ongelmani on seuraavanlainen: olen seurustellut mieheni kanssa nelisen vuotta ja asumme avoliitossa. hänellä on edellisestä suhteestaan 6- vuotias tytär joka käy meillä joka toinen viikonloppu. meillä on puolivuotias vauva. en ole missään vaiheessa suhdettamme kokenut minkäänlaisia äidillisiä tunteita hänen tytärtään kohtaan, pikemminkin suurta välinpitämättömyyttä mitä yritän kovasti peitellä.
en koskaan halaa häntä enkä halua ottaa häntä syliin, en pidä häntä ollenkaan perheenjäsenenä. aina kun tiedän hänen tulevan luoksemme niin minua alkaa vain suunnattomasti ärsyttää. en koe olevani mustasukkainen enkä katkera mieheni edellisestä elämästä, olemme oikein hyviä ystäviä mieheni exän kanssa.
tavallaan häpeän näitä tunteitani, uskon vakaasti että en opi koskaan välittämään hänen lapsestaan. toimeen tulemme kyllä mutta hellyyttä en halua hänelle osoittaa.
onko muilla samankaltaisia tuntemuksia?
en koskaan halaa häntä enkä halua ottaa häntä syliin, en pidä häntä ollenkaan perheenjäsenenä. aina kun tiedän hänen tulevan luoksemme niin minua alkaa vain suunnattomasti ärsyttää. en koe olevani mustasukkainen enkä katkera mieheni edellisestä elämästä, olemme oikein hyviä ystäviä mieheni exän kanssa.
tavallaan häpeän näitä tunteitani, uskon vakaasti että en opi koskaan välittämään hänen lapsestaan. toimeen tulemme kyllä mutta hellyyttä en halua hänelle osoittaa.
onko muilla samankaltaisia tuntemuksia?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Kuusivuotias on jo niin iso, että on normaalia ettei lapsi herätä hoitovaistoa. Siinä iässä isä on tärkeä ja isän "tehtävä" on halata yms. Ota roolisi hiukan rennommin, kokeile vaikka ajatella että olet täti tms. Muistele omasta lapsuudesta miten seurustelit omien sukulais- ja naapurintätien kanssa.
toisinpäin. Jos mies tuntisi sinun lastasi kohtaan samoin, niin miltä sinusta tuntuisi?
Ellei pysty ottamaan mukaan miehen menneisyyttä, ja miehelle tärkeitä asioita omaan elämään ja elää niiden kanssa, on parempi luovuttaa. Se on kumpaiselle parasta, sinulle ja miehen lapselle.
Väkisin ei kestään voi pitää.
Lapsi tulee olemaan miehelle aina se tärkein ja olemassa koko loppuelämän. Ellet sitä pysty sisäistämään ja hyväksymään, miski roikut suhteessa? Lastaan hyvä isä ei koskaan hylkää omasta tahdosta, ellei joku sitä vaadi. Haluatko sinä tuntea sellaista syyllisyyttä?
Miten nämä tämän palstan "keskustelut" menee aina vinksin vonksin...?
Ap kysyi onko kellään vastaavanlaisia TUNTEITA!? Hän varmasti hyväksyy miehensä menneisyyden ja 6-vuotiaan; äidin vaistot vain eivät ole heränneet tuota lasta kohtaan. Eivät kaikki ole kanaemoja, jotka ottavat ja rakastuvat KAIKKIIN lapsiin. Tuskin on ap kuvitellutkaan miehen hylkäävän vanhempaa lastaan, vaikka yhteinenkin on.
Valitettavasti itsellä ei ole ihan noin jyrkkiä tunteita miehen lapsia kohtaan; johtuneeko siitä että ovat meidän lähilapsia. Mutta enpä minäkään RAKASTA miehen lapsia, vain miestä. Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja se riittäköön. Lapsista tykkääminen (kuka enemmän kuka vähemmän) ja niistä huolehtiminen kuuluu isä- & äitipuolten elämään.
ei mulla nyt ihan ensimmäisenä ero ole käynyt tämän asian vuoksi mielessä, olenhan oppinut sietämään ja hyväksymään asian jo tähänkin asti. sanoinko jossain vaiheessa että mieheni pitäisi hylätä tyttärensä? aika järjenköyhä ehdotus on että ero olisi heti paras ratkaisu, onhan meille sentään yhteinen lapsi ja suhteessa kaikki muuten niin kuin pitääkin. tunteitani en voi väkisin muuttaa.
että vietän hänen tyttärensä kanssa runsaasti aikaa hänen täällä ollessaan ja onhan hänen kanssaan joskus ihan mukava jutellakin mutta silti. yleisesti ottaen pidän lapsista mutta en kaikista.
Samoja tuntemuksia täällä.
Parisen vuotta olen ollut tässä rumbassa mukana, eli miehen lapset joka toinen vkl meillä ja vieläkään mulla ei ole mitään syviä tunteita heitä kohtaan. En koskaan esim. ikävöi heitä tai tunne mitään muutakaan voimakasta. Ennemminkin olen rennompi ja iloisempi, kun ne ei ole täällä. Ne ei vaan herätä minkäänlaisia äidinvaistoja mussa, koska niissä ei ole mitään omaa. Otan kyllä syliin jos haluavat ja halaan ja pussaankin silloin tällöin. Koen, että se ei ole multa pois mitenkään ja olen huomannut, että ne kaipaa sellasta. Mutta oishan se varmaan täysin erilaista halailla sitä omaa pienokaista, mitä mulla ei vielä ole....
Ole onnellinen yhteisestä lapsestanne, kun sellainen on. Minä joudun tyytymään toistaiseksi katsomaan vaan muiden kakaroita...
Minulla ihan vastaavat tunnepuutokset. Mieheni 10-v tytär on ihan kiva, mutta näiden kohta 8 vuoden aikana en ole kyennyt häntä rakastamaan. Koskaan ei ole lasta ikävä ollut. Vietän hänen kanssaan aikaa, käymme uimassa, ulkona syömässä ja juttelemme yms. kaikkea normaalia. Tunne sidettä ei vain ole eikä varmaan tule. Olen usein ajatellut että olenko jotenkin epänormaali, mutta kun luen näitä juttuja taidan olla normaalimpi kuin luulenkaan.
Avomieheni nuorin lapsi(6 v.) käy meillä säännöllisen epäsäännöllisesti.Alussa oli pientä hakemista(tunnettu n.2 vuotta),mutta nyt ihan mukavat välit.Suhtaudun samoin kuin kehen tahansa pieneen ihmiseen.Ehkä on jotenkin synnynnäistä,itsellä paljon lapsia.Mutta halaillaan,tulee syliin istumaan kun katon telkkaria ja tulee jopa minun viereeni nukkumaan(ei isänsä).Jotenkin tuntuu ihan luonnolliselta ja mukavalta.Ei niitä tuntemuksia voi määrätä tulemaan,jos niitä ei vaan tule ja silti voi olla ihan hyvin asiat.
Mukavaa huomata, että muillakin on samanlaisia tunteita tai paremminkin siis tunteettomuutta. Itse olen elänyt uusioperhekuviossa parisen vuotta. Miehelläni on 5-vuotias poika ex suhteesta. En ole näiden kahden vuoden aikana onnistunut myöskään kehittämään minkäännäköisiä siteitä tähän pieneen ihmiseen. Minua ärsyttää joka kerta ajatus siitä, että hän tulee meille. Koen hänet taakaksi ja rasitteeksi. Ja myönnän olevani äärettömän kateellinen mieheni exälle myös siitä, että hän on saanut mieheni kanssa jotain sellaista kuin oma lapsi. Itse olen nyt puoli vuotta ollut ilman ehkäisyä ja odotan raskaaksi tulemista kuin kuuta nousevaa. Alkaa vaan pikkuhiljaa mietityttämään, että mitä jos en koskaan saakaan mieheni kanssa omaa lasta, niin miten ihmeessä sen jälkeen kestän hänen menneisyyttään!
En kuitenkaan näytä tätä totaalista välinpitämättömyyttä mieheni lapselle koskaan. Teemme yhdessä asioita, juttelen, leikin ja pelaan hänen kanssaan ja otan häntä jopa syliin ja halaan. Tämä on itselleni äärettömän ristiriitaista, koen tavallaan esittäväni jatkuvasti jotain roolia. Ja toki koen myös huonoa omaatuntoa siitä, että olisin paljon onnellisempi, jos tätä lasta ei olisi olemassakaan. Olen kertonut rehellisesti miehelleni tunteistani ja ymmärrettävästi hän on pettynyt. Hän toivoisi, että pystyisin rakastamaan ja ikävöimään hänen lastaan niin kuin hänkin tekee. Hänen suurin pelkonsa on myös, että sitten jos meille se oma vauva jonain päivänä siunaantuu, niin alan vihaamaan entistä enemmän hänen lastaan. Niin, minun on vaikea sanoa miten sitten suhtaudun, en todellakaan tiedä. Toisaalta voisin kuvitella, että siinä vaiheessa ainakin se tällä hetkellä pääni sisällä jäytävä kateellisuus ja mustasukkaisuus häviäisi, kun olisin vihdoin päässyt "samalle tasolle" miehen entisen elämän kanssa. Miten sinä, "ilkeä äitipuoli" näet asian? Parantaako yhteinen lapsi tilannetta vai huonontuuko se entisestään?
Uusioperhekuviot ovat äärimmäisen vaikeita. Kai se johtuu siitä, ettei ihmisluonnetta kaikkine kateellisine, katkerine ja muine negatiivisine tunteineen ole luotu tällaiseen. Ennen oli äiti, isä ja yhteiset lapset. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja kaikki olivat samanarvoisia perheen sisällä. Itse olen kasvanut lapsuuteni normaalissa ydinperheessä, kai oma ajatusmaailmani on pitkälti sieltä peräisin. Omat vanhempanikin hieman karsastavat tätä kuviotamme. Rakastan kuitenkin miestäni todella paljon ja haluan elää hänen kanssaan. Kunpa vain saisin jotenkin irroitettua hänet entisestä elämästään...
viimeinen lauseesi sai karvani nousemaan pystyyn "kunpa vain saisin jotenkin irroitettua
hänet entisestä elämästään..."!!! miten voit edes ajatella tuollaista!!!??? meillä jokaisella on oma menneisyytemme ja jos sitä ei voi hyväksyä, on parempi etsiä toinen tai olla yksin. ja lapsi ei ikinä ole menneisyyttä, vaikka suhde lapsen puolisoon loppuukin, se on jokaisen hyväksyttävä! ole onnellinen, että miehesi on vastuuntuntoinen ja kantaa vastuunsa lapsestaan.
itse olen kolmen lapsen äiti ja nyt asun uusperheessä, johon kuuluu mieheni lisäksi hänen kaksi lastaan, asumme siis kaikki yhdessä. minulla ainakin on tunteita hänen lapsiaan kohtaan (ei tietenkään niin vahvat kuin omia kohtaan) ja kohtelen heitä kuin omiani. en ole ikinä edes ajatellut, että olisi parempi jos heitä ei olisi! meidän kuviomme toimii hyvin ja kaikkien lasten ollessa etäisänsä/-äitinsä luona saamme mieheni kanssa viettää aikaa välillä myös kaksin, sillä näin ison pesueen kanssa kahden vietetty aika on usein kortilla ja se on tärkeää, että suhteemme voi hyvin, sillä se heijastuu kyllä lapsiin jos suhteemme voi huonosti.
kenties me vielä "hankimme" sen yhteisen natiaisen, josta olemme nykyään puhuneet ja jota isommatkin lapset tuntuvat kovasti odottavan. :))
....tuo viimeinen lauseeni aiheuttaa joissakin juuri tuon reaktion! Mutta mutta, huomaatko, olet itse täysin eri tilanteessa kuin minä, joten helppo siinä on puhua! Sinulla on itselläkin omia lapsia entisestä suhteesta. Et voi millään oikeudella tulla sanomaan minulle, että olen sairas! Ei, en ole mitenkään sairas, olen ainoastaan rehellinen, koska uskallan kertoa avoimesti miltä minusta tuntuu. Eikö ole parempi, ettei turhia jeesustella ja peitetä aitoja tunteitamme, sillä se vasta sairautta aiheuttaakin! Ei tuo lauseeni tarkoita, että tahtoisin mieheni katkaisevan välinsä lapseensa, ei tietenkään. Vaan se tarkoitti, että kunpa mieheni ei ikinä olisi sitä lasta hankkinutkaan! Toivoisin, että hänellä olisi erilainen menneisyys, lapseton, kuten minulla. Tekisi mieleni tehdä oikein gallup siitä, miten moni samassa tilanteessa oleva nainen ajattelee täysin samoin kuin minä. Uskallan veikata, että meitä on aika monta.
hanki itselles lapseton mies kun on noin vaikeaa!!!
kuules liisamaija! Kyllä se vain niin on että tunteensa täytyy sanoa ÄÄNEEN ja loistavaa että täällä ollaan rehellisiä. Todellakin meitä on todella monta joka ajattelee samoin. KAIKILLA meillä on oikeus tunteisiin myös niihin negatiivisiin. Yritäppä itse aina ajatella ja sanoa kaikki myönteisesti, ihan kaikki. Ei ole helppoa vai mitä! Kyllä se niin on että entiset lapset ovat lapsettomalle puolisolle RASITTEITA.
"Kunpa vain saisin jotenkin irroitettua hänet entisestä elämästään..."
Et voi tosissasi ajatella noin. Ja jos ajattelet, tee miehellesi ja tälle pienelle pojalle palvelus, poistu heidän elämästään ja anna heille mahdollisuus kohdata joku lämmin, tunteva ihminen.Sellainen joka ajattelee jotain muutakin kuin itseään.
Avomiehelläni on 5 vuotias poika. Poika käy meillä säännöllisen epäsäännöllisesti noin. 2 - 4 krt kuukaudessa. Tulen toimeen pojan kanssa ja minulla on jopa aidosti hauskaa hänen seurassaan aina välillä, mutta en voi puhtain sydämin väittää että minulla olisi ainakaan kovin vahvoja tunteita poikaa kohtaan. Myös minua alkaa usein ärsyttää jo valmiiksi pojan tuleva vierailu viimeistään sinä aamuna kun poika pitää hakea meille yökylään tai viettämään viikonloppua.
Pidän kyllä poikaa sylissä, halaan häntä ja hetkellisesti saatan jopa tuntea jonkun hellyyttä muistuttavan tunteen häntä kohtaan. (Näin on tapahtunut 1,5 vuotta kestäneen suhteeni aikana tasan 2 kertaa) Mutta en usko että opin koskaan aidosti välittämään pojasta. Josku kirjoitti tällä palstalla aiemmin että puolison lasta ei tarvitse rakastaa, koska onhan lapsella jo isänsä ja äitinsä rakkaus. Se oli minusta aika osuvasti sanottu. Siitä huolimatta minulla on syyllisyyden tunteita näistä omista negatiivisista tunteistani poikaa kohtaan.
Murehdin myös sitä, mihin suuntaan minun tunteeni poikaa kohtaan kehittyvät siinä vaiheessa jos hankimme mieheni kanssa yhteisiä lapsia. Olemme puhuneet yhteisen lapsen / lasten hankkimisesta ja olen toisaalta innostunut ajatuksesta mutta pelkään samalla sitä miten se vaikuttaa minun tunteisiini mieheni poikaa kohtaan. Alanko suhtautua poikaan entistä negatiivisemmin? Vai muuttuuko tilanne toiseen suuntaan ja suhtaudun poikaan positiivisemmin kun minulla on omakin lapsi?
Huolehdin myös miehen kyvystä kohdella lapsia tasavertaisina. Olemme puhuneet asiasta ja hän vakuuttaa että pystyy kohtelemaan kaikki lapsia tasavertaisesti mutta jollain tasolla pelkään että yhteisen lapsen myötä hän alkaa tuntea entistä huonompaa omatuntoa siitä että hän ei näe ensimmäistä lastaan päivittäin ja alkaa suosimaan tätä lasta siitä syystä. Kaikista negatiivisista tunteistani huolimatta en toivo mieheni pojalle mitään pahaa ja haluan aidosti että sekä mieheni ja minä kohtelemme sekä mieheni poikaa ja tulevia lapsiamme samanarvoisesti. Koska kaikesta huolimatta ymmärrän että poika on kaikkein syyttömin nykytilanteeseen ja hänen ei pidä joutua kärsimään minun suhtautumisongelmistani tai mistään muistakaan aikuisten välisistä erimielisyyksistä. En tietenkään ole koskaan näyttänyt pojalle negatiivisia tunteitani, enkä myöskään niitä aio hänelle koskaan näyttää.
Te joilla on ensin ollut lapsipuoli ja olette saaneet myöhemmin oman lapsen, kertokaa miten se vaikutti teihin ja suhtautumiseenne lapsipuoleenne. Helpottuiko tilanne vai vaikeutuiko se entisestään? Ja pystyykö puolisonne kohtelemaan kaikkia lapsiaan tasavertaisesti?
Arvostan rehellisyyttäsi. On joskus vaikea hyväksyä omia ikäviä tuntemuksia, jotka tietää jotenkin "vääriksi". Itse olen elänyt kohta kaksi vuotta uusioperheessä, jossa asuu mieheni ja minun lisäksi hänen kaksi tytärtään( 12 ja 17v).Omat lapseni edellisestä liitosta ovat jo maailmalla ja käyvät vain silloin tällöin. Ei ole helppoa, vaikka kuinka yrittäisin. Kiintymys ei tule hetkessä, ehkä ei koskaan, mutta koska rakastan miestäni, oli vaihtoehtona vain koko "paketti" tai ei mitään. Isompi tyttö aiheuttaa paljon hankaluuksia käytöksellään, mutta senkin toisaalta ymmärtää. Minähän tulin tavallaan heidän ja isän väliin. Vaikka ymmärrän tyttöjen tunteet, en silti aina jaksa olla kiva! Mieheni kanssa kyllä keskustelemme myös näistä vaikeista kiintymysasioista ja se helpottaa. Joten ,jos jotain voin neuvoa, nin puhukaa yhdessä. Elämään kuuluu monenlaisia tunteita, eikä ne aina ole hienoja ja kunnioitettavia, mutta pitää olla myös armiollinen joskus itselleen.
tuntuu olevan naisten "ongelma" tuo että ei pystytä hyväksymään / rakastamaan / edes tykkäämään toisten lapsista, pitää olla omaa..
hyvänen aika, onko asioista pakko tehdä niin mahdottoman vaikeita ja monmutkaisia; jos esim. adoptisitte lapsen,ettekö voisi rakastaa sitä kun se ei ole biologisesti oma.. eikö vaikka siskon tai kaverin lasta voisi rakastaa ja pitää huippu tyyppinä kun se ei ole oma..
tämä on yleistettyä ja kärjistettyä, mutta miehille tuntuu olevan helpompaa asettua isäpuolen osaan, miehet osaavat ottaa ihmiset ja asiat hieman järkevämmin, eivät tee asioista ja tunne kysymyksistä liian monimutkaisia.
PERHE ei minun mielestäni tarkoita vain verisukulaisia, vaan perheessä on ne läheiset ja ihmiset joiden kanssa haluaa elää ja asua ja jakaa , kenestä haluaa pitää huolta ja kenelle haluaa osoittaa välittämistä .
teidän monen perheessä tuntuu olevan niitä "riippakiviä" , keille ette tunne näitä tunteita, niin miettikää hyvät ihmiset että onko teillä väärä perhe siinä ympärillänne ???
olette valinneet ihmisen , kenen pakettiin kuuluu toinen / toisia ihminen/ ihmisiä , jotka haluavat ja janoavat hyväksyntää ja hellyyttä, joille sen netisen perheen hajoaminen on voinut olla kova paikka.
haluaisitko sinä asua perheessä, jossa miehesi ajattelisi SINUSTA näin:" nooo,ihan ok mutta en nyt mitään ihmeellistä tunne häntä kohtaan, enemmän hän ärsyttää kuin ihastuttaa, paljon kivempi tuo naapurin rouva,taidan halia ja pusia vain häntä !"
haluaistko sinä elää tuollaisen ihmisen kanssa, kohottaisiko se itsetuntoasi, eikö vaivaisi iltaisin päätäsi niin ettet saisi unta,kun miettisit että miksei hän hyväksy minua tällaisena kuin olen,miksei hän rakasta minua.
hemmetti,eihän ketään ole PAKKO rakastaa,kenestäkään ei ole PAKKO välittää, mutta miksi ihmeessä perustaa perhettä ihmisten kanssa keistä ei välitä, ihmettelen vaan..
ja joihinkin perhe paketteihin vain kuuluu useampia ihmisiä, se sitten taas on ihan oma valinta että ottaako vai jättääkö !!
varmasti näille teidänkin miehillenne kakaroineen löytyisi ottajia,sellaisia, jotka tahtoisivat välittää myös niistä pienemmistä kylkiäisistä,tukea heidän itsetuntoaan ja omanarvon tuntoaan , saada nämä pienet ihmiset tuntemaan itsensä rakastetuiksi ja halutuiksi, emmekö me aikuisetkin,saati sitten lapset , halua ja tarvitse juuri sitä ???!!!!!!!!!!!!!!
sellainen paatos.. :)
juuri näin.
tottakai uusperhekuvioissa tulee varmasti vastaan juttuja ja tunteita, mihin ei voi eikä pysty mitenkään etukäteen varautumaan, koska onhan se ihan eri asia elää sitä arkea niissä kuvioissa käytännössä kuin ajatuksen tasolla, mutta ei se todellakaan ole lapsen vika, että vanhemmat ovat hänet tehneet ja eronneet. ei puolison lasta välttämättä ihan rakastaa tarvitse, kun eihän semmonen pakko-rakastaminen rakkautta ole. mutta vähintäänkin pitää sietää ja mieluusti kyllä enemmänkin, tykätä ainaskin. ei laspi todellakaan ole mikään exänjatke tms., vaan oma persoonansa, jonka ei tarvitse eikä pidä kärsiä vanhempiensa tai/ja näiden uusien ongelmista.
ja toi perhekuvaus on just totta. minun 'perheeseeni' kuuluu ainakin parhaat ystävänikin, koska he ovat yhtä tärkeitä kuin varsinainen perheeni. ja eihän tykkäämistä (tai rakkautta) ole koskaan liikaa maailmassa :)
mieheni muksu on ainaskin ihan huippistyyppi (sillon kun ei narise ;)
Älä huoli, perheessämme etälapsena varhaisteini. Vaikka olen tuntenut taaperosta saakka en ole pystynyt koskaan lasta rakastamaan kuten yhteistä lastamme. Pidän hänestä kuin kummilapsesta tai läheisestä sukulaislapsesta, mutta siinä se. Olen hänelle enempikin aikuinen ystävä kuin äidin korvike. Aikoinaan kaipasin syvempää tunnetta, mutta en pystynyt sitä sisältäni saamaan millään. Kävin sitten psykologin luona juttelemassa kun asia rupesi kovasti vaivaamaan, etenkin kun esikoistani rupesin odottamaan. Oli helpottavaa kuulla etten ole epänormaali, paha äitipuoli, ja ettei minun tarvitse kokea voimakkaimpia rakkauden tunteita mieheni lasta kohtaan..Kun kovertavasta syyllisyydentunteesta pääsin eroon pystyin olemaan rennompi tämän lapsen seurassa. Näin myöhemmin ajateltuna turhan pitkään pidin sisälläni näitä ikäviä syyllisyyden tuntoja. Jos olisin puhunut näistä aiemmin olisi suhteeni mieheni lapseen ollut aidompi ilman ylimääräistä "yrittämistä" olla äidin korvike. Näistä asioista huolimatta tai niiden takia suhteeni lapseen on hyvä, hartain toiveeni onkin että olisin lapselle niin hyvä aikuinen ystävä että hän haluaa aikuisenakin tavata.
Samaa mieltä edell. kirjoittajan kanssa tuosta yrittämisestä. Hyvä pointti!
Siis en ole edes yrittänyt rakastaa mieheni lapsia. Enkä ole YRITTÄNYT mitään muutakaan; olla "äiti" tai äidin korvike. Heillähän on äiti, jonka luona vierailevat säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta vierailevat kuitenkin.
Kun en ole YRITTÄNYT mitään enempää kuin tunteet, tahto ja asenne myöten antavat, niin meillä on lasten kanssa hyvät ja mukavat välit. Hekään eivät rakasta minua, mutta juttelevat ja käyttäytyvät normaalisti. Se riittää puolin ja toisin.
Eli puhuteltakoon sitten vaikka asennevammaksi tuota yrittämättömyyttä, mutta omana itsenämme (lapset ja aikuiset) olemme saaneet uuskokoonpanomme toimimaan suunnilleen kaikkia tyydyttävällä tavalla. Tietenkin elämässä joskus tunteet kiehuvat yli, mutta niin pitääkin.
Meidän elämäämme tosin helpottaa, ettei exä sotkeennu meidän aikuisten asioihin; hän tahollaan hoitelee lapsiaan tavallaan ja me tavallamme. Luultavasti kuitenkin luottaa siihen, että minäkään uo:na en kiusaa, nimittele, syrji tai "inhoa" näitä lapsipuoliani.
pääsin taas pitkästä aikaa koneelle ja oli mukava huomata että aloitukseni sai lukuisia kannanottoja, vaikkakin osin negatiivisia.
haluan kertoa vielä hieman lisää kokemuksiani siitä miten tilanne muuttui kun oma vauvamme syntyi. ihan sekä omasta että mieheni mielestä minusta on tullut huomattavasti hellempi ja hyväntuulisempi, olen todella äidillinen. ennen vauvamme maailmaan tuloa olin erittäin ärtynyt kun mieheni tytär tuli luoksemme, purin vihani sitten mieheeni ja oikeastaan kaikille. myös mieheni huomasi pinnani kiristyvän ennen vierailuviikonloppua.
nyt voin omasta kokemuksestani sanoa että olen huomattavasti seesteisempi enkä ole enää niin vihamielinen kuin ennen. äidiksi tulo ei siis ainakaan pahentanut tilannetta vaan vei sitä hieman parempaan suuntaan. en edelleenkään koe tytärpuoltani rakkaaksi mutta huolehdin hänestä, pidän hänelle seuraa ja osallistun kasvatukseen. ennen sysäsin suunnilleen kaiken mieheni harteille tyyliin "hoida nyt kun sun lapsihan se on". äitihahmoa hänelle minusta ei saa. olen joskus puhunut mieheni kanssa tuntemuksistani, hän oli aika myrtynyt eikä voinut oikein tajuta tuntemuksiani.
miehelleni ja hänen entiselleen tuli ero silloin kuin heidän tyttärensä oli alle vuoden ikäinen, mieheni on ottanut aikaisemmin kasvatusvastuuta aika laiskanlaisesti. mielestäni he ovat jääneet toisilleen aika etäisiksi loppujen lopuksi, mieheni otti hänet luokseen silloin kuin huvitti ja harvoin häntä huvitti. aikojen saatossa hän paransi tapansa ja on alkanut ottaa enemmän vastuuta asioista. silti olen huomannut että häneltä - tai heiltä- on jäänyt niin paljon asioita kokematta että se on vaikuttanut heidän suhteeseensa. mieheni ei ole hänen tyttärelleen sellainen auktoriteetti ja kasvattaja kun mielestäni pitäisi, hän on jäänyt paljosta paitsi. informaatio kasvatussäännöistä perheiden välillä ei kulje kunnolla tai mielipiteet niistä poikkeavat rajusti, mieheni ja exän välit ovat viileät. minusta tuntuu että mieheni on huomannut tämän saman asian ja haluaa ottaa kaiken irti uudesta isyydestä, ehkä hän haluaa aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. siispä summa summarum kaikki on muuttunut.
en ala tämän enempää romaania väsäämään, toivottavasti joku sai edes jotain irti jostakin.
Mukava kuulla että tilanne ei ole ainakaan huonontunut yhteisen lapsen syntymän jälkeen.
Minulla on tällä hetkellä vähän tuo sama 'hoida lapsesi itse, sunhan se on' asenne mieheni pojan suhteen. Olen kyllä satunnaisesti huolehtinut pojasta itsekseni sellaisissa tilanteissa jolloin muita hoitajia ei ole ollut tarjolla. Mieheni tekee vuorotyötä ja senkin takia hänen on välillä vaikea saada järjestettyä pojan vierailuja / tapaamisia ja siitä syystä olen mieheni takia yrittänyt joustaa näiden hoito-asioiden suhteen ja ottanut pojan meille esim. perjantaina iltapäivällä, vaikka mieheni on myöhään töissä. Tämän olen kuitenkin tehnyt mieheni, en pojan takia. Koska kuten jo tuossa aiemmin kirjoitin, vaikka minulla poikaa kohtaan negatiivisia tuntemuksia onkin, ymmärrän että sekä mieheni että pojan hyvinvoinnin kannalta vierailut / tapaamiset pitää yrittää jotenkin saada järjestymään.
Minusta tuntuu ettää vaikka olen omista suhtautumisvaikeuksistani yrittänyt miehelleni kertoa, hän ei täysin ymmärrä tilannetta tai tuntemuksiani. Ennen kun alan tosissani hankkimaan yhteistä lasta hänen kanssaan, meillä on edessä ison luokan keskustelu hänen pojastaan. Haluan että hän todella ymmärtää ja hyväksyy sen että todennäköisesti en tule koskaan hänen poikaansa rakastamaan ja minulla on täysi oikeus tuntea eri tavalla yhteistä lastamme kohtaan kuin hänen poikaansa kohtaan. Se ei kuitenkaan tietenkään tarkoita sitä että kohtelisin hänen poikaansa eriarvoisesti...
Olen edelleen kiinnostunut kuulemaan lisää kokemuksia tilanteista joissa puolisollanne on lapsi ja olette myöhemmin saaneet yhteisen lapsen. Miten se on vaikuttanut elämäänne? Minua kiinnostaisi myös kuulla miten puolisonne lapsi on suhtautunut yhteiseen lapseenne ja onko lapsen suhtautuminen teihin muuttunut veli-/sisarpuolen syntymän jälkeen ?
taas kyllästyy pikku kotileikkiin ja löytää jonkun paremman... ja sinä oletkin lapsesi kanssa se joka jää rannalle ruikuttamaan... ei ne mihinkään muutu!
sä tuu olemaan kusessa...kun miehes huomaa niin se ei sua kauvaa kattele..ja toiseksi lapsi vaistoaa sen että sä et tykkää siitä ...nnimimerkillä kokemusta......
en tunne mitään erityistä mieheni tytärtä kohtaan, ihan vaan kaveruutta. Tosi hyvin on mennyt, minkäälaisia ongelmia ei ole tullut. Ei ketään voi "pakottaa" rakastamaan ketään. Meillä ainakin mieheni ymmärtää asian, miksi ei ymmärtäisi, eihän kyseessä ole oma lapseni?
...jos oikeasti rakastatte miestänne niin rakastatte kaikkea hänessä mitä on elämässään aikaan saanut näin myös lapsia, koska ne ovat elämänne miehen! Tai muuten on turha puhua rakkaudesta! Ihminen jolla on suuri sydän saa rakkautta rutkasti myös takaisin.. nämä pienet ihmiset ovat ensisijaisia huomionsaajia miestenne elämässä ja heitä kannattaa kunnioittaa ...
kaikki naiset eivät ole lapsirakkaita. Jos rakastan miestä, rakastan miestä, en hänen serkkujaan, vanhempiaan, lapsiaan, ex-opettajaansa, lenkkitossujaan.... Näihin kaikki mainittuihin luon omat suhteensa joissa kaikki riippuu kaikesta.
Itse muuten en ole lapsirakas. Lapset ovat ok kunhan osaavat käyttäytyä - ja asuvat jossain muualla :D
Mieheni ei ole myöskään mikään pakko rakastaa kissojani. Riittää, että hän käyttäytyy heitä kohtaan asiallisesti.
Uskon vakaasti että helpommin kiintymys syntyy jos lapsi asuu kanssasi eli joka toinen viikonloppu-lasta on vaikeampi hyväksyä.
Itse elän avoliitossa mieheni ja hänen kahden lapsensa kanssa. Olemme juuri muuttaneet omaan yhteiseen omakotitaloomme ja minä odotan meidän yhteistä esikoista. Olemme seurustelleet noin kahden vuoden ajan, ja olen joutunut kokemaan koko uusioperhehelvetin. Siltä se ainakin on paikoin tuntunut.
Kihlattuni lapset (4vee ja 6 vee) asuvat siis säännöllisesti meillä ja käyvät joka toinen viikonloppu äidillään. Osaan siis omalta kohdaltani vastata kysymykseen lähilapsista ja rakkaudesta heihin. Itselläkin suhteen alku tuntui helpolta, kiinnyin lapsiin ja hoidin heitä kuin omiani. Opetin heille uusia asioita ja teimme kaikkea mukavaa keskenämme. Joskus he jopa sanoivat minua äidikseen, mutten halunnut heidän tekevän niin. Kuulin paljon vertauksia minusta ja heidän äidistään, miksen ollut kuin hän? Ajan kuluessa kuitenkin mieleni ja tunteeni muuttuivat totaalisesti. Huomasin lasten kasvaessa heidän ulkonäkönsä muuttuvan yhä enemmän äitinsä näköiseksi. Olin kai aikaisemmin sulkenut silmäni ja yrittänyt työntää heidän äitinsä pois tajunnastani. Mutta nyt aloinkin näkemään lapset heidän äitinään. Heidän äitinsä välinpitämättömyys sai minut suorastaan vihaamaan häntä ja kai jollakin tavalla projisoin vihani suoraan lapsiin. Yhtäkkiä minua ei enää kiinnostanutkaan tehdä heille ruokaa, laittaa pyykkejä, tai tehdä ylipäätään mitään hauskaa heidän kanssaan. Minä sain aina tehdä kaikki ne hommat jotka MINUN MIELESTÄNI kuuluivat oikealle äidille. Äidin luona oli aina viikonloppuisin HUIPPUKIVAA (hemmottelihan hän lapsia särkänniemireissuilla ja uusilla leluilla) Meidän luona arki ei enää ollutkaan juhlaa lasten mielestä, vaan he olettivat äidin luona aina olevan kivaa. Minulle he itkivät miksen viä heitä äitinsä luo tai tee jotain samaa ruokaa kun hän oli viime viikonloppuna tehnyt. Aloin siis tuntemaan itseni TODELLA TARPEETTOMAKSI, koska äiti teki asiat aina paremmin (vaikkei arkea jaksakkaan lasten kanssa). Välillä teki mieli takoa lasten päähän järkeä, -miten tyhmiä ja sinisilmäisiä he olivatkaan kun uskoivat äitinsä löpinöihin siitä kuinka hän haluaisi lasten asuvan luonaan. Kun me lisätapaamisia ehdotimme, ei hän korviaan lotkauttanut. Oli jopa viime jouluaattona sanonut lapsille että isänne ja minä eivät oikeasti halua teidän asuvan luonaan.
Tällähetkellä tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Lapset ovat ärsyttävia enkä oikein jaksa tehdä heidän kanssaan mitään kivaa. En todellakaan rakasta heitä ja joskus tunnen pientä vihaakin. Vihaa ehkä siitä ettemme saa tarpeeksi aikaa mieheni kanssa toisillemme, ja syytän häntä tekemistään "virheistä". Tunnen oloni edelleen ulkopuoliseksi ja ainut rakkaus mitä tunnen on miestäni ja syntyvää lastamme kohtaan.. ehkä reaktio on "käenpoikaset pois pesästä" tyyppinen koska tunteet ovat vahvistuneet raskauden myötä. Tunnen syyllisyyttä tunteistani, mutta umpikuja on edessäni. Mistään ei tunnnu pääsevän yli eikä ympäri. Vaikeaa on, mutta rakastan miestäni yli kaiken. Hänestä en voi luopua vaikken lapsia rakastakkaan.. Pitkä viesti, sori kaikille :)
rakastaakkaan, mutta asiallisesti voit kohdella ja oikeudenmukaisesti myös sitten kun yhteinen lapsenne kasvaa. Miehelläsi on kaksi lasta, jotka molemmat ovat hänelle rakkaita ja hän haluaa pitää heistä huolta. Tiesit jo seurustelun aloittaessasi, että miehelläsi on lapsi, eli siis hyväksyit koko paketin. Ymmärrän tunteesi ja olet niistä itsekkin hämilläsi, hyvä että olet rehellinen, se on hyvä pohja sille että hyväksyt miehesi lapsen teille joka toinen viikonloppu ja loma-aikoina.
Ilmoittaudun myös pahaksi äitipuoleksi...olipa erikoista löytää moinen viestiketju ja huomata että vihan tunteita on monella muullakin. Jotkut viestit kuin itseni kirjoittamia (kieliasua myöten :-) Meillä käy joka toinen vk-loppu 7-vuotias tyttö joka saa minut aina "tilaan". Ahdistun kun tajuan että taas Se viikonloppu lähestyy eikä kotona saa olla rauhassa. Tunteet ovat välillä todella pimeitä ja jollain tavalla häpeänkin niitä: "miksi minun pitää hyväksyä tuo vieras tyyppi Minun kotiini?", "en pysty koskaan rakastamaan häntä (saati hyväksymään)". En koe olevani velvollinen hoitamaan häntä kun mies on poissa, tämän mies ymmärtääkin ja tarjoutuu aina hommaamaan vahdin. Alussa tyttö oli mielestäni ihan kiva, hän ihaili minua ja roikkui kimpussani. Myöhemmin hän sai selkeän mustasukkaisuus-valtataistelu-vaiheen ja nyt tilanne on hieman rauhoittunut. Minä vain menen kireäksi kuin viulukieli kun hän saapuu valtaamaan kotini. En tee mielelläni mitään hänen kanssaan, mutta toki yritän käyttäytyä normaalin ystävällisesti. Miestäni tosin en pysty huijaamaan, ja hänkin on alkanut stressata noita vk-loppuja. En myöskään koe olevani lapsirakas, en jaksa leikkiä sukulaislasten kanssa tms, ja oman lapsen hankinta tuntuu kaukaiselta. Ehkä osin sen takia etten halua kahdenkeskisen ajan vähenevän enää.
Tyttö tulee halailemaan, ja minä saatan ajatella "hitto kun tuo haisee". Uskomatonta mutta totta. Tiedän että nyt joku friikkaa ja suoltaa tänne haukkumakirjeen mutta jossainhan nämä kielletyt tunteet on hyvä purkaa...
Kauhulla katson tulevaan; lapsi teini-ikäistyy ja aloittaa v----lun, minä menetän hermoni ja alan kotityranniksi...Mieheni vain taitaa olla elämäni rakkaus joten selvittävä tästä on.
Kaikkein eniten vihaan poikkeusjärjestelyjä, esim. kun lapsi tuleekin meille kolmena viikonloppuna putkeen...hermoromahdus lähellä.
Minäkin olen luultavasti paha äitipuoli, ainakin välillä koen itseni sellaiseksi. Mieheni teini-ikäinen poika viettää joka toisen viikonlopun aina meillä ja minuakin ärsyttää jo etukäteen hänen tulonsa meille. Vaikka poika on kunnollinen ja ihan mukava, niin silti en millään jaksaisi häntä meillä. Ensinnäkin hän ei tee kotitöitä ollessaan meillä ja suurin osa hänen ajastaan kuluu televisiota katsellessa ja internetissä. Mieheni on sanonut että voin komentaa ja pyytää häntä tekemään asioita, mutta ei minusta ole siihen. En halua käskeä poikaa, koska haluan että mieheni hoitaa käskemisen. Ja eniten minua ärsyttää se, kun poika on kuitenkin jo 15 vuotta, niin luulisi hänen itse tajuavan välillä vaikka imuroida huone, jossa hän oleskelee ja viikonlopun päätyttyään pedata sänkyvaatteet pois. Mutta ei niin ei. Tiedän että häntä ärsyttää välillä, kun siivoan ja olen kiukkuisen näköinen, mutta teen sen tahallani. Olen jutellut asiasta mieheni kanssa, mutta hänkin aina vaan sanoo, että juttelee asiasta pojan kanssa, mutta mitään ei sitten kuitenkaan tapahdu ja minä edelleen siivoan pojankin jäljet.Tänään taas poika on tulossa meille ja ärsytyskynnys on jälleen kasvanut. Hyvin sanoit bibbe, että vihaat poikkeusjärjestelyjä. Sama täällä. Toisaalta se on positiivista, että joskus myös vastapuoli sitten voi joustaa, jos meillä mieheni kanssa muuta menoa. Kaikin puolin mieheni ja pojan äitin välit ovat hyvät ja kaikki sujuu sen puolesta todella hyvin, mutta en vain tajua miksi pojan tulo meille ärsyttää ja raastaa hermojani. Ehkäpä juuri se että ei saa olla samalla lailla rauhassa kuin normaalisti.