Kävin tuossa jokin aika sitten kertomassa erittäin yksityiskohtaisen ja tunteikkaan tarinan monen vuoden perhe-ja kouluhelvetistäni koululle, jossa olin kun tuo tapahtui. Keräsin opettajien avulla kaikki oppilaat liikuntasaliin ja luin tarinan, joka kerrotiin niin, että kuulija voi tdella tuntea ja kokea sen maailman, jonka kävin läpi. En kerennyt edes puoleenväliin kun ensimmäiset paikallaolijat itkivät. kukaan ei sanonut mitään, Opettajat pyyhkivät pää painuksissa kyyneleitään.
Kerrottuani sen kukaa ei sanonut mitään, minulle vain taputettiin ylpeänä rohkeudestani ja vahvuudestani tehdä näin suuri asia tulevien polvien eteen. Minulta tultiin kysymään asioista jälkeenpäin ja oppilaat tulivat kehumaankin. opettajilta sain mutaman lahjankin, olivat niin liikuttuneita..
tehkä tekin niin, että kirjoitatte oman tarinanne ja menette sen kertomaan kouluunne, jossa teitä on satutettu, kyllä luulis sen kiusaamisen sitten loppuvan..
Kerrottuani sen kukaa ei sanonut mitään, minulle vain taputettiin ylpeänä rohkeudestani ja vahvuudestani tehdä näin suuri asia tulevien polvien eteen. Minulta tultiin kysymään asioista jälkeenpäin ja oppilaat tulivat kehumaankin. opettajilta sain mutaman lahjankin, olivat niin liikuttuneita..
tehkä tekin niin, että kirjoitatte oman tarinanne ja menette sen kertomaan kouluunne, jossa teitä on satutettu, kyllä luulis sen kiusaamisen sitten loppuvan..
Vastaukset 4
Vanhimmat
hattua, jos mulla sellainen nyt olisi, itselläni ei olisi rohkeutta vastaavaan. Itse olen vain yrittänyt aukoa päätäni takaisin, silloin kun peruskoulussa pari kertaa oli tarves...
ajatus ja rohkea toiminta sinulta,juuri näin pitäisi menetelläkin.
Epäilen vahvasti, että samaa keinoa käyttäessäni muutamat saattaisivat itkemisen sijaan nauraa, mitä tahansa sanoisinkin. Tuntuu, että kiusattunakin pitäisi säilyttää tietty eheyden taso, varoa alkamasta pelätä ja vihata samanaikaisesti, liian voimakkaasti. Muutamia asioita, joille tuollainen saattaa altistaa ei anneta anteeksi.
Kannattaa siis muistaa hallita itsensä joka tilanteessa.
minä kerron tarinani:
kaikki alkoi vuoden 2006 keväästä.
kummillani oli ongelmia terveyden kanssa, ja hän meinasi kuolla leikkauksessa. sitten mummoni sai sydänkohtauksen, ja joutui pitkäksi ajaksi sairaalaan. sen jälkeen isä sai vuorostaan sydänkohtauksen, ja joutui helsinkiin sairaalaan. ja viimeiseksi, mutta ei suinkaan vähäisimmäksi, minun tätini aviomies murhattiin, ja heidän yhetinen talonsa tuhopoltettiin, jolla yritettiin peittää jälkiä. mutta rikos tulee aina ilmi. nyt se murhaaja-äpärä istuu parhaillaan sellissä, ja toivottavasti kärsii loppuelämänsä kauheaa tuskaa, sellainen paskiainen kuin on. vihan kyyneleet tulivat, kun kuulin, mitä äiti kertoi murhaajan tehneen.
nyt tätini on koditon, asuu väliaikaisesti meidän mökillä. olen suunnattoman masentunut täöstä kaikesta paskasta, jota minulle vuoden mittaan tapahtui. mutta ei siinä kaikki; nyt kun kiusaajat tietävät kamalista onnettomuuksista, jotka koettelivat minua vuoden varrella, he ovat alkaneet lannistaa mkinua. joka päivä tuntuu, etten jaksa enää, ja että tekisi mieli vain antaa periksi, ja jättää koko tuska, vaipua vain synkkyyteen... minulle tehdään aina inhottavia temppuja, minua masennetaan, ja minusta juorutaan kokoajan. miksi ihmiset ovat juuri tässä iässä niin vittumaisia? miksi he ovat niin julmia? sitä ei tiedä kukaan. mutta sen voin sanoa, ett ne, jotka tietävät kiusaavansa jotain hemmoa, niin kääntäkää oitis lehtenne, ja miettikää, mihin suuntaan olette menossa.
vielä jonain kauniina päivänä minä saan palkan kestämisestä, ja jaksamisesta, ja minun kaikki tekemäni työ tuottaa hedelmää. niin paljon olen joutunut kestämään. tietäisittepä, millaista helvettiä on, kun kaikki, jotka tukevat ja lohduttavat pahoina päivinä, kuolevat, tai kääntävät selkänsä.