Joku jossain arveli oikein viisaasti, etteivät OIKEAT KIRJAILIJAT ehdi tällaisille palstoille osallistua, eikä niitä edes mokoma kiinnostaisi.
Aika liki se liippasi minullakin, mutta...
Ennen kuin tositoimet taas ihan kohta alkavat, on pakko harjoitella sorminäppäryyttä jossain. Tämä palsta on nyt muutaman päivän toiminut kirjalijasormieni pururatana, ettei tule liikaa läskiä nivelien ympärille. Hyvää siinä on samalla myös se, että aivot saa jättää eteisessä narikkaan, eikä kukaan peri siitäkään maksua, kun ovimiestä ei näy mailla, ei halmeilla.
Ovimiehestä tuli mieleen: Kaveri tuli perässäni tässä kerran ulos baarista yömyöhällä, ojensi kätensä portsarille ja loihi lausumaan: "tässä on sullekin jotain pientä kahvia varten...". Portsari hymyili maireasti meille, pani almun pikkutakkinsa taskuun ja toivotti hyvät illanjatkot. Käveltiin kulman taakse. Kysyin kaverilta paljonkä hän pokelle antoi? Frendini vastasi: "Emmä sille mitään rahaa antanu, sokeripalan vaan...".
Aika liki se liippasi minullakin, mutta...
Ennen kuin tositoimet taas ihan kohta alkavat, on pakko harjoitella sorminäppäryyttä jossain. Tämä palsta on nyt muutaman päivän toiminut kirjalijasormieni pururatana, ettei tule liikaa läskiä nivelien ympärille. Hyvää siinä on samalla myös se, että aivot saa jättää eteisessä narikkaan, eikä kukaan peri siitäkään maksua, kun ovimiestä ei näy mailla, ei halmeilla.
Ovimiehestä tuli mieleen: Kaveri tuli perässäni tässä kerran ulos baarista yömyöhällä, ojensi kätensä portsarille ja loihi lausumaan: "tässä on sullekin jotain pientä kahvia varten...". Portsari hymyili maireasti meille, pani almun pikkutakkinsa taskuun ja toivotti hyvät illanjatkot. Käveltiin kulman taakse. Kysyin kaverilta paljonkä hän pokelle antoi? Frendini vastasi: "Emmä sille mitään rahaa antanu, sokeripalan vaan...".
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minäkin julkaisen taas syksyllä.
Olen lukenut ja joskus näpytellytkin näille kirjoittajafoorumeille olosuhteiden pakosta, koska aina ei ole mahdollisuutta keskittyä kirjailijan työhön kokopäiväisesti.
Ehkä taas keväällä rapsahtaa jostain apurahaa.
Voisi olettaa, että ne tyypit jotka saavat kirjansa markkinoille keskustelevat palstalla "Kirjailijat". Nopealla katsauksella näin ei kuitenkaan näytä olevan, vaan siellä keskustellaan niistä MUISTA jotka kirjoittaa...
Sikäli tämä palsta on osuvampi itse kirjoittamisesta kiinnostuneille: täällä voi leikkimielisesti vaihtaa aatoksia ja omakohtaisia kokemuksia! Tuskinpa kukaan hakee täältä tosissaan mitään faktaa tai gallup-tietoa, vaan silkkaa hupia. Tänne kirjoittamista voisi verrata vaikkapa Ace Ventura-leffojen katsomiseen, älyvapaata ja paikoitellen hyödyllistä ajanvietettä tämäkin.
Postitin eilen käsikirjoitukseni, ja mulla on hyvä fiilis sen suhteen. Ei se kuitenkaan takaa mitään. Onnistuinpa julkaisemaan jotain tai en, kirjoitan tälle palstalle just silloin ku mua huvittaa – olinpa kirjailija tai en. Ihmisiähän ne kirjailijatkin ovat, ovathan? Kai niilläkin on joskus aikaa? :)
Tuosta ovimies-jutusta tuli mieleen yks huvittava tositarina. Kai sen tohtii tässä kertoa... Ei ehkä taitavasti, mutta väliäkös sillä.
Välimeren saarella vuonna 1944. Toinen maailmansota, saksalaisia miehittäjiä tuppukylissäkin.
Upseereilla oli varaa myös huvituksiin, joten ilotytöt tienasivat hyvin elantonsa. Ammatin harjoittaminen edellytti tietysti itsestään huolehtimista, joten prostituoidut kävivät ahkerasti gynekologisessa perustarkastuksessa. Eräänä päivänä kun liuta kyseisiä naisia jonotti tavanomaisesti lääkärille, yksi kyttyräselkäinen ja pienikokoinen mummo huomasi jonotuksen. Hän pysähtyi katsomaan naisia hymyillen, niin että etuhampaat loistivat poissaolollaan; sillä mummo muisti että aina kun jotain jonotettiin, tiedossa oli jotain jonottamisen arvoista...
Niinpä mummeli käveli iloisena lähemmäksi, tiedustellakseen jonotuksen syytä.
- Mitä täällä jaetaan? Kysyi mummo nostaen kävelykeppiään osoittavasti ilmaan.
Jonon viimeinen ilotyttö katsoi mummoa pilke silmäkulmassa, ja vastasi nasevasti kuin emäntä konsanaan:
- Suklaata. Täällä jaetaan ilmaista suklaata.
Tästähän mummeli riemastui kovasti, ja meni oitis jonon jatkeeksi...
Kun mummeli oli jonottanut autuaasti ja sitkeästi osuuttaan ilmaisesta suklaasta, tuli vihdoin hänen vuoronsa astua sisään lääkärin huoneeseen. Mummeli lähestyikin lääkäriä rohkeasti ja hymy korvilla, vasemmassa kädessä kävelykeppi ja oikea käsi valmiina ojossa suklaan vastaanottamiseen.
- Uskomatonta!! lääkäri huudahti närkästyneenä.
- Sinäkin sellaisia puuhaamassa, etkös häpeä?! Tuossa iässä, vaikkei sinulla ole enää edes hampaita! lääkäri jatkoi torumistaan.
Mutta mummolla olikin oiva puolustus suklaan saamiselle.
- Vaan minä kun en pureskele sitä - minä IMEN sitä!!
Järkyttynyt lääkäri käännytti mummon pois vastaanotoltaan. Mummo ressukka oletti, että suklaa sattui olemaan finito.
Kas, olen niin humalassa etten saa enää sanoistani selvää. Hyvältä novellilta juttu silti vaikuttaa. haasteena ei tänåään ole olla oma itsensä, vaan normaali.
Siksi tahdon lausua:
"Tein laulun perhosesta, ja henkäisin - se lensi."
Lauri on kuin herpes, ei lähde pois edcxes kollkmeassa promillessa.