Elikkä omistan aika hölmön kuulosen äänen kuten otsikostakin tulee ilmi. Ihmisiä meinaa aina vähän virnuiluttaa kun puhun, ei sillä että he mitään pahaa meinaisivat. Vuosien ajan olen antanut sen mennä ohi silleen etten ole välittänyt enkä ainakaan päällepäin näyttänyt että välittäisin. Kaveruussuhteitakaan tuo ei ole estänyt vaikka aina heitä on hieman huvittanut kuunnella puhettani.
Tähän asti luulin itsekin että olen tosi vahva luonne eikä mua haittaa vaikka mulle vähän naureskellaankin, mutta olin väärässä. Nyt on alkanut tulla raja eteen. En enää käy kavereilla enkä muutenkaan liiku missään ihmisten ilmoilla muuten kuin pakollisilla asioilla. En enää yksinkertaisesti vain kestä katsella enenpää ihmisten huvittuneisuutta kuin vain on pakko. Ja kuten sanoinkin, eiväthän he sillä mitään pahaa tarkoita. Mutta se vain periaatteessa pahentaa tilannetta. Jos joku nauraa päin naamaa ivallisesti, ei se tunnu samalta kuin se että joku joutuu pidättelemään tahatonta naurua.
Erityisen kiusallisia ovat tilanteet jossa on paljon ihmisiä ympärillä. Jos olen tavallaan unohtanut tämän "ongelmani" ja puhelen ihan normaalisti ilman mitään jännittyneisyyttä vaikka jollekin kaverilleni, yhtäkkiä huomaan että ympärilläni on hiljaista ja moni on hieman kurkistanut katsomaan että kuka siellä puhuu. Valitse siinä sitten, että tuki yhtäkkiä suusi ja vaikuta hieman hölmöltä, taikka sitten jatka puhumista ja koita sulkea silmäsi ihmisten virnuilulta.
Tällä hetkellä elän aika yksinäistä elämää, johon olen sinänsä tyytyväinen että ei tarvitse katsella kenenkään huvittuneisuutta. Mutta olen kuitenkin reilusti alle parikymppinen, joka on ajanut minut miettimään kovasti mitä elämälläni tekisin, taikka minkälaisen elämäntyylin valitsisin. Elikkä, pysyisinkö hiljaisena erakkona, vaikko, olisin seurallisempi ja sulkisin silmäni ihmisten naurulta.
Mitä itse tekisit?
Tähän vielä pari pikku pointtia loppuun:
1. Asia ei ole kuviteltu. Ajattele mitä ajattelet, mutta en kuvittele tilannetta, vaan se on totista totta.
2. Asia saattaa äkkiä ajateltuna tuntua ei-niin-vakavalta, mutta kun jotain tapahtuu vuodesta toiseen, niin jossain välissä tulee sietoraja eteen.
Tähän asti luulin itsekin että olen tosi vahva luonne eikä mua haittaa vaikka mulle vähän naureskellaankin, mutta olin väärässä. Nyt on alkanut tulla raja eteen. En enää käy kavereilla enkä muutenkaan liiku missään ihmisten ilmoilla muuten kuin pakollisilla asioilla. En enää yksinkertaisesti vain kestä katsella enenpää ihmisten huvittuneisuutta kuin vain on pakko. Ja kuten sanoinkin, eiväthän he sillä mitään pahaa tarkoita. Mutta se vain periaatteessa pahentaa tilannetta. Jos joku nauraa päin naamaa ivallisesti, ei se tunnu samalta kuin se että joku joutuu pidättelemään tahatonta naurua.
Erityisen kiusallisia ovat tilanteet jossa on paljon ihmisiä ympärillä. Jos olen tavallaan unohtanut tämän "ongelmani" ja puhelen ihan normaalisti ilman mitään jännittyneisyyttä vaikka jollekin kaverilleni, yhtäkkiä huomaan että ympärilläni on hiljaista ja moni on hieman kurkistanut katsomaan että kuka siellä puhuu. Valitse siinä sitten, että tuki yhtäkkiä suusi ja vaikuta hieman hölmöltä, taikka sitten jatka puhumista ja koita sulkea silmäsi ihmisten virnuilulta.
Tällä hetkellä elän aika yksinäistä elämää, johon olen sinänsä tyytyväinen että ei tarvitse katsella kenenkään huvittuneisuutta. Mutta olen kuitenkin reilusti alle parikymppinen, joka on ajanut minut miettimään kovasti mitä elämälläni tekisin, taikka minkälaisen elämäntyylin valitsisin. Elikkä, pysyisinkö hiljaisena erakkona, vaikko, olisin seurallisempi ja sulkisin silmäni ihmisten naurulta.
Mitä itse tekisit?
Tähän vielä pari pikku pointtia loppuun:
1. Asia ei ole kuviteltu. Ajattele mitä ajattelet, mutta en kuvittele tilannetta, vaan se on totista totta.
2. Asia saattaa äkkiä ajateltuna tuntua ei-niin-vakavalta, mutta kun jotain tapahtuu vuodesta toiseen, niin jossain välissä tulee sietoraja eteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hmmm. Erakoituisin melko varmaan ainakin hetkellisesti. Mutta no... Onko sitä ääntä mahdollista hieman muokata puhetekniikoilla tjtn.?
Meiän koulussa on poika (yläaste), jonka ääni on TOSI korkee ja kimee. Ku kuulin sen ekan kerran, tunnustan, et se oli tosi outoa ja hämmentävää. Ihmiset nauravat ehkä, koska hämmentyvät erilaisuudesta, mutta ku ne tottuu nii ei ne enää välitä. Se poikaki, josta kerroin on mulle ku kuka tahansa. Kyllä, se ääni hämmästyttää vielki, mut en mä siitä poikaa tuomitse. Enkä usko, et kukaan mukaan. Vaan pinnalliset ihmiset, mut niit ei oo onneks nii paljoo. :)
Hellou, itselläni on vähän samantapainen ongelma.
Olen tyttö ja häpeän ääntäni, koska se on niin matala. Kokoajan saa kuulla kommentteja "Sä kuulostat ihan mieheltä, Hehee miks sun ääni on tommonen, mä pelästyin jo että se oli joku mies!" ...tyyliin ja kyllä jokainen niistä jää mieleen! Ensin en välittänyt, mutta nykyään kun olen kasvanut se on alkanut häiritä yhä enemmän jokapäiväistä elämää... Jokainen kerta, kun avaan suuni, mietin että kuinkakohan moni nyt ajattelee jotain. Inhottavaa, kun puhuessa täytyy kokoajan oikein yrittää puhua korkeammalla äänellä.
En osaa mitään nyt neuvoa, kunhan kerroin omista kokemuksistani. Et ole yksin!
Täytyy vain toivoa, että meillä kaikilla ääni muuttuu parempaan suuntaan, kun kasvaa.
Jatkot!
Itsellä on ikäisekseni (15) tosi matala ääni. Olen siis miespuoleinen. On tästä vähän vaivaa ollut, puhelimeen puhumista vähän olen joskus vältellyt, aamuisin koulussa opettaajalle vastaamista, laulamaaan en yksinkertaisesti pysty/kehtaa, yms..
En oikeastaan ennemmin edes tiedostanut ääneni mataluutta. Päähäni se kuulostaa melko tavalliselta miehen ääneltä. kuultuan lyhyesti ääntäni nauhalta melkoisesti järkytyin. en mitenkään tunnistanut sitä omaksi äänekseni.
en oikein tiedä miten ihmiset suhtautuvat ääneeni.... joskus on jotain vittuilun tapaista yläasteen aikana tullut lähinnä muilta pojilta.
en ole ainakaan vielä sinut ääneni kanssa. joskus aion vielä kuunnella ääntäni nauhalta 24/7tuntia putkeen jos se vaikka auttaisi jotain.