Niin mitä

..tukea saa enemmän, joskus vähemmän, joskus saa vain suorat haukut naamalleen. Sellainen se netti on eikä tätä saa ottaa liian vakavasti. Netti on harrastus, ei oikeaa elämää. :) Itse kyllä tykkään täällä lueskella ja keskustella yksinkertaisistakin asioista ja oon saanut omasta mielestäni paljon tukea ikävillä hetkillä, mutta sitten taas löytyy niitä joilla on sukat menny aamulla vääriin jalkoihin ja aina pitää tulla lyömään lyötyä vielä kerran syvemmälle maanrakoon. Kyllä me kuitenkin ymmärretään varsin hyvin sun fiilikset, miltä se tuntuu pettyä kun toiveet on olleet niin korkealla. Eikä siihen oikein mitään muuta voi sanoa kuin että iso hali. En oikeasti tiedä mikä muu siihen auttais? Koska ei voi sanoa että "no ens kerralla sitten uutta yritystä taas" kun tiedän ettei se sillä pettymyksen hetkellä tunnu yhtään piristävältä ajatukselta.. Ainoa mikä tosiaan auttais olis se että pystyis unohtamaan koko yrittämisen ja toivomisen, kuten täällä moni sanoo, mutta helpommin sanottu kuin tehty.. :) Edellinen raskaus tosin alkoi juuri sillä tavalla, keskenmenon jälkeen vaan on kauhea eroahdistus omasta lapsesta ja tahtoisin nopeasti uuden alulle. Vaan eipä se niin onnistu. No, se on taas toinen juttu..

Jokatapauksessa, haleja ja voimia, koeta kestää, me ollaan täällä sun henkisenä tukena, me kanssapettyjät. :)

Ymmärrän kyllä kovan pettymyksen tunteesi. Olen itsekin joutunut jo muutamaan otteeseen pettymään vessaan mentäessä ja menkathan sielä oli taas alkanu... Nyt olis taas se aika kuusta kun odotan että alkaako vai eikö ala. Menkatkin on niin epäsäännölliset ettei tiedä koska se testi pitäisi tehdä. Eilen tein ja ei mitään...taaskan. Odotellaan sitähän tämä on. Olen kyllä sitä mieltä että kyllä se vauva sieltä tulee kun sen on tarkoitus tulla. Ei se stressaaminen sitä "prosessia" nopeuta. Se vaan on kuitenkin niin vaikeaa olla ajattelematta asiaa kokoajan. Jaksamista myös sinulle odotukseen ja voimia.

En tiedä millaiset viestit olis niitä lohduttavimpia..

Lukea muiden plussista 'tärppäsi kerta laakista!!' - Kiitos EI!

Lukea että joku toinen on ihan maassa jo toisesta pettymyksestä.. - Kiitos ei...

no tietysti se on hyvä kuulla että joku on yrittäny vielä paljon kauemmin ku ite eikä silti ota sitä niin vakavasti ja jaksaa olla liikaa miettimättä/ressaamatta - hitsi ku pystys itekki tohon!

Niin, tottahan se on että varmaan suurimmalla osalla/ainakin puolella? tärppää sen puolen vuoden sisällä ja ihan normaaliahan se on että alkaa hiljalleen huolestuun ton jälkeen.. tiedän kyllä. No jos yhtään lohduttaa ni täälä on yritetty kohta jo vuosi ja sittehän kuuluuki jo siihen 'jämäporukka 10%' joilla ei onnistu vuodenka aikana :( jotenki aavistin jo sen puolen v.n jälkeen että jossain on pakko olla jotai vikaa ja tuskin tapahtuu ennen sitä vuottakaan.

joutuu sit siirtyyn täältäki ton Odotuspalstan sijaan kai tonne toiselle jauhaan niistä tutkimuksista ja hoidoista...empä ois vuos sitte uskonu että edelleen lähtöpisteessä ollaan :'( vaikka tiedossa onki ettei nykyää tälläset vaikeudet kovin harvinaisia oo ni ei tosiaan lohduta sillon ku osuu omalle kohdalle..

Ap kirjoittelee jo vähän paremmilla mielin...:) Niin eli kiitos teille kolmelle. Eipä sitä oikeesti tuon enempää tarvitse, et kun edes joku "huomaa" ja vaikka se tuntuukin lattealta sanoa "olen pahoillani, ehkä sit ens kerralla...", niin sekin riittää. Ja eihän tämä tosiaan ole sitä oikeaa elämää, mutta kun täällä oikeassa elämässä on vaan se mies jolle asiasta puhua -ja kuten ehkä tekin tiedätte, niin se puhuminen käy hyvin pian yksipuoliseksi. Oma mies ei ainakaan jaksa asiasta "jauhaa" sitä hetkeä kauempaa, vaikka aidosti pahoillaan joka kuukausi onkin ja lasta haluaa yhtä paljon kuin minäkin. Kavereilta voi vertaistukea odottaa suunnilleen saman verran kuin tuolta mieheltäkin, kun tämä vauvakuumeilu ei ole heidän elämässään juuri nyt ajankohtaista. Vain toinen vauvakuumeinen voi tämän piinan ja pettymykset ymmärtää, ja johonkin porukkaan kuuluminen, jossa muut on samassa tilanteessa tuntuu tärkeältä -ainakin minulle. Mutta sit kun juuri sillä herkimmällä hetkellä tuntee jääneensä ulkopuoliseksi, niin kyllä se kirpaisee... Mutta omaksi onnekseni voin todeta, että onneksi kuulun niihin, jotka ponnistaa taas pian jaloilleen ja löytää ilon aihetta jostain muusta, vaikka kyllähän se pettymys silti tuolla takaraivossa kolkuttaa. Mutta tosiaan, onhan teitä joilla tuota yritystä ja pettymyksiä on paljon paljon enemmän takana -jaksamista teille! Eiköhän me jokainen se lapsi vielä saada, tavalla tai toisella. Onhan maailmassa on tuhansia lapsia vailla vanhempia ja rakkautta.