Tämä alkoi jo esikoulussa, eli tietysti kiusaaminen. En ole koskaan ollut ns.ongelmalapsi, mutta jostain syystä muyskään tarhan tädit eivät pitäneet minusta (olen tyttö).
Se jatkui ala-asteella, ja paheni huomattavasti. Aloin pelätä kouluun menoa tosissani, vaikka kukaan ei koskaan tehnyt mitään fyysistä minulle. Haukkuminen sattui kuitenkin. Sitten eräs kiusaajistani (poika) otti takistani kiinni ja heitti mut kaapin ovea päin. Pelästyin hirveästi ja aloin itkeä, johon ne vaan nauroivat. Se oli sellainen poikajoukko, siis "koviksia" kuten kaikki sanoivat... Kiusaaminen oli pääasiassa nimittelyä ja ilkkumista. Minulla oli esimerkiksi lievä puhevika, jonka vuoksi minua haukuttiin vaikka miksi. Menin lähes joka päivä itkien kotiin ja vannoin että en mene sinne enää ikinä, en ikinä! Mutta menin, jatkoin yrittämistä.
Nyt olen yläasteella, tilanne on vain pahentunut. Olen 8-luokalla, 9-luokan joillakin pojilla (osa on ala-aste aikaisia kiusaajia) on joku ihmeen jengi, siihen kuuluu paljon tyyppejä, osa on erityisluokilta ja yksi jopa omalta luokaltani. Tästä jengistä kaikki tietävät kuka mä oon ja missä mä asun, ketä mun vanhemmat on ja haukkuu muo ja joskus jopa mun vanhempia. Sisaruksia mulla ei ole. Tuntuu että just mä olisin meijän koulun silmätikku, se rumin ja tyhmin jonka kaikki tietää ja jota kaikki voi vapaasti haukkua. Muo on alkanu ärsyttää jo pelkkä oman nimeni kuuleminen, koska sitä on "käytetty väärin" niin monesti. Tuntuu että tää ei lopu ikinä. Vaikka laittaisin itteni tosi kauniiksi ja pukeutuisin upeasti niin oon silti se sama paska, josta kaikki puhuu pahaa. En pääse tästä tilanteesta koskaan ulos. Mulla ei ole oikeita ystäviä, mutta onneksi kaksi kaveria joiden kanssa voin olla koulussa. Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen. Mutta tunnen olevani kuitenkin niin yksin... Pelkään että joku päivä ne vielä tekee jotain tosi kauheeta mulle, tätä ennen ne on vaan puhunu ilkeitä. Vaikka sattuuhan sekin, niin paljon että sitä ei voi edes arvata ennen kuin on siinä tilanteessa. Oon niin voimaton niiden edessä.
Se jatkui ala-asteella, ja paheni huomattavasti. Aloin pelätä kouluun menoa tosissani, vaikka kukaan ei koskaan tehnyt mitään fyysistä minulle. Haukkuminen sattui kuitenkin. Sitten eräs kiusaajistani (poika) otti takistani kiinni ja heitti mut kaapin ovea päin. Pelästyin hirveästi ja aloin itkeä, johon ne vaan nauroivat. Se oli sellainen poikajoukko, siis "koviksia" kuten kaikki sanoivat... Kiusaaminen oli pääasiassa nimittelyä ja ilkkumista. Minulla oli esimerkiksi lievä puhevika, jonka vuoksi minua haukuttiin vaikka miksi. Menin lähes joka päivä itkien kotiin ja vannoin että en mene sinne enää ikinä, en ikinä! Mutta menin, jatkoin yrittämistä.
Nyt olen yläasteella, tilanne on vain pahentunut. Olen 8-luokalla, 9-luokan joillakin pojilla (osa on ala-aste aikaisia kiusaajia) on joku ihmeen jengi, siihen kuuluu paljon tyyppejä, osa on erityisluokilta ja yksi jopa omalta luokaltani. Tästä jengistä kaikki tietävät kuka mä oon ja missä mä asun, ketä mun vanhemmat on ja haukkuu muo ja joskus jopa mun vanhempia. Sisaruksia mulla ei ole. Tuntuu että just mä olisin meijän koulun silmätikku, se rumin ja tyhmin jonka kaikki tietää ja jota kaikki voi vapaasti haukkua. Muo on alkanu ärsyttää jo pelkkä oman nimeni kuuleminen, koska sitä on "käytetty väärin" niin monesti. Tuntuu että tää ei lopu ikinä. Vaikka laittaisin itteni tosi kauniiksi ja pukeutuisin upeasti niin oon silti se sama paska, josta kaikki puhuu pahaa. En pääse tästä tilanteesta koskaan ulos. Mulla ei ole oikeita ystäviä, mutta onneksi kaksi kaveria joiden kanssa voin olla koulussa. Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen. Mutta tunnen olevani kuitenkin niin yksin... Pelkään että joku päivä ne vielä tekee jotain tosi kauheeta mulle, tätä ennen ne on vaan puhunu ilkeitä. Vaikka sattuuhan sekin, niin paljon että sitä ei voi edes arvata ennen kuin on siinä tilanteessa. Oon niin voimaton niiden edessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiusaaminen loppuu yläasteelle, kunhan et mene minnekkään ammattiopistoon tai toisen asteenoppilaitokseen opiskelemaan. Valitse lukio ja sitten ammattikoulut tai yliopisto. Yliopistossa ei kyllä enää tuollaisten asioiden takia kiusata. Samalla tutustut uusiin ihmisiin.
Ja olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin, varmasti yhtä kauniskin.
Voin hyvin ymmärtää miltä sinusta tuntuu. Käyn nyt jo yliopistoa, mutta muistan varsin hyvin yläasteen ajan. Mulla kiusaaminen alkoi ala-asteella. Kiusaajat olivat luokkani tyttöjä. Kuudennella luokalla se oli jo niin pahana, että joidenkin luokkakaverieni vanhemmat vaativat tekemään kiusaamiselle jotain kun heidän lapsensa ahdistuvat kiusaamisen näkemisestä. Koulun vastaus oli, että jos enää tämän yhden luokan kestää loppuun, niin yläasteella alkaa uusi elämä ja kiusaaminen unohtuu luonnostaan!
Just joo. Seiskalla kiusaaminen paheni entisestään, yhä edelleen kiusaajat olivat samoja tyttöjä, paitsi että nyt heidän joukkoonsa oli tullut uusia kiusaajia. Samaan aikaan ainut ystäväni (samalla luokalla) ei enää halunnut olla minun kanssa tekemisissä koska ei halunnut tulla silmätikuksi. Häntä oli kiusattu jo ala-asteella, mutta yläasteella hän mieluummin seisoi kiusaajien joukossa. Seiskalla kiusaaminen myös muuttui fyysiseksi. Tytöt tönivät minua joukolla, huudeltiin törkeyksiä perään, piiloteltiin takkia ja reppua, matkittiin puhettani ja levitettiin huhuja. Väliin oltiin niin kuin minua ei olisi olemassakaan ja jos erehdyin ruokalassa menemään samaan pöytään istumaan, niin jokos pöytä tyhjeni. Luokassa jos opettaja määräsi minut ryhmään ryhmätöitä tekemään, toiset eivät suostuneet tekemään mitään niin kauan kuin olin heidän ryhmässään. Onneksi osa luokan pojista aina otti minut ryhmäänsä, tosin tästä tytöt sitten kiusasivat minua että mikä minä kuvittelen olevani. Kiusaajilla ei sitten ole mitään järkeä. Entinen kaverini kertoi minusta keksittyjä juttuja ja kirjoitti päättömiä herjoja minusta luokan liitutaululle (mm. X pani Jania, tai Petri pani X tai X otti Jannelta suihin). Minulla ei ollut yhtään ystävää ja itkin salaa joka päivä.
Seiskaluokalla oloni synkistyi niin pahasti että tuntui etten jaksa enää. Kotona oli myös ihan riittävästi ongelmia ilman kouluakin, missään ei saanut olla rauhassa ja turvassa. Olin varma että tätä tämä minun elämäni tulee olemaan - yhtä kiusattuna olemista. Tuntui että olen umpikujassa.
Sitten sain päähäni, että minua kiusataan sen takia kun olen kiltti ja hiljainen, siis helppo kohde. Aloin sanomaan ja panemaan vastaan. Kun minua haukuttiin tissiksi (vanha lempinimi ala-asteelta koska olin luokan eka tyttö joka sai rinnat), haukuin laudaksi (haukkujat olivat lautoja). Jos minua tönäistiin, tönäisin kaksi kertaa kovempaan takaisin. Muutenkin yritin olla että en minä teidän mielipiteistänne välitä. Ei auttanut, kiusaaminen vaan paheni. Vuodatin paljon verta sen vuoden aikana, niin haavoista ja nirhaumista kuin sydämestäni. Tuntui että kiusaajat olivat tyytyväisiä vain silloin kun näytin surkealta, ja mitä kovempaan panin vastaan, sitä pahemmaksi kiusaaminen muuttui. Olin jo niin epätoivoinen, että menin kouluterveydenhoitajan puheille puhumaan siitä, että minä en jaksa enää. Hoitajan ainoa neuvo oli, että tämä kuuluu elämään ja että ehkä minä vain olen niin herkkä että otan asiat raskaammin kuin pitäisi, ja ehkä minä voisin muuttua niin ettei minua kiusattaisi.
Mutta yksi hyvä asia tästä seurasi. Kiinnitin ylempien luokkien oppilaiden huomiota niin että he alkoivat puuttua asiaan. Jostain syystä suurin osa oli poikia, mutta ei kai sillä nyt väliä ole. Kiusaaminen väheni ja sain ystäviä näistä pojista. Enää en viettänyt välitunteja yksin, vaan olin seurassa ja kiusaamiselta rauhassa. Luokkani tyttöjen kanssa en kuitenkaan ystävystynyt, mutta he eivät uskaltaneet kiusata minua enää niin pahasti. Sain tosin kaksi uutta lisänimeä luokkani tytöiltä, huora ja lesbo... Koskapa olin välitunnit poikaseurassa tai sit erään lesboksi tiedetyn tytön. Kiusaaminen ei siis loppunut vielä, mutta väheni ja nyt kestin sitä paremmin kun en ollut enää yksin. Sen tulin huomaamaan, että yksin en kiusaamista saanut aisoihin, kyllä siihen tarvitaan aina joku muukin. En tiedä miksi. Ehkä siksi että joukossa on voimaa.
Aloin myös seurustelemaan itseäni vanhemman poikaystävän kanssa, ja hän minua auttoi paljon. Oli helpotus kun sai kertoa kiusaamisesta ja pahan olon tunteesta, niin että minua ei syyllistetty. Seurustelun myötä sain myös elämääni muutakin kuin kodin ongelmat ja kiusaamisen. Synkkä olo alkoi haihtua. Poikaystävän asunnosta sain myös turvapaikan missä sain olla rauhassa ja missä sain asua kun kotona oli hankaluuksia. Pääkin selviyty kun sai välillä hajurakoa kotiin. Sain itsetuntoani takaisin - siis kiusaaminen syö aivan valtavasti itsetuntoa ja ihmisarvoa - ja koulussakin alkoi helpottamaan.
Eli sama tiivistettynä - sattuu niin perkeleesti mutta helpottaa jossain vaiheessa, vaikka tuntuisikin ettei ikinä helpota. Ei kannata ruveta häpeämään "kohtaloaan", jos joku saa hävetä niin kiusaajat. Sitäpaitsi ei se ole mikään kohtalo. Paljon auttaa jos löytää edes jonkun ystävän tai saa sisältöä elämäänsä koulun ulkopuolelta. Suosittelisin harrastuksia ennemmin kuin poikaystävää... Mutta jotain on keksittävä että jaksaa.
Ysiluokalla en ollut enää kiusattu, mutta oli minulla vielä pahin kiusaaja vaivoinani, mutta hänen aktiivisesta kiusaamisestaan huolimatta tunsin olevani vahvoilla. En tuntenut itseäni enää voimattomaksi, vaikka kyllähän ilkeät sanat aina satuttavat.
Menin lukioon ja vanhat kiusaajat jäivät. Ei minua enää lukioissa kiusattu, mitä jotkut tytöt jotka olevinaan olivat minua parempia (minulla oli aika hurja maine) yrittivät vähän pompotella - ei onnistunut enää. Mutta ihan oikeasti lukiossa helpottaa, sinne kannattaa jaksaa sinnitellä. Lukiossa on kuitenkin sen verta järkeviä ja yläastetta kypsempiä ihmisiä, että tilanne on parempi. Yksi epäkypsä ihminen tosin löytyi meidän lukiosta, se mun pahin kiusaajani. Se jatkoi kiusaamistaan - tai oikeastaan yritti kiusata minua - koko lukion ajan, mutta jotenkin se ei vaan onnistunut enää. Muut eivät lähteneet mukaan ja minun oli helppo kääntää terä aina häntä itseään vastaan. Sitäpaitsi hänen todellinen luonteensa tuli selväksi kaikille, joten kukaan ei pitänyt hänestä. Nyt aikuisena olen nähnyt häntä satunnaisesti joitakin kertoja, ja joka kerta kun nähdään, hän puhuu hyvin ivallisesti ja piikitellen ja on totaalinen bitch. Kerran hän näki minut poikaystäväni kanssa, ilman että minä näin häntä, ja kun olin hetken poissa, tuli kertomaan poikaystävälleni että minä petän tätä toisen miehen kanssa, nimittäin hänen miehensä. Tuskinpa sillä edes on miestä... En tiedä miksi se noin teki. En vielä tänäkään päivänä tiedä miksi hän otti minut silmätikukseen jo ala-asteen ekalla luokalla ja jatkoi siitä sisukkaasti aina eteenpäin. Tollasia idiootteja aina löytyy.
Et ehkä tiedä, mutta sisältäsi löytyy todella vahva ihminen. Nimittäin vaatii vahvaa ihmistä kestää kiusaamista. Luulet ettet kestä, mutta kestät kuitenkin, sen voi lukea tekstistäsi. Ja tietenkin se sattuu, olet ihminen jolla on sydän oikealla paikallaan, ja olisikin epänormaalia jos ei sattuisi. Kunhan vain muistat että et ole ruma (kiusaaminen sai minutkin tuntemaan itseni rumaksi, vaikka todellisuudessa en ole, kuten et sinäkään) tai tyhmä. Olet hieno ja arvokas kaunis ihminen. Tulevaisuutta ei kannata pelätä.
Pidä niistä kahdesta kaverista kiinni, ehkäpä heistä voisi tulla sinulle ystäviä? Ja jos ei heistä, niin entäs muista. Toisen koulun oppilaista voi hyvinkin saada ystäviä. Suuntaudu vaikka harrastuksiin tai jotain. Keksi elämääsi sisältöä. Toivoa ei kannata koskaan heittää romukoppaan.
paitsi että ala-asteella minua ei kiusattu läheskään yhtä paljon, kuin ylä-asteella. No, viimeinen luokka menossa, jos tämän vuoden vielä jaksaisi loppuun. Vaikka opiskelumotivaationi on kärsinyt kyllä aivan helvetisti, koenumerot ovat nykyään lähes poikkeuksetta vitosta ja kutosta. (Ala-aste meni akselilla 8-10) Ala-asteelta asti tuntemani paras kaverinikin "käänsi takkinsa" viime vuoden maaliskuussa. Tai ei oikeastaan, kyllähän me väleissä olemme tavallaan edelleen silloin, kun muita ei ole paikalla. Ei vain jaksanut sitä, että joutui itse lähes yhtä paljon silmätikuksi ja naurun alaiseksi kuin minä, koska oli tekemisissä minun kanssani. Joten ajatteli sitten, että parempi mennä näiden urpojen porukoihin, niin eipähän ainakaan kiusata. Ja, rehellisyyden nimissä, kai se on myönnettävä, että oikeassahan hän on. En minäkään jaksaisi minun kaltaistani nössöä katsella. Vituttaa silti, koska tiedän, että osana meidän välirikkoomme ovat minusta levitetyt täysin perättömät paskapuheet ja muutenkin se, että minua on täysin ilman mitään syytä mustamaalattu lähes jokaiselle koulussamme opiskelevalle henkilölle. Minkä minä sille voin, että en täytä nykyajan "sosiaalisuus"-kriteereitä, eli en jaksa olla koko ajan suuna päänä joka paikassa ja minulla on muutakin ajateltavaa, kuin seksi ja ryyppääminen, vaikka alkoholia tuleekin nykyään käytettyä melko runsaasti. Vastakkaisen sukupuolen edustajat halveksivat minua lähes poikkeuksetta (en ihmettele, sen verran vastenmielisen näköinen olen, omastakin mielestäni). Koulussamme työskentelevä henkilökunta on myöskin sitä osastoa, että nämä urpot saavat lintsata vaikka viikon ihan vaan siksi koska "väsytti" ja kukaan ei sano mitään. Jos taas minä pidän yhdenkin päivän pakollisen hermoloman, heti ovat opettajat ja rehtorit niskassa ja vanhemmille lappuja lähettelemässä. Olenhan heidän mielestään ns. "kunnon kansalainen" ja jos kunnon kansalainen lintsaa, se on maailmanloppu, oli syy mikä hyvänsä. Nykyään oikein odotan, että tulisin esim. kipeäksi, että pääsisi sieltä vähäksi aikaa pois (tiedän, kuulostaa hullulta, mutta fyysinen paha olo ei ole mitään verrattuna siihen henkiseen pahaan oloon, jonka kohtaan joka päivä astuessani koulun ovesta sisään. Minua yksinkertaisesti kuvottaa ja oksettaa käydä siellä. Koulu on minulle vastenmielisin asia, mitä kuvitella saattaa.
Nimim. Iloinen ja sosiaalinen nuori.
Niillä kiusaajilla ei varmaan 30 vuoden päästäkään liiku päässä muuta kuin seksi ja ryyppääminen... ainakaan osalla niistä... Ai niin, ja vielä kilpailevat siitä peräkylän ainoasta naisesta...
Käy sinä koulusi kunnialla loppuun, opiskele kunnon ammatti ja näytä niille :)
Voimia sinulle! Sinä jaksat kyllä!
Mulla on aika samanlaista meininkiä koulussa... tosin... kyseessä on se luokka missä nyt joudun olemaan.. he vain ovat minua vastaan.. en tiedä edes miksi. Mulle ei puhuta, mua ei huomata ja ainakun joku joutuu mun parikseni. Se joku katsoo ystäväänsä merkitsevästi tai saattaa sanoa jotain paskamaista. Eivät ole raukat vaivautuneet tutustumaan minuun.
Mä olen yleinen vitsi. Mulle saa nauraa.
Mua ne saa haukkua, pilkata ja vaikka hakata. Mutta mun kavereista, perheestä eikä idoleistani saa sanoa mitään pahaa, sillon mä räjähdän ja rupean helvetin väkivaltaseksi tyypiksi.
Kenenkään mun kaverin eikä mun veljeni tarvitse kärsiä siitä, että minua kiusataan.
Kaveriani heiteltiin joskus lumipalloilla, koska hän oli kaverini. Mie sain siitä sellasen hepulin, että aloin viskoa jäätyneitä lumikökköjä lumipallojen heitteliöitä kohti. Osuin erästä selkään ja se parkas. Huusin niille, että "tehkää toi vielä kerran niin mä tapan teidät." Sen jälkeen eivät ole kiusanneet kavereitani laisinkaan.
Mä tiedän, että olen hirveä ihminen kun puhun tuollaisia. En minä oikeasti olisi ketään tappamassa. Mutta suututti sillon vaan.
Mutta joo..
Kyllä sä pärjäät! Ihan varmasti! :D
Voidaan kai varmaan vaihdella kokemuksia,
vai mitä luulet?
[email protected]