Kertokaa murrosikäiset meille vanhemmille, miten haluaisitte teitä kohdeltavan. Mitä ongelmia teillä on vanhempienne kanssa ja miten mielestänne niitä voisi ratkaista.
Mistä ne ongelmat alkavat ja miltä ne näyttävät teidän kannaltanne katsottuna? Vastauksistanne voisi olla hyödyllistä oppia meille aikuisille, jotka kyllä tekisimme parhaamme kun vain osaisimme.
Mistä ne ongelmat alkavat ja miltä ne näyttävät teidän kannaltanne katsottuna? Vastauksistanne voisi olla hyödyllistä oppia meille aikuisille, jotka kyllä tekisimme parhaamme kun vain osaisimme.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Voi voi, toivottavasti et ole tosissasi kysyessäsi tuota. Tuskin moni aikuinenkaan ottaa selvää omista tai toisen aikuisen tunteista, toiveista tms. Tuntuu tyhmältä ajatus, että nuori antaisi suoria ohjeita kuinka häntä tulee kasvattaa (ja jos sitten antaa, sitä onkin ongelma nuori). Tätä elämä on!!
Totta kai nuorilla on meille aikuisille paljonkin annettavaa ja kerrottavaa, jos vain joku sattuisi tälle palstalle. Vasta toisiamme, nuoria tai aikuisia, kuuntelemalla voidaan me ihmiset löytää yhteisymmärryksen. Moni ongelma syntyykin juuri nuorten aliarvioimisesta ja tyhmä on aikuinen, joka ei ymmärrä miten viisaita monet nuoret ovat.
Eihän niistä toisen ajatuksista ja tunteista voi ottaa selvää jos toista ei kuunnella, ja tietysti nuori itse parhaiten tietää senkin, milloin aikuinen toimii häntä kohtaan väärin.
Kysymykseni olisi tietysti saanut olla täsmällisempi, mutta ajattelin että nuoret itse voisivat kertoa esimerkkejä, joista toivovat keskustelua.
Ehkä syytä olisi.Olen juuri saanut aikuisilta lapsiltani kuulla,kuinka minun OLISI pitänyt toimia heidän murrosiässään ja eroni aikoihin.Meillä ei oltu puhuttu asioista heille ja muutenkin on jäänyt kysymättä lapsilta miten menee,kuinka voit ja olisi pitänyt osata ymmärtää ja lohduttaa oikeissa tilanteissa.
Minun kohdaltani toisenlainen toiminta on jo myöhäistä,koska aikuisuus on yllättänyt lapseni,mutta muille murkkujen kanssa vielä touhuaville hyväksi vinkiksi.
Mä oon ihan tavallinen nuori enkä mikää riehuja, tupakka ei oo kiinnostanut koskaan, eikä känniin ryyppääminen. Kavereitten kans halutaan vaan pitää kivaa ja olla tositen kans. Jos kavereilta kysyy niin varmasti kaikki kertoo että mä oon ns kunnollinen tyttö. Mutta isän mielestä huora huumeittenkäyttäjä. Kotona vaan pitäis olla etten tekis mitää pahaa. Vaatteet nuuskitaan ja tavarat pengotaan ja kaikesta epäillään. Kun itse tiedän ettei syytä oo niin se on tosi paha loukkaus! Täytys varmaan ruveta käyttää aineita niin ois jotain syytäkin. Isän kans vaan huudetaan eikä sille oo pienintäkään mahdollisuutta mitään puhua. Mun toive ois että muakin kuunneltais ja edes joskus uskottais. Eikä kukaan haluu viettää nuoruuttaan yksin kotona ette tekää.
No, miten "eräs äiti" kommentoi tätä?
No yritänpä kommentoida tätä ja vähän muitakin vastauksia. Todella hienoa ja valaisevaa saada kuulla näinkin paljon asiaa nuorten kannalta koettuna, sellaistakin, jota huoltajana ei todellakaan ole tullut huomanneeksi tai ajatelleeksi ja jota nyt yritän ainakin omalla kohdalla miettiä.
Kaikki nämä vastaukset panevat kyllä miettimään sitä kuinka eriltä asiat saattavat näyttää vanhempien ja nuorten itsensä mielestä. Kuinka usein me vanhemmat luullaankaan olevamme ainoat oikeassa, vaikka emme edes tietäisi tilanteen taustoja ja syitä. Tai että luullaan nuoria "huonommiksi" kuin pohjimmaltaan ovat.
Tässä ainakin oppii sen että on kuunneltava myös nuoria ja annettava tilaa heidän perusteluilleen - tarvitaan tietysti sitä että nuoretkin kuuntelevat aikuisen perusteluja. Oiskohan asian ydin juuri siinä että oli ongelma mikä hyvänsä niin pitäisi enemmän perustella ja kuunnella molemmin puolin?? Monen ongelman takana ja syynä näyttää olevan myös luottamuksen puute, ehkä sillekin voisi jotain tehdä.
Itse olen jo kotoani irtautunut, avioitunutkin ja esikoistani odotan. Pahimmat murrosiän kuohut ovat jääneet taakse. Kuitenkin muistan hyvin, mikä eniten loukkasi, ärsytti, raivostutti. Tässä muutamia asioita.
Olin muuttamassa pois kotoa 16,5-vuotiaana. Minulla oli iltatyö, josta sain hyvää palkkaa, ja opiskelu sujui hyvin. Vanhempani eivät suorastaan estäneet, mutta pelottelivat kylläkin ja antoivat ymmärtää, etten voisi mitenkään pärjätä. Kuitenkin kävi niin, että tuo ensimmäinen kausi pois kotoa (sen jälkeen en vakituisesti ole kotona asunutkaan) meni todella hienosti, enkä joutunut pyytämään vanhemmiltani taloudellistakaan tukea kuin kerran, ja senkin maksoin vajaan viikon päästä takaisin. Kaikki laskuni ja vuokrani sekä ruokani maksoin itse. Erehdyksensä vanhempani myöhemmin sitten varovasti myönsivätkin.
Muita kertoja ovat olleet ne, kun olen ollut suurimpien elämänmuutosteni edessä: Väliaikainen paikkakunnanvaihto, kihlautuminen ja viimeksi naimisiinmeno. Minun mielipiteitäni ei ole haluttu kuunnella, vaan minut on lytätty niin kakaraksi, että välillä tunsin olevani aivan kuin ala-asteikäinen. Ja kuitenkin olin tottunut jo pitkään huolehtimaan omista asioistani.
Nämä kokemukset toki johtuvat siitä, että vanhempani ovat olleet huolissaan minusta. Pakko mainita, että kuitenkin he ovat todella hienoja ihmisiä, ja kun olen pääni jossain asiassa pitänyt, he asettuvat aina tukemaan minua lopulta. Se kuitenkin, mikä todellakin eniten ärsyttää on se, että tullaan sanomaan, että JUURI NÄIN sinun täytyy tehdä, koska se on vanhempien mielestä ainoa oikea vaihtoehto. Ei kuunnella perusteluja eikä nuoren ajatuksia. Pahalta tuntuu sitten lähteä tekemään omia ratkaisuja, jotka itse näkee oikeaksi kaikkien taustatapahtumien pohjalta, kun kuitenkin toisaalta haluaisi kunnioittaa vanhempiensa tahtoa.
Siis vanhemmat, kuunnelkaa nuortenne huolia! Kuunnelkaa heidän perustelujaan, ottakaa ne vakavasti! Etsikää yhdessä vaihtoehtoja, älkää lyökö nyrkillä päähän - "moomma oikees, soot vääräs!"
Kerronpa vaan miltä musta tuntuu, kun kerran joku on kiinnostunut. Pienenä i ja ä oli mun tärkeimmät ihmiset ja mä niille. Mut kun kasvoin, tuntuu että ne ei tykännykään musta enää sellasena. Mussa oli aina jotain moitittavaa, käytös, ulkonäkö, kaverit jne. Mä en ois saanu ruveta ajatteleen itse ja muodostaan omia mielipiteitä vaan ois pitäny olla vain niitten klooni. Mun ajatuksia ei kuunnella, mun omaa makua on pilkattu ja kaikki päätökset haluttu tehdä mun puolesta. Eipä huvita yrittää miellyttää niitä kun ainakin tuntuu että mä vain inhotan ja ärsytän niitä.
moi vaan jari mulla on ihan samallainen juttu kun sulla muta mä en vällitä ällä säkään välitä
Tässä hyvintoimeentulevan perheen ongelmanuori, tosi kamala. Älkää kuitenkaan syyttäkö mun kavereita siitä mikä mä oon! Kyllä ne ongelmat oli ensin kotoo ja sen mukaan itse oon kaverini valinnu ja halunnut hankkiutua jengiin jossa on toisia samanlaisia. Miksikö? Mun kaverit rikolliset ja huumeluuserit on ainoita ihmisiä jotka hyväksyy mut sellasena kuin oon ja jotka haluu kuunnella ja ymmärtää ja välittää musta.
"Onnellisten ja tasapainoisten" kunnon nuorien joukossa oma surkeuteni vaan korostuu.
ÄLKÄÄ EROTTAKO MUA KAVEREISTA! Ne on ainoo jotka pitää mut koossa sen jälkeen kun oma itsetunto on kotona kiitettävästi nujerrettu. Itse mä kuitenkin päätän ja oon vastuussa siitä mitä teen riippumatta siitä mitä jengi tekee, en mä sentään ihan aivoton oo.
Totta puhut. Ei ongelmat johdu kavereista vaan me valitaan kaverit kaltaisistamme. Sitä viihtyy ja saa ymmärrystä toisten samanlaisten joukossa.
Toisaalta kun en itse välitä tupakasta tai juomisesta, en tee sitä vaikka kaverit tekeekin, eikä joukossa myöskään kukaan painosta mua siihen. Oikeat ystävät kunnioittavat kunkin omia periaatteita.
Onneks mun vanhemmat luottaa ja antaa mun pitää ryyppäävätkin kaverini, joiden kanssa mulla on kuitenkin paljon muuta yhteistä. Pidän itse huolen omista tekemisistäni ja vähän kavereidenkin, ja mun vanhemmat tietääkin sen.
Pahin moka on antaa lasten/ nuorien juoda ja polttaa luvan kanssa. Mä itse olen molempia kokeillut useasti. Mutta olen silti vahvasti vastaan molempia. Olen katsellut vierestä, kun ystäväni ovat pilanneet elämänsä sillä. Ja vielä vanhemmat antavat sen tapahtua!! se ei ole rakkautta! Antakaa lasten silti kulkea kaveriporukassa, jos porukka ei ole tuttu, tutustukaa. Luottakaa ja antakaa mahdollisuus vielä senkin jälkeen kun se on rikottu. Tiedän että ollaan hankalia! Koettakaa kestää... kyllä se ohi menee. Itselläni on aikalailla ohi. vielä vaan masentaa elämän pahuus. mutta vanhemmille en enää kapinoi.
Haluaisin että saisimme tietynlaisia
oikeuksia, mutta kaikkea ei saa antaa
periksi. itse vaadin joskus aika paljon
ja huomaan sen itsekkin. äitini on aina
asettanut minulle tietyt rajat samoin isä.
kerran koulu aamuna laitoin turhan vähän
päälle isäni ja äitini mielestä, no,
siitä seurasi seuraavaa: isäni uhkasi hakata
minut jos vielä tekisin niin. menin kouluun
itkua pidättäen ja eräs tyttö sanoi:
ellu miks sä oot itkeny? juoksin vessaan
laitoin oven lukkoon, itkin puoli tuntia
lopulta kerroin tytölle totuuden, hän
juoksi itkien luokkaan meni sekunti ja ope
tuli oli pákko kertoa.. riita jatkui kunnes
se viikon päästä loppui. äitini ja isäni
riitelevät välillä, ja se painaa mua..
no joo, se on mielestäni llian ankaraa
vanhemmilta.. -ellu-
kerronpa kuitenkin.
Isä sekaantuu liikaa mun asioihin. Hankkisi omat kaverinsa ja ystävänsä joiden kanssa olla, keskustella, puhua, harrastaa ja viettää aikaa, eikä aina vaan roikku mussa. EIkä nakittaisi mulle hommia, että tee hei nyt sitä ja tätä ja tota, ja mä tiedän sulle yhden homman ja jutun ja tuut tänne ja meet tonne ja luet nyt muuten siihen tenttiin, koska muuten se jää sitten taas viimiseen iltaan. EI NÄIN! HANKI ISÄ OMA ELÄMÄ, ÄLÄ SEKAANNU MUN ASIOIHIN, KIITOS JA NÄKEMIIN!!! MY room, MY mess, MY business.
Mä teen omat valintani. Mä elän omaa elämääni. Mulla on omat harrastukseni ja ystäväni, mä opiskelen ite sitä mitä mä haluun ja sillä tyylillä, mitä mä haluun ja osaan ja se voi olla iak hvelvetin kaukana sun periaatteista, käytäntötavoista ja ideoistas. Vaikka voi sulla hyviäkin ideoita ja asioita olla, mutta älä tuputa niitä mulle ja pakota mua tekemään asioita, mihin en ole valmis, ja joita en halua tehdä.
Äiti on ihan kiva. Mutta välillä se vaan kääntelee asioita päälaelleen, eikä puhu totta, eikä nää asioita ihan niinkun ne ovat. Noh, äiti näkee asiat omalla tavallaan, eikä siinä mitään. Saa tehdä niinkuin tykkää. Välillä äiti voisit kyllä ollamyös sekaantumatta mun asioihin tai jos sekaannut niin olla erittäin hienovarainen. Oon tosi herkkä. ja haavoittuvainen. Älä sano liian kovasti, be gentle. :)
Mutta äitin kanssa on muuten ihan tosi jeees. Äiti on loistotyyppi!!! Äitin kanssa on kivaa, äitillä on hyviä juttuja, ja se osaa aina nähdä asioitten hyvät puolet ja kääntää ne oikeinpäin. Onneksi äitejä on olemassa!!! :):):) Äiti laskee lukiossakin mun kanssa kaikki matikan laskut. Isä taas on hyvä selittämään fysiikan ilmiöt ja tekemään kaikkea luovaa, kuten lumilinnaveistoksia ja muita jänniä judeja! :]
Ois iihanaa jos mun mutsi antais mun olla myöhään pihalla ja luottais muhun enemmän... ylihuolehtiminen on aina ärsyttävää..
Ite oon kohta 16.Älkää kohdelko meitä pikkulapsina,ottakaa meidän mielipiteet huomioon.Vaikka me ollaankin
nuoria niin kyllä me jotain ymmärretään.ja jos nuori haluaa olla yksin niin silloin
ei ole sopiva aika pitää mitään äiti/tytär keskustelua.Meitä pitää kuunnella,ei vaan haukkua niinku mun äiti tekee.Pitää kannustaa.
Ja antaa myös oma rauha.
niin...itselläni on jo (onneksi) murrosikä ohi...ikää on tällä hetkellä 24 ja elämä näyttää paljon järkevämmältä kuin murrosikäisenä. Itselläni murrosikä oli siitä pahimmasta päästä. Äidin kanssa ei voinut keskustella puolta tuntia kauempaa kun oli jo riita päällä ja ovia paiskottiin ja huudettiin tai pahimmassa tapauksessa juoksin 'kättä pidempää' kanssa veljen perässä jne. jne. omat vanhempani ei koskaan osoittanut 'rakkauttaan', asiat vaan oli niinkun oli...tunteita ei osoiteltu perheen kaskuudessa.
olisin kaivannut äidistäni enemmänkin kaveria kuin äitiä...olisi ollut helpompaa jutella ja keskustella, olis opettanu meikkaamaan, pukeutumaan, olis kertonu enemmän naisten jutuista ja aikuistumisesta kaverina...olis ollu kiinnostuneempi 'teini-ikäisten' jutuista, eikä vaan aina tokassu, että noi on noita teinien juttuja...olisin kaivannut aikuista, johon luottaa ja jolle puhua kaverillisesti, kun oma ikäluokka ei tiedä asioista sen enempää kuin itsekkään.
veljelläni kun ei ollut murrosikää lainkaan (rauhallinen tallustelija) oli porukat varmaankin aika paniikissa mun kanssa. ehkä olisi ollut helpompaa, jos äitikin olis ollu kaveria jo ennen kuin murrosikä alkoi, että olisi ollut helpompaa minullekin ne aikuistumisen kysymykset...sain periaatteessa tehdä mitä huvitti, kunnes sitten jossain vaiheessa tuli tiukka EI ilman minkäänlaista selitystä...ei sekään mitenkään ymmärrettävää ollut...
murrosiässä ainakin kaikki asiat pänni ja kaikki oli väärin,vaikka vika ei varsinaisesti ollut kenessäkään...onneksi sain myös huutaa ja räyhätä rauhassa, vaikkakin useasti omassa huoneessani:) omat vanhempani menettivät luottamukseni minuun jossain vaiheessa, kun luotin itse niiden 'ei rajoja' meininkiin, kesti kauan saada luottamus takaisin...vieläkin hävettää monet asiat joita tein nuorempana, mutta onneksi vanhemmat jatkavat vieläkin samaa vanhaa linjaa, eivätkä ota vanhoja asioita enään esille...ovat vaan tyytyväisiä kun olen vihdoin rauhoittunut:)
rajoja, rauhaa ja kaveruutta...semmosta fiilistä olisin itse kaivannut...olisi ollut helpompaa puhua omalle äidille kaikista naisten jutuista sun muista, mutta äiti on aina äiti...ainakin minun äiti.
Mua inhottaa yli kaiken kun omaäiti alkaa haukkuun mun kavereita mulle ja kun mun kaverit ketä se on haukkunut tulee meille niin äiti esittää aivan ihanaa ystävää!eli kaksnaamanen paska...hienoo sanoo omasta äidistä näin mutta inhoan sitä luonteen piirretä!äläkä ikinä ala hakaan omia lapsia.mun äiti on hakannut mua ja ottanut hiuksista kiinni metrin korkeuteen ja viskassut kerran tiskipöytää päin..Ja sillä ei oo edes kunnollista syytä siihen esim syy voi olla tämä. "sä et saa tuoda kavereita kotio!" sitten kun pistän vastaan äiti huutaa "lopeta vai halukko turpaan?" siihen huudan minä aina" tuu hakkaan en pelkää lyö eka vasemmalle ja sitten oikeelle toivottavasti saat hyvän olon lapsesi hakkaamisesta!!!" ja sit se raivostuu...itselleni oon luvannut etten ikinä tule hakkaamaan lapsia,mutta on kai mun äitiäkin ymmärrettävä sillä oli myös huonotlapsuus ajat isänsä kanssa...mutta pitääkö sen kostaa se omille lapsille?
ajattelen aina "miksi äiti ei halua että minulla on kavereita...kun jotkut kärsii siittä että kun niitä ei ole laisinkaan...saisi olla ylpee että monet ihmiset viihtyy minun seurassa" onneksi mulla on aina paikka vielä minne mennä, mummun tykö hän tietää mikä äiti on!
muistan vieläkin kun vanhempani tappelivat puukkojen,kettinkien avulla ja kuinka äitini yritti itse murhaa kun olin aivan pieni joku 5wee ja kuinka minut jätettiin murrosikäisen siskon hoiviin kun olin 7 ja siskoni lähti ja jätti yksin,muistan sen pelon ja tuskan aina!!! hyviä puolia on se:kestän kivun,pysyn kovana,en tunne itsesääliä tai sääliä toisia kohtaa...jos pitäis kysyä "äiti vai kaverisi kuolemaan?" vastaisin aivan selvästi "Äitin" isäni on taasen hiljanen hissukka...rauhottunut iän myötä nykyään hän on puolellani!!!
niin äläkä huuda lapsillesi,minä ainakin tottelen paremmin jos minulle jutellaan ehkä äänensävy saa muuttua mutta ei huutamista...haluaisin ainakin isona kun saan lapsia niin puhua niille haluan että lapseni kertoisi minulle suoraan jos hän polttaa...voisin puhua hänelle järkeä päähän en hakkaamaan ja huutamaan ja heti ensimmäinen sana " 2kk kotiarestia!!!!!!" no mutta teinit on teinejä kokeilu iässä....
mulle on ainaki auttanu että mua ei oo nolattu kavereitten nähe...(niinku joku lässytys)ja sit jos nuoret kysyy jotai joka vois olla mahollista ni yritä tehä parhaas..jos ei onnistu ni sit kyllä tulee huutoa mut kyl se menee ohi...osta vaikka jotai hyvää karkkia tai jotai mistä sun lapses tykkää!
Yksinkertasesti vanhemmat tuppaa asioihin mukaan, mikkä ei niille kuuluu. Poika/tyttökavereista kerrotaan itse, ei niistä tartte kysellä. Kavereitten kans tietysti on aina joskus kinaa, ja sitte saattaa itkettää yms. Sillon ei oo hyvä aika kysyä "mikäs meijän pikku prinsessalla on?"
Oottehan te perhana itteki ollu joskus nuoria... maistannu röökiä ja juonu joskus. Vai väitättekö vastaan?!
Heips!
Ensiksikin, ihan hyvä asia, että netissä kirjotetaan tällaisistakin asioista...
Varmaan paljon helpompi nuortenkin vastata, toisin kuin niissä "äiti-tytär-keskusteluissa" =)
Itse opiskelen tällä hetkellä kasvatusalaa ja vertailen hyvin paljon koulussa saamaa tietoani omaan elämääni. Mä itse taidan olla jo pahimman murrosiän ylittänyt (20v.), mutta ´kasvaminen jatkuu yhä. Ja ottaa se koville vieläkin, vaikka ikää ja kokemuksen tuomaa viisautta onkin enemmän.
Aikuista minusta tuskin koskaan tulee, toivottavasti, jos aikuisella tarkoitetaan kaavoihin kangistunutta, yhteiskunnan muottiin asettunutta tylsiötä, joka on kadottanut sisäisen lapsenmielisyytensä ja sen kautta pursuavan elämänilon...
Olen kolmilapsisen perheen esikoinen eli siis joutunut raivaamaan kasvutilaa myös sisaruksilleni =)
Meillä on ollut tiukat rajat, ja jos niistä on lipsuttu, ei ole selvinnyt seuraamuksitta
(esim. kotiaresti). Rajoista huolimatta olen ollut aika menijä...karkumatkalla pari kertaa, kokeillut muutamat kunnon kännit ja tupakanpoltto kuulunut paheisiin jo kauan... Pahin vaihe oli 14-vuotiaana. Välillä ei mennyt tuntiakaan, etten olisi käynyt tahtojen taistoa vanhempieni kanssa.
Luulisin, et mein perhe on ollut aika "tavallinen", tosin olemme olleet rahallisesti aina todella tiukoilla, mikä ei ole elämistä helpottanut! Vanhempani eivät ole tehneet mitään korjaamattomia virheitä, mutta pienempiä sitäkin enemmän...Kukaan kasvattaja tuskin on erehtymätön!
Nostaisin muutaman asian esille, mitkä MINUSTA on tärkeitä murkun kanssa:
- Ole vastuuntuntoinen aikuinen, älä kaveri! Nuori tarvitsee turvallisuuden tunnetta, kun oma mieli kuohuu...
- Anna anteeksi! Maailma ei kaadu pieniin virheisiin, niistä opitaan ja sitten ne unohdetaan! (Älä pengo vanhoja asioita)
- Älä nolaa nuorta kavereiden silmissä, sitä tuskin saat pitkään aikaan anteeksi!
- Myönnä erehtymisesi, se ei vähennä auktoriteettiäsi!
- Kuuntele nuorta, häneltäkin tulee joskus fiksuja ehdotuksia. Ole aidosti kiinnostunut hänen mielipiteistään.
- Anna murkun välillä myös purkaa vihansa, vaikka sitten huutamalla ja ovia paiskomalla...
- Älä elä omaa elämääsi nuoren kautta!
- Vastuu-vaaka: vastuu ja vapaudet tasapainoon!
- Ja se vanha "rajat ja rakkaus"! Aseta niitä rajoja ja pidä niistä kiinni. Muista PERUSTELLA kieltosi.
- Vaikka et tykkääkään nuoren tekemisistä, korosta, että rakastat häntä siitä huolimatta!
älkää vanhemmat ihmeessä valehdelko lapselle/nuorelle. Oli asia sitten pieni tai suuri niin kyllä sen huomaa. Ja muistakaa että ilmeet ja eleet kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Valehtelu ja salaaminen tuntuu pahalta, se vie kaiken luottamuksen ja siitä tulee vaan turhaa kiukuttelua.
Minkä ikänen lasketaan murkkuikäseksi? Siis koska se on ohi?
Itse olin ja olen helppo nuori. Aloin miettiä, että mistä se sitten johtuu, esim. kuinka vanhempani siihen vaikuttivat.
Ensinnäkin niin, että siskollani oli ollut tosi paha murkkuikä, kun olin itse n.10 vuotias, ja näin silloin hyvin, mitä se teki vanhemmilleni, kuinka raskasta se oli heille, mutta myös sisarelleni. Siskoni puhui minulle paljon jutuistaan, joista en edes ymmärtänyt mitään ja samalla näin vanhempieni tuskan.
Kun itse tulin murkkuikään, eli siirryin yläasteelle, olin jo aikaa sitten päättänyt, että olen kiltti vanhemmilleni, en voisi tehdä sitä samaa heille,minkä he jo saivat kestää. Meillä on kotona ollut tosi kovat rajat, siis minulle. En saanut mennä diskoihin, kotiin piti tulla yhdeksältä viimeistään ja oltiin aina illalla, jos olin ulkona, puhelinyhteydessä. Kyllähän se ärsytti usein, mutta samalla olin tosi kiitollinen, ettei mulla ollut mahdollisuutta mennä ryyppäämään tai rahaa alkaa polttamaan tupakkaa! Olin tosi kiitollinen niistä rajoista, vaikka tuhahtelinkin niille. Asiaan tietysti vaikutti myös se, että tulin uskoon 14 vuotiaana, joten aloin myös liikkua rauhallisissa piireissä ja olin iltaisin nuortenilloissa seurakunnassa ym. Se, mitä siskoni on sanonut kaipaavansa on
1. Luottamus
2. Omaa tilaa (lupa kokeilla juttuja, jotka on laillisia, kuten poikaystävät, Cosmopolitan,Regina-lehdet, ulkonäköasiat)
3. Ylpeyttä, kannustusta, ihailua
Keskustelkaa nuorenne kanssa myös poikaystävä asioista ja tehkää selväksi, mitä telkasta saa katsoa (esim 13 vuotiaat).
Mutta älkää salliko sellaisia juttuja, kuten alkoholi tai tupakka. Nuoret on myöhemmin kiitollisia, että niiltä kiellettiin tyhmyydet.
Itseäni on loukannut musiikinkuuntelun kyttäys, lehtien lukemisen kyttäys, kavereiden kyttäys ym.
Mutta silti ymmärrän sen tosi hyvin, ja oon siitäkin kiitollinen, nyt, kun on jo oikeestaan murkkuikä ohi.
Avainsana on rakkaus, yhteiset jutut ja rajat.
Ainiin, siskoni painottaa sitä, että hän olisi halunnut, että äiti ja isä olisivat puhuneet omista jutuistaan, omista kipeistä asioistaan, esim. avioliitostaan tai nuoruudestaan, esim. isä puhui vaikeasta nuoruudestaan siskolle, ja se auttoi häntä paljon.
Tsemppiä teille vanhemmille! TEidän nuoret rakastaa teitä kyllä. Nuoret kaipaavat rakkautta teoissa. Älkää antako periksi, vaikka kuinka jankutettaisiin. Näyttäkää, että te olette pomoja talossa!!
Tsemppiä myös murkkunuorille, joilla on vaikeeta kotona! Kannattaa puhua myös esim. kavereiden vanhemmille omista jutuista, jos ei omille voi! Ym...
mä oon kaivannu huomioo niin kauan kun muistan..en oo saanu..
mutsi on yksinhuoltaj ja meit oli neljä tyttöö..(nyt oon jo 19ja muutin pois kotoo ku täytin 18)
eikä ikinä saanu huomioo,eikä kukaa kuunnellu,mul meni huonosti,mul ei ollu mitää rajoja.kukaa ei huomannu ku lähin perjantaina ja tulin kotii lauantaina iltapäivällä.ne luuli et heräsin vast. tai jos toin kotiin ,kerran jopa 3 tyyppii yöks,ni kukaa ei tienny seuraavana päivänä että mul oli ollu seuraa..mä myös lintsasin koulusta kaks jaksoo kokonaisuudessaan putkeen,eikä asialle tehty mitää...kyllä opettajat uhkaili et kytät hakee mut jos en mee kouluu,joten mä jäin sit venaa kyytii mut ei ne tullu..kukaa ei puuttunu mun elämää vaik mitä tein:( se harmitti ja masensi. mä myös mietin itsaria ja keräsin erilaisia lääkkeitä huoneeseeni et voisin nappasta ne joskus viinan kanssa..sillon lintsaus aikana,olin 14 mä dokasin vähintään kerran viikossa ja jokapäivä hilluin myöhään iltaan asti ulkona ja kävelin pitkät matkat yksin pimees kotii...sanoin kyl kerran,pari mutsille että ei oo järkee missää ja sama vaik tappasin itteni..se sano et älä puhu tollasii..mut emmä sitä halunnu kuulla!! mä halusin apua ja koitin sitä pyytää mitä erilaisemmin,mut ei kellää ollu aikaa tai haluu tai jotai...lisäks mulle tuli semmonen että ei pysty menemään ulos ihmisten ilmoille tuntematta ahdistusta..kärsin siitä vieläki ja mietin vieläki itsarii..en ikinä varmaan pysty tulee normaaliks.ja edelleen musta tuntuu et ainoo ratkasu mihin pystyn on itsari,ku mul on liikaa ongelmia eääkseni normaalia elämää. en voi puhuu mutsille,ku tiiän et ei se auta,olin sil käymäs eilen ja se ei muistanu mun ikää?!!! siis ois se tietty voinu laskee,mut sillee äkkisältää ei muistanu ja kysy multa..ja sit se ei tienny oonko saanu peruskoulust päättötodistuksen..ja mun systeri on yksin huoltaja ja se eros siitä äijäst(ei ollu naimisis) jo ku alko oottaa esikoistaan mut silti ne teki viel uuden ja taas se on sille raskaana!!!! ihan älytöntä ja siispä mutsin kaikki vapaa-aika menee sen jeesaamiseen! mäki haluisin jonkun joka auttaa..tiiän et oon jo 19,mut mul on samat ongelmat mitkä alko ilmenee siin yläasteel ja joihin en saanu apuu ja ne vaa pahenee...mä oon joskus haaveillu että mul ois ihan ikioma huoltaja ollu!se ois laittanu mulle rajoja ja kuunnellu ja auttanu,sil ois ollu vaa mä ,ni se ois ehtiny antaa mulle aikaa...mä tiiän et jos kuolisin ni satuttaisin mun perhettä,mut mä en pysty hoitamaan mun asioita kuntoon,eikä kukaan osaa auttaakka,sillon ei oo paljo vaihtoehtoja. mä kirjotin nyt aivan aihee vierestä varmaan,mutta haluun vaan sanoo että pitäkää ittenne kärryillä lapsienne touhuista ja ja ajatuksista ja auttakaa niitä jos mne tarvii apua! ja asettakaa rajoja. huolehtikaa lapsistanne ja antakaa niille aikaa ja emmä tiiä..mut jokanen lapsi tarvii huomioo ja kuuntelijaa tukihenkilön...
oma mutsi syyttää mua aina kaikesta. koska joskus 8-9 v olin villi ja tein vaikka mitä nykysin omasta mielestä vähän enemmän ällii pääs. mutta ei mutsin esim jos joku mun mutsin tavara on kadonnu esim vaikka sytkäri niin heti mä sen oon pölliny tupakkaa en polta (poltin)... pari kertaaa kännis ollu mutta siihen loppu ne sekoilut... mitä tahansa hävis tai on kadonnuu niin mä sen vein tai oon piilottanu koska oon mullkku!
lapsi!!!! Oot vasta 12, ei sun kuulu puhuu eikä edes kirjoittaa noin!! Rauhoitu ja ole vaan rauhassa LAPSI!