläs todella korkeella. Mulla oli jatkuvasti mielessä SE!!!! ja näin meidän sänkyelämä palautui takaisin siihen, mitä se oli ennen. Tavallaan tilanne laukesi.
Mutta kriisiä pukkaa kuitenkin. Lasta ei ole vieläkään kuulunut, neljä vuotta meilläkin. Adoptiossa tuntuu kriteerit kovenevan ja sekin mahdollisuus katoaa jonnekin. Sijaislapset, no, haluanko jotain moniongelmaisen perheen lasta kasvatettavakseni? Suu pitäisi avata miehen kanssa tästä asiasta, mutta kun ei osaa. Mietinkin tossa, että pitänee ottaa muutama viinilasillinen romanttisesti kynttilöiden valossa ehkäpä saan suun avattua.
Rankkaa tämä on, mutta kaikkein parasta olisi, kun kertoisit vaimollesi tuntemuksistasi - ihan oikeesti, tolla menolla saatat loukata häntä todella pahasti. Mikään ei olisi tässä tilanteessa naiselle pahinta kuin, että mies menisi vieraaseen sänkyyn. Siinä meni loputkin itseluottamuksesta.
Kaikkea hyvää!
meitä lapsettomuutta kokeneita on paljon ja useimmat käyvät läpi todella rajun ja vaikean vaiheen suhteessaan sen takia. usein juuri nainen on tutkittavana, ja täynnä hormoonilääkkeitä ja tuntee epäonnistumisen joka kuukaisi henk.kohtaisena. vähemmästäkin mielialat ailahtelevat, ja mies on vaan siinä lähin ja saa kai kuulla kunniansa sen takia valitettavasti usein. mutta pitää muistaa että teitä on kaksi, olette yhdessä tässä piinaavassa yrityksessä, eikä naisessa se kaikki vika voi olla... ?
puhuminen kannattaa, paljasta tunteesi, mutta älä vaan sano pettämisestä... sitä vaimosi pelkää varmaan jo muutenkin (pahin painajaisaihe: mies pettää ja se nainen tulee raskaaksi)... usko vaan, tuo olisi todella paha piikki..
yrittäkää nyt vielä, avoimin tuntein. yllätä hänet vaikka viikonloppu reissulla jonnekkin, vaikka vaan hotelliin ja hän tuntee olonsa ehkä taas erityiseksi, rennoksi ja juttelukin voisi sujua helpommin, seksikin varmaan ;)
toivottavasti jaksatte yhdessä vielä, omasta kokemuksestani voin kertoa että se vauva vielä sieltä tulee, ja kun raskaustestiin tulee plussa, on vaimosi kuin uusi ihminen, eikä vaan onnessaan vauvasta, mutta perheestä joka vihdoin on mahdollinen, ja sinä olet todella suuri osa sitä :)
Kiitos vastauksista! Ollaan molemmat n.kolmekymppisiä ja ollaan pyöritty yksissä 8vuotta. On sitä rakkautta kai ripaus vielä jäljellä mutta varatankilla mennään...ja kyllä sitä lasta kumpikin on toivonut yhtälailla,ehkä enemmä emäntä mut kyl mieki. Mutta nyt jotenkii tuntuu että vaimo on alkanu kattella uusia isäehdokkaita ja epäilykset on heränneet, koko ajan menossa sinne ja tänne...
Terve. En jaksanut lukea kaikkia vastauksia läpi, joten ehkä saitkin jo hyviä ja huonoja vastauksia siihen mitä hait.
Meillä näin.
Seurusteltiin vuosia hyvällä ja huonolla menestyksellä,kunnes päätettiin että nyt tehdään lapsi. Alkumetreillä elämä oli upeaa, ehkä jo isällisetkin fiiliket päällä ja koko ajan sai olla juunou:)
Näin mentiin muutama vuosi. Mutta...jokaikinen kerta kun naiseni tuli tippalinssisä sanomaan että "ne alko" oli kuin moukarilla olisi hajoitettu suhteemme kivijalkaa. Mulle aika oli ehkä rankempaa kuin naiselleni (mitenkään vähättelemättä naisen osaa), koska oma murtuminen ei saanut näkyä eikä kuulua. Ympärilläni ei ole hyvää ystävää kenelle voisin avautua, lisäksi ongelman ymmärtää vain henkilö joka on itse paininut saman asian kanssa.
Naiseni oli masentunut, minä olin masentunut ihan aikuisten oikeesti. Kuin musta lakana olisi vedettu taivaan ylle eikä aurinko paistanut mihinkään, kuolema oli mielessä, usko Jumalaan oli veitsen terällä, iloinen luonteeni oli karannut jonnekin. Riideltiin joka päivä, melkein vihasin sitä ämmää, tärppipäivinä ei rakasteltu vaan pantiin. Elämä oli HELVETTIÄ, töissä ja kotona meni kaikki päin persettä,tätä kun kirjoittaa niin alkaa viha nousemaan pintaan...noh
Sitten joskus.. naiseni sanoi että meidän tulisi hakea apua. En muista tarkalleen tätä aikaa mutta kun päätös oli tehty että ava-klinikalle mennään ja miehinen ylpeys oli nielty, löysimme itsemme klinikalta. Hormonihoito oli rankkaa, lisäksi naiseni muuttui luonteeltaan ehkä erilaiseksi tai friikiksi :) kiitos hormonien.
Viimeinkin naiseni oli raskaana, meillä on kuvakin siitä testerin kahdesta punaisesta viivasta. Ja niin meille syntyi maailman kaunein tyttö.
Kokemus oli erittäin kasvattava ja meidän suhteesta tuli erittäin luja. Palkinto oli sen verran upea että tekisin kaiken uudelleen.
Huonojakin jälkiä tämä jätti, musta tuli kova ja tietyissä tilanteissa kylmä vaikka omaankin vielä suuren sydämen. Uskon että nämäkin häipyisi jos vain olisi kenelle voisin avautua...
Kiitos stoorista, tsemppaa itseä eteenpäin, että tunnelin päässä tosiaan voi olla valoa.
T:Outi Pop
tekee mieli kysyä, että mitä olisit tehnyt jos sitä ihanaa tyttölasta ei olisi koskaan syntynyt? Mekin kamppailemme lapsettomuuden hoitojen kanssa. Eka ivf menossa. Tuoresiirto eit tuottanut tulosta ja eka pass meni kesken. Nyt odotellaan toista. Mieheni on sanonut ainakin nyt sen, että toista ivf rupeamaa ei aijo tehdä ja on jo epävarma aikooke edes sitä kolmatta ja viimeistä passia tehdä jos ei tule nyt seuraavasta raskaaksi. Minulla hirmuinen olo, että nyt tulisi onnistua. Voi toki olla, että mieheni mieli muuttuu, mutta luonteeltaan hän on kyllä kovin itsepäinen. Näihin hoitoihin menokin oli hänelle jo kova paikka ja kesti kauan ennenkuin myöntyi. KOvasti hän lasta haluaa, mutta ei niin paljon, että jaksaisi tätä rumpaa kovin kauan. Hänen mielestä se vie suhdetta, mutta itse ajattelen, että tämä koko juttu on meitä vahvistanut. Sitä en sitten tiedä miten sitten kävisi jos mitään ei syntyisi..
Nyt menen itse vertaistukiryhmään, jossa on samassa tilanteessa olevia naisia. On pakko mennä purkamaan fiiliksiään, vaikka tämäkin kanava on yksi voimavara, mutta uskon tuonkin antavan lisävoimia.
Olen onnellinen, että te olette saaneet ihanan tytön ja suhteenne pelastettua. Sitä toivon meille jokaiselle. Nauttikaa toisistanne ja tytöstänne täysin sydämin!
Joo tuntuu tosiaan että suhteeseemme olisi tullut musta verho tämän lapsettomuuden takia. Jotenkin on ilo mennyt. Mieheni ottaa tämän myös hyvin raskaasti. Emme ole vielä onnistuneet 6 v yrityksestä huolimatta.Pelkään että menetän mieheni tämän lapsettomuuden takia.Onneksi ainakin vielä hän on sitoutunut suhteeseemme
Tiedustelisin että mistä olet löytänyt vertaistukiryhmän? Onko se ihan fyysisiä kokoontumisia pitävä ryhmä? Lapsettomuus on niin paljon vaikeampi ja monimutkaisempi asia kuin mitä ikinä ennen tätä rumbaa olisin voinut ajatella, että on tosi hienoa jos tämän tyyppisiä ryhmiä on olemassa.
Voimia sinulle hoitoihin ja parisuhteeseen!
Ja ennenkaikkea plussaonnea!
tämä ryhmä kokoontuu. Löysin sen simpukka yhdistyksen nettisivuilta. Se toimii aika monessa kaupungissa, Turussa tämä on uutta. Se on siis ihan fyysistä, eli nähdään kaikki jossain paikassa ja keskustellaan. Juu kyllä tää on ollut raskaampaa mitä ajattelin. Kun tätäkin rumbaa tulee yli kaksi vuotta täyteen niin kyllä se pistää välillä aika pohjaan.
Muistan ehdottaneeni että meidän tulisi erota, että ainakin naiseni pääsisi nauttimaan ehkä tulevasta vauvasta. Olihan vika mussa.
Itsestäni en osaa sanoa missä olisin, isku oli todella kova kun selvisi että vika oli mussa. Kuin sana mies olisi pyyhitty pois, ja elämältä katosi hiljaksiltaan merkitys.
Muistan että jossakin vaiheessa naiseni ehdotti adoptiota, silloin ajatus oli aivan liian kaukainen. Nyt näkisin myös sellaisen vaihtoehdon, elämä kasvattaa :)
Olisi kiva kuulla myöhemmin kokemuksia vartaistukiryhmästä.
Usein tuntuu, että sitä on lapsettomuus asian kanssa tosi yksin vaikka tukena on kumppani ja muutama hyvä ystävä. Olen myös miettinyt vastaavaan toimintaan hakeutumista, mutta tällä hetkellä rohkeus ja omat voimavarat eivät riitä. Onneksi on olemassa keskustelupalstat joista voi saada tietoa/tukea samassa tilanteessa olevilta.
tämän asian kanssa aika yksin on, vaikka myös minulla on pari vertaisystävää, joilla sama ongelma. Hekin välillä eivät halua siitä puhua kun asia on niin raskas. Mieheni ei ole mitään tukea mistään hakenut ja siksi välillä mietin, että mistä hän saa voimat. Minulle aina sanoo vaan, että jos ei tule niin tule, vaikka harmittaakin. Voi kunpa noin voisin itskkin ajatella.
Eilen taas alkoi ahdistamaan kun vietimme kaverin menoa naimisiin, hän siis meni maistraatissa yllärinä, mutta järjestimme ns. polttarit jälkikäteen.. Oltiin uimassa Caribiassa ja siellä oli joka toisella vatsa pystyssä ja meidän "polttariporukan" naisillakin oli kaikilla lapsia.
Kerron kyllä kuulumiset ryhmästä.
Voimia myös muille!
..sain tietää myös Simpukka yhdistykseltä. Hgissä ryhmä on täynnä, mutta uutta ollaan perustamassa. Ota yhteys simpukka-yhdistyksen yhdyshenkilöön, hän voi kertoa kotipaikkakuntasi ryhmän. Itse sain sieltä kivan ja lämminhenkisen meilin ja aion mennä ryhmään.
Meillä auttoi se, että päätimme ehdottoman ylärajan hoidoille. Sovimme miehen kanssa jo heti hoitojen alkumetreillä, että lapsettomuushoitorumbaa kestää vain tietty aika elämästämme. Päätimme, että ivf-hoitoja tehdään neljä pakastesiirrot ja jos tulosta ei tule, niin elämää jatketaan kahdestaan. Tavallaan tuo päätös auttoi. Jokainen hoito vei meitä lähemmäs päämäärää, joka oli vauva tai elämä kahdestaan. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei tuntunut katastrofilta, lähinnä hoitovaiheessa oleminen teki elämästä raskasta. Meillä eräs hoidoista toi lopulta plussan ja kovasti toivon sen kestävän loppuun asti.
Pahinta parisuhteen kannalta on se, että hoidot ovat kesken: kalenterista lasketaan aikaa seuraavaan hoitoon ja koko elämä etenee hoitojen ehdoilla. Lopulta vauvahaaveesta luopuminenkin voi tehdä hyvää -pääsee tekemään lopullisen surutyön ja sitten voidaan pariskuntana jatkaa elämää eteenpäin. Me miehen kanssa jatkuvasti muistutimme toisillemme, että parisuhteemme on kaikkein tärkeintä. Yritimme hemmotella toisiamme tekemällä kotona herkkuaterioita viineineen. Välillä sovimme, ettemme puhu lapsettomuudesta muutamaan päivään, sitten taas puhuimme kunnolla, kun jommasta kummasta se tuntui välttämättömältä.
Kirjoitankin vielä koska mainitsit mua paljon askarruttaneesta miehen jaksamisesta lapsettomuus asian kanssa. Tänne palstallekin on nyt tullut muutamia mies kirjoittajia mikä vahvistaa aavistusta ettei se ole niin helppoa miltä se näyttää. Miehelle asiasta puhuminen tuntuu olevan vaikeampaa ja pohdinkin välillä missä hänen "henkireikänsä" on.
Meillä mies toivoo myös hartaasti vauvaa. Elää mukana kympillä, joskin aina toppuuttelee kun mun haaveet saa siivet. On olevinaan jalat maassa, mutta näen miten myös aina pettyy... Joskus mies kummastelee ääneen miten se lasten tekeminen joillekin (lue meille) voi olla niin vaikeaa. Meillä kun tuttavapiirissä lapset on yleensä tulleet heti kun on tilattu ja toisinaan ihan tuplana.
Miehellä siittiöt ok ja luulen, että hiukan varoo sanomisiaan minulle jo pelkästään sen vuoksi etten loukkaantuisi. Lapsettomuuden vika kun on pahasti "kaatumassa minun niskaani". Meillä mies sanoo myös että jos ei tule niin sitten ei... mutta tiedän että koskettaa syvältä. Jatkuvasta prosessista kertoo jotain se, että mainitsi päivänä eräänä myös adoptio mahdollisuuden. Kaipa se on sitten se meidän yhteinen henkireikä mihin tukeudutaan jos seinä on tulevaisuudessakin pystyssä tällä sektorilla.
Ja eikun jaksamista.
rankaa kun tuli keskenmeno. Mieheni pitkästä aikaa oikein itki. Se on harvinaista. Hän oli niin innoissaan raskaudesta. Kaikki mureni hetkessä. Kyllä tämä miehille täytyy olla rankkaa kun kaiken keskellä yrittää olla vahvempia osapuolia, jotta koko pakka ei kaatuisi lopullisesti. Ehkä juuri siksi myös oma mieheni on väsynyt rumpaan kun näkee minun tuskani tässä tilanteessa.
En tosiaan tiedä mihin itse päädyn jos biologista ei tule ja mieheni ei suostuisi adoptioon. Olisinko siihen valmis. No pidetään peukkuja, että se plussa tulisi, niin että kestäisi loppuun asti.
Jaksamista myös teille!