Tänään puhelimessa latasin kertoa vanhemmilleni olevani lesbo. Nyt varmaan jo ambulanssi vie niitä pillit soiden sairaalaan. Kävi ihan niiku olen jo vuosia tiennyt ja miettinyt päässäni: Ensimmäinen kommentti oli "minä en noita lesbosanoja hyväksy. Ota itseäsi niskasta kiinni ja aloita terveellinen elämä." Et ole se sama ihminen vaan tuo on sairasta. Ja lopuksi tuut tuut tuut.
Että näin meillä.
Että näin meillä.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Myös minun vanhempani suhtautuivat hyvin kielteisesti, kerroin heille itsestäni kahdeksan vuotta sitten. Eipä ole suhtautuminen juurikaan muuttunut vuosien varrella. Itse asiassa seksuaalisesta suuntautumisestani on tullut vaiettu aihe ja vanhempani toivovat heteroitumistani enemmän kuin mitään muuta. Vanhempieni kielteinen suhtautuminen loukkaa minua syvästi. Toisaalta olen oppinut jättämään muiden ihmisten kommentit ja ennakkoluulot omaan arvoonsa, ajatelkoot mitä haluavat. Tärkeintä on se, että olen tyytyväinen itseeni ja elämääni. Raskasta tämä toki on.
Toivon sinulle voimia. Olit rohkea, kun kerroit vanhemmillesi. Toivottavasti sinulla on lesboverkostoa ja muita ymmärtäviä ihmisiä ympärilläsi. Avarakatseisilta ihmisiltä saa voimaa omaan elämään.
Vaikka tuollaisesta passiivisen hautovasta, vuosia jatkuvasta vihamielisyydestä lakkaa ottamasta sieppejä, niin kuitenkin se kalvaa sisintä.
Vanhempien moite tuntuu siltä, kuin olisi epäonnistunut lapsena.
Ja minutkin vaietaan kuoliaaksi. Tämä on sellainen suku. Törmäsin pikkuserkkuun tuossa jonkin aikaa sitten, oli juuri vapautunut vankilasta huumetuomiota kärsimästä. Hänestäkään en ollut kuullut mitään moneen vuoteen, hänetkin vaietaan kuoliaaksi.
Minä tavallaan toivon, että omat vanhempani kuolisivat, mutta en usko, että minun syyllisyydentunteeni loppuvat siihen.
Itse asiassa nyt tajusin, että "sinua ei haluta tänne" on jonkinlainen toistuva piirre minun elämässäni.
Kiitos paljon kaikille kannustajille ja tukijoille. Nyt asia on tosiaan sanottu ja voin jatkaa elämääni.
Tietysti porukoiden sanat ja luurin kiinni lätkääminen satutti ja sai itkunkin tulemaan mutta en ole porukoilleni vihainen. Jollain lapsellisella tasolla odotan, että kohta ne soittaa ja sanoo, että tottakai olet meidän lapsi ja tärkeintä, että olet onnellinen. Hyvin tiedän kuitenkin että näin ei tule tapahtumaan eikä aikakaan saa muuta aikaiseksi kuin sen, että ehkä ne välillä varmistaa soittamalla sen, että kai olen vielä hengissä. Olo on kuin koiralla häkissä joka odottaa uutta kotia ennenkuin saa piikin.
Äitini on 63-vuotias ja isäni 67-vuotias, että eipä sitä paljon voi olettaa saavansa ymmärrystä. Se vaan painaa mieltä, että molemmat on aika paljon jo sairastellut ja äitikin on ollut 2-kertaa sydänleikkauksessa.. Jos sattuukin niin et ne saa slaagin niin syy on minun. Mutta toivotaan parasta.
Rohkeaa, että kerroit, ja kurjaa, että suhtautuminen oli mitä oli. Ei varmasti kannata odottaa että he muuttuvat, jos mielipiteet ovat kovin jyrkät. Mutta varmasti olet silti heidän lapsensa, ja he rakastavat sinua, vaikkei heidän maailmankäsitykseensä mahdu tällainen erilaisuus. Kai heidät on niin kasvatettu. Tärkeintä kai silti, että sinä hyväksyt itsesi (mikä on hieno saavutus, varsinkin, jos perhetaustasi ei ole siinä sinua tukenut).
Joka tapauksessa, jos vanhempasi saavat jonkin sairauskohtauksen järkytyksestä, se ei silti ole millään tavalla sinun vikasi. Miten voi olla sinulta pahasti tehty, että haluat olla oma itsesi ja rehellinen vanhemmillesi?
Itselläni se onnekas tilanne, että minulle rakkaat ihmiset hyväksyvät minut sellaisena kuin olen ja tukevat minua. Jotkut sukulaiset eivät oikein tajua, mutta yrittävät silti sulatella (viidettä vuotta...), yrittävät jopa omalla kömpelöllä tavallaan osoittaa hyväksyvänsä minut, vaikkeivät suoraan bisseydestäni tai tyttöystävästäni osaakaan puhua.
Voimia! Arvosta itseäsi sellaisena kuin olet!
Voisin antaa sellaisen vinkin, että odottele kaikessa rauhassa yhteyden ottoa... Anna ajan kulua, niin kyllä jompi kumpi vanhemmista kohta soittaa ja kysyy kuulumisia. Siihen voi mennä muutama päivä, viikko tai pidempäänkin, mutta se soitto tulee vielä. Näin minullekin kävi ja tavallaan samalla osoitin, että olin tosissani, se ei ollut vain heitto. Ja se, että vanhemmat ottivat uudelleen yhteyttä, tarkoitti minulle tavallaan tietynlaista hyväksyntää. Vaikka eipä tuosta asiasta sen koommin enää puhuttu, mutta minä olen kertonut heille totuuden, ollut rehellinen, joten omatuntoni on puhdas. ;)
Tuntuu varmaankin tosi kurjalta. Kyllä ne vanhemmat varmaankin ajan kanssa oppivat hyväksymään, kun tajuavat että he eivät voi asialle mitään ja että, jos he haluavat Sinut elämäänsä, heidän täytyy hyväksyä Sinut sellaisena kuin olet. Mun on kyllä vähän vaikea kommentoida, koska en ole kertonut omille konservatiivi-vanhemmilleni mitään. Oon ajatellut, että jos joskus kerron, ostan heille Kaapista ulos-kirjan.
Ei tämä varmaan suuresti lohduta, mutta ihmisiä vain hekin ovat eikä kukaan ole täydellinen. Homous vain on joillekin arka asia.
Sinä olet kuitenkin rohkea, ja teit hienosti kun haastoit heidät katsomaan totuutta silmiin ja siirtymään 2000-luvulle. Ehkäpä he vielä viisastuvatkin.
Varmasti he rakastavat sinua ihan niinkuin ennenkin, mutta panikoivat just nyt siitä "mitä ihmisetkin sanovat". Ole kärsivällinen ja anna heille aikaa, mutta älä tee sellaisia kompromisseja jotka voisivat loukata sinua.
Onnittelut vielä rohkeudestasi!! Itse tässä jakelen neuvojani vaikka sukuni silmissä olen perushetero...
Mä oon 25-vuotta ja 6-vuotta asian vanhemmiltani salannut. Muutin toiselle puolelle suomea ja salasin kaiken viimeiseen asti. Se joka samassa tilanteessa on ollut tai on edelleen voi vaan ymmärtää sen miten se syö naista.
Mulla oli kaksi eri elämää. Jokin aika sitten kerroin veljeni vaimolle joka ymmärsi asian ja oli kannustava. Sanoi arvailleensa koska poikaystäviä ei ole enää näkynyt aikoihin.
Tänään sitten äitini soitti ja sanoi, että hän on tulossa sukulaisten kyydissä käymään Turussa jossa nyt asun. En oikein tajunnut edes koko asiaa, että hetkonen äitihän on tulossa suoraan mun toiseen salattuun elämään keskelle kaikkea mistä se ei tiedä.
En ensin tajunnut oikeastaan mennä edes paniikkiin. Ajattelin vain että pitääköhän nyt siivota..olisittepa nähneet kultani ilmeen kun minä vaan jankkaan siivoamisesta vaikka maailmansota on syttymässä.
Änkytin äitilleni, että on asia jota 6-vuotta on pitänyt kertoa. Olen lesbo (inhoan muuten sitä sanaa itsekin, se on niin ruma). Tosiaan kaikki kauheudet tuli puhelimen toisesta päästä, iski luurinkin korvaan.
Siitä minä nyt olen repinyt jotain positiivista, että saan nyt kultani kanssa elää omaa elämääni ilman salaamisia. Onneksi minulla tosiaan on tuki ja turva joka ei hylkää vaikka muut hylkäisikin. Nuorenpana sitä oikeutti salailun vanhempien suojelemisella tai jollain mut vasta viime aikoina olen huomannut että enhän mä elä muita varten vaan mulla on omakin elämä. Elämä on lyhyt tuhlattavaksi.
Nyt vasta tulee tää paniikki hiukan jälkijunassa niin ei enää osaa oikein kirjoittaakaan mitään fiksua. Kiitos kaikille kannustajille! Ja rohkeutta muille saman asian kanssa painiville.
Minulla ei koskaan tule enää olemaan lämpivät välit vanhempiini. Tiedän, että kyllä ne 2-3 kuukauden päästä soittaa mutta vain sanoakseen, että muuta elämääsi. Sitten seuraavaksi ne luulevat että voivat ostaa minut ja kiristävät sillä että jättävät perinnöttömäksi. Sekään ei minua liikuta. Haluaisin vain olla yhtä arvokas lapsi kuin muutkin lapset heille on. Mutta eihän ne sitä ymmärrä.
Kuulostaa ihan mun tarinalta.. Oon myös 25 ja asun Turussa. Tosin vanhempani asuvat alle 200km päässä, mutta eivät onneksi koskaan poistu kotikaupungistaan.
Ite oon salannu asiaa nyt jo yli viisi vuotta, sinä aikana seurustellut neljä vuotta, enkä kyllä aio edelleenkään kertoa. Samoin kävisi kuin sulla. Lisäksi kun ollaan vielä helluntailaisia (vanhemmat aika ääri), joten aikas hiljasta on sen ymmärtämisen laita meidän perheessä, jossa ei muutenkaan koskaan puhuta mistään "merkitsevistä" asioista.
Ja elämä jatkuu.
Tyttöystäväni kautta minulla on omakohtaistakin kokemusta vanhemmista, joille lesbous on vaikea asia. Kun hän kertoi heille seurustelevansa tytön kanssa, hänen äitinsä haukkui hänet lyttyyn ja jaksoi pitkään paitsi tyrkyttää hetero-elämää (mm. kuinka hyvä poikakaveri se-ja-se olisi jne) myös suureen ääneen voihkia ja voivotella mitä hän on tehnyt väärin kasvatuksessa että tulos on tämmöinen, ja kuinka hän on ansainnut näin hirveän kohtalon. Rakkaani äidille olin kaikin puolin paheellinen henkilö, joka oli johdattanut hänen tyttärensä irstauteen ja paheisiin. Epäili myös huumeidenkäyttöä ja hulluutta...
Mutta mutta. Yhdessä ollaan nyt oltu lähemmäs viisi vuotta, ja vähitellen hankala äitikin on vähän sulanut. Ihan kuin hän olisi alkanut huomata, että ihmisiä mekin ollaan, ja elellään elämäämme toisiamme tukien ja rakastaen. Ainakin haukkumiset ja voivottelut on loppuneet.
Mutta joo, kaikki eivät tietenkään muutu. Silti aina on toivoa. :)
Kuulostaa ihan samanlaiselta ku mun elämä... oon myös 25 ja ollut kertomatta 5 vuotta. Enkä edelleenkään tiedä miten sen asian niille kertoisin... kun asuu toisella puolella suomee niin ei oo se asia tullu niin usein esiin. Eikä ole ollut tarvetta ... silti kaikki vois olla niin paljon helpompaa jos ne jo tietäis... tai ainaki oma olo helpottuis, ne ei sitä faktaa tuu kuitenkaa ymmärtämään et oon lesbo. Olen mikä olen, ja ylpee siitä!!! Tsemppiä sulle :)
asia tämä on. On vaikea suhtautua välinpitämättömästi ihmisiin, jotka ovat tärkeitä ja merkityksellisiä omassa elämässä. Samasta syystä heidän jyrkät asenteensa tuntuvat todella loukkaavilta, koska toivoisi tietenkin, että oma perhe edes olisi se, joka hyväksyisi ehdoitta. Mutta niin ei ole läheskään aina ja hyvin monesta syystä.
Meillä kumpikaan ei ole edelleenkään kertonut vanhemmilleen. Kyseessä on kohtalaisen iäkkäät vanhemmat, joille homoseksuaalisuus on täysin vieras elementti. Mukana on myös uskonnollisen taustan tuoma epävarmuustekijä; vaikka uskontoa ei aktiivisesti harrasteta, sen vaikutusta asenteisiin ei voi aivan selvästi ennustaa. Olemme monet kerrat asiasta murun kanssa keskustelleet ja täysin pimennossa on se, miten vanhemmat suhtautuisivat tähän uutiseen. Voisin olettaa, että omat vanhempani hyväksyisivät pienen pureksinnan jälkeen. Mutta varma en voi todellakaan olla.
Emme kumpikaan halua järkyttää vanhempiemme maailmaa näin elämän loppupuolella ja olisi erittäin epämiellyttävää erityisesti heidän kannaltaan elää loppuaika pahasti hiertävissä tai jopa kokonaan katkenneissa väleissä. En tiedä, olemmeko jotenkin outoja mutta meistä meillä on jonkinlainen vastuu vanhempiamme kohtaan, vaikka jo 25 vuotta olemme itsenäisinä naisina eläneetkin. Joskus se vaatii uhrauksia itseltä. En koe, että kertomattomuus rajoittaisi kovasti elämäämme - olemmehan me asuneetkin jo yhdessä melko pitkään ja eläneet muuten avoimesti parina.
Joskin nyt on alkanut vaikuttaa siltä, että murun vanhemmat ovat hoksanneet asian. He pitävät minusta kovasti, kuten myös omat vanhempani murusta. Olen muunmuassa saanut kutsuja perhepäivällisille ja murun äiti on alkanut puhua ja kysellä lähes yksinomaan "te"-muodossa murua koskevista asioista. Ehkä asia menee näin pehmeästi, kun sitä ei ääneen sanota. En tiedä. Olemme päättäneet jo aikoja sitten, että jos joku heistä asiasta kysyy, siihen vastataan rehellisesti. Se olisi merkki, että he ovat asiaa jo mielessään miettineet.
Yksi syy miksi yleensäkin mietin aina tarkkaan kelle, miten ja milloin kerron on se, etten halua lesbouteni olevan "tapaus". Joko negatiivisia tunteita ja asenteita herättävä tai sitten yltiöpositiivisia sellaisia, joiden avulla voi herättää muissa huomiota ja korostaa asian kuriositeettiarvolla omaa persoonaansa: "minullapa on LESBOystävä, olen liberaali ja erilainen!". Molemmat tuntuvat tyhmältä ja väsyttävältä ihmisestä, jolle identiteetti on vain yksi osa elämää, ei muuta.
Jännä huomata että on tosiaan näköjään muitakin joilla on vaikea tilanne kertomisen suhteen. Minäkin ajattelin ennen et vien asian loppuun ja annan porukoiden olla hyvässä uskossaan loppuun asti. Munkin porukat on iäkkäitä ja okein konservatiivisia. Ne ei vaan voi käsittää. Mut ei jaksanu enää salata. Se tietysti oikeesti harmittaa et kunnolliset välit ei enää palaa.
Minäkin olen sentään 5-6 vuotta jo asunut kahdessa eri suhteessa naisen kanssa. Toisen kanssa päälle 4-vuotta ja nyt alkaa olla tässä suhteessa kohta vuosi täynnä. Eihän se kivaa oo toisestakaan kun joutuu piilottelemaan, ikäänkuin häpeäisi sitä toista. Mutta en mä painostuksesta tms ratkaisuani tehnyt. Kulta on kokoajan mua tukenut ja ymmärtänyt.
Mut sitä mä en ikinä oo ymmärtäny itsestäni eikä kyllä kukaan muukaan et kuinka voin olla niin viilipytty ja elää kylmästi kahta eri elämää ja valehdella päin naamaa. Kaikki pimeät puolet vaan lokerikkoon öö.
Olen sinusta hyvin ylpeä, sinä teit oikean päätöksen. Ei olisi ollut reilua sinua, meitä eikä myöskään vanhempiasi kohtaan jos olisit jatkanut teatteria. Syvällä sisimmässäni toivon ja luotan siihen että vanhempasi vielä siitä tokenevat, he rakastavat sinua paljon, siitä olen varma. Eivät koskaan meitä hyväksy, se on todennäköistä, mutta että edes pystyisitte vielä joskus olemaan väleissä.
Olen tämän kaiken jo sinulle sanonut, mutta kirjoitan vielä jos se sinetöisi tämän asian. Minä rakastan sinua ja olen tässä ja pysyn, siihen voit luottaa. Meihin voit luottaa. Sydämeen sattuu sinun puolestasi, mutta koitan tukea sinua parhaani mukaan.
Olet hieno ihminen, älä ala syyllistämään itseäsi, teit oikein. Häntä pystyyn, kulta.
Minä kerroin äidilleni, kun olin ollut jonkin aikaa elämäni toisessa seurustelusuhteessa naisen kanssa. Ensimmäinen tyttöystäväni halusi salata suhteemme, toinen ei kaivannut salailua, joten kerroin heti.
Tiedän äitini arvostavan minua monilla tasoilla paljon ja hän luottaa minuun ja mielipiteisiini monissa asioissa. Äiti myös pyytää apuani erilaisten vaikeiden asioiden yllättäessä. Niinpä kuvittelin, että voisin kohtuullisen helposti saada äidin ymmärtämään tämänkin asian, jonka oletin olevan hänelle tavallaan vieras. Ajattelin, että äidillä ei olisi asiasta juurikaan mitään ennakkokäsityksiä.
Väärin meni. Vasta kerrottuani äitini paljasti, että hänen oma veljensä on homo. Tätä oli suvussa salailtu vuosikausia, mikä kertoo asenteista paljon... Äiti sanoi että olen sairas ihminen, että minun pitäisi mennä terapiaan ja eheytyä. *Huokaus.* Hän ei kuitenkaan syytä minua lesboudestani, vaan itseään. Hän uskoo että lesbouteni johtuu hänen omista virheistään.
Olemme keskustelleet asiasta vain kaksi kertaa, jotka molemmat ovat päättyneet riitaan. Olen todennut äidille, että on parempi olla keskustelematta asiasta enää enempää, koska meillä on täysin vastakkaiset näkemykset eikä kummankaan näkemyksissä ole havaittavissa minkäänlaista muutosta.
Isälleni en ole vielä jaksanut kertoa. Luulen, että hän jollain tasolla aavistaa asian (vanhempani ovat eronneet eikä äiti ole kertonut hänelle). Hän on antanut jotain viitteitä siitä, että arvailisi miten asia on, ja hän on myös käynyt tyttöystäväni ja minun yhteisessä asunnossa. Kertominen aiheuttaa minussa kuitenkin ristiriitaisia tunteita, sillä tiedän isän pitävän homoseksuaaleja sairaina ihmisinä kuten äitinikin. Jos isä kysyy suoraan, kerron kyllä. Itse en ole vielä jaksanut aloittaa uutta taistelua omasta aloitteestani.
Uskon että välit vanhempiini säilyvät päällisin puolin. Välit äitiini ovat kuitenkin viilentyneet lesboudestani kertomisen jälkeen, ja tiedän, etteivät ne enää koskaan palaa ennalleen. Lesbouteni on kuin muuri välillämme, eikä äiti enää koskaan kykene suhtautumaan minuun kuten ennen.
Minä itse en voi käsittää, miksi minun rakkauteni olisi jotenkin vähempiarvoista kuin muiden ihmisten rakkaus. Vanhempieni suhtautuminen on välillä raskasta kantaa, mutta minä tiedän vain olevani sitä mitä olen.
takia minäkin pelkään kertoa vanhemmilleni.vanhempani hyväksyvät homoseksuaalit niin kauan kunhan eivät ole omia lapsia.suurinosa kavereistani ei hyväksy homoja joten nekin vähät katoavat kun asia tulee ilmi.ainahan uusia saa mutta tällä ikää se ei ole enää niin helppoa...
Hienoa että teit päätöksen ja kerroit tilanteesi. Sulla on oma elämä eikä kukaan voi siihen puuttua. Kaikkee hyvää jatkossakin.
...olit todella rohkea ja rehellinen, kun uskalsit kertoa vanhemmillesi! Jos nyt näin vuosien jälkeen voisin tehdä jotakin toisin, niin ehdottomasti muuttaisin sen ajankohdan, kun kerroin omille vanhemmilleni. Olen sitä mieltä, että asiasta kannattaa kertoa, mitä aikaisemmin sen parempi. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi salailuun ja peittelyyn. Itse panttasin asiaa liian kauan mielessäni ja salasin seurusteluni kaikilta.Miten valtavasti siinä meni energiaa hukkaan ja kuinka paljon palavaa rakkautta piti padota sisälleen! Lopulta, kun pitkä seurusteluni päättyi ja olin aivan rikki,oli pakko kertoa.
Ei se minunkaan vanhemmilleni ollut helppo pala nieltäväksi. Olen vielä ainut lapsi, joten odotuksia oli ollut moneen suuntaan. Eivät vanhempani minua hylätä aikoneet tai muutakaan, mutta kyllä ensimmäiset vuodet kertomisen jälkeen olivat vaikeita ja riitaisia. Näin jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, että lesbouteni oli niin hankala ja vieras asia vanhempieni käsittää, että he tarvitsivat vuosia sen läpityöstämiseksi. Niin minun kuin monen muunkin tähän keskusteluun osallistuneen vanhemmat lienee syntyneitä -40 tai -50 luvulla. Tuolloin homous oli vielä sairaus ja rikos. Puhumisen kulttuuria ei perheissä ollut. Ja kyllähä se näkyy tuon ikäpolven suhtautumisessa asioihin. Väistämättä.
Ja millä periaatteilla silloin luotiin parisuhteita? Mielenkiintoinen näkökulma näitten jyrkkien asenteiden taakse on tarkastella hetki myös omien vanhempien parisuhdetta ja sen dynamiikkaa.
Tänä päivänä suhteessa vanhempiini on jo päästy siihen (kun kertomisesta on kulunut jo 10-vuotta)että vanhempani käyvät säännöllisesti minun ja nykyisen puolisoni luona, auttavat, kannustavat ja ovat muutenkin tukenamme. He ovat jopa taanneet asuntolainamme jne. Mutta kymmenen vuotta siihen on tarvittu! Kamalan pitkä aika. Ja siltikin: edelleenkään äitini ei koskaan kysy esim.puhelimessa, mitä puolisolleni kuuluu. Asian vaikeus näkyy vieläkin monissa pienissä asioissa.
Vaikka joskus TUNTUI, että vihaan vanhempiani siitä, etteivät he hyväksyä minua sellaisena kuin olen, niin tänä päivänä ajattelen, että kyllä he ovat töitä asian eteen yrittäneet tehdä. Helppoa se ei ole ollut ja aikaa on mennyt väsyttävän paljon, mutta he eivät ole luovuttaneet. Enkä minäkään ole. Syyttelyt, vihaisuus, pelot, raivo, pettymys, yhteydenpidon katkeamiset ja kaikki tunteet on käyty läpi. Ne on ollut pakko käydä, se on ollut osa omaa ja vanhempieni selviytymistaistelua.
Kertokaa siis itsestänne, älkää kuluttako elämäänne salailuun, se syö sisältäpäin ja kyynistää. Älkää vajotko ajatteluun, että teissä on jotain vialla tai teissä on jotain hävettävää. Mitä kauemmin salailee, sitä enemmän alkaa uskoa itsestään huonoja asioita. Ja antakaa vanhemmillenne aikaa ja oikeus reagoida asiaan kukin tavallaan (tietenkään ei pidä törkeyksien ja aggression kohteeksi alistua). Ja yrittäkää olla itse aktiivisia vaikeuksista huolimatta. Kirjoilla, lehtileikkeillä, ja muiden vanhempien vertaistarinoilla voi olla suuri vaikutus, jos sellaisia on tarjolla ja voi jättää/lähettää vanhempien luettavaksi. Ja keskusteluyhteyttä kannattaa yrittää pitää yllä, kun suurin shokki ja raivo on laantunut. Kertoa miltä itsestä tuntuu ja kysyä, miltä vanhemmista tuntuu. Hyväksyä se yhteisesti, ettei asioista olla samaa mieltä, mutta silti voidaan olla samaa perhettä.
Tällä tarinalla haluan kannustaa kaikkia: puolustakaa rakkauttanne ja rakkaitanne, älkää antako periksi. Ja lopuksi: älkää ottako vastuuta ja huolta siitä, kuinka äiti tai isä tämän asian kestää. Se on niitten huoli. Niin se vain viime kädessä on.
olipa hyvä teksti! Asiallinen, myötätuntoinen ja viisas.
järkytys, jos asia on heille uusi. Ehkä he sopeutuvat ajanmittaan. Näin meillä.
Muista aina ettei todellakaan ole sinun vikasi mikäli vanhempiesi terveys pettää! Vaikka se tapahtuisikin tällaisen uutisen jälkeen. Terveys kestää kyllä uutiset, sairas elimistö hiipuu kuitenkin joskus eikä se ole meidän käsissä milloin se tapahtuu.
Ei kannata ottaa itselle niin suurta taakkaa kannettavaksi ja mietintään.
Elä omaa elämääsi, olet vaeltanut jo hyvän matkaa oikealla tiellä :)
Te olette kaikki ihailtavan rohkeita, jotka olette uskaltaneet kertoa vanhemmille. Minä en ole vielä uskaltanut kertoa lesboudestani (tai no, en ole ihan varma, olenko oikeastaan lesbo vai bi, mutta siitä olen varma, että hetero en ole). Olen kyllä jutellut yleisellä tasolla vanhempieni kanssa lesboista/homoista/bi-seksuaaleista ja hyvin on selväksi tullut heidän kantansa, että ovat kovasti pervoa ja sairasta porukkaa. Kovin on vaikea mennä siihen sanomaan, että by the way, kuulun itsekin siihen porukkaan ja minulle se on aivan luonnollista.
Olen sortunut myös siihen ajatteluun, että suojelen vanhempiani, kun en kerro. Äidilläni on nimittäin tällä hetkellä muutenkin vaikeaa elämässään, joten en tahdo omalta osaltani ainakaan nyt aiheuttaa hänelle enää mitään lisäjärkytystä. Olen lukenut tästä ketjusta kommentteja, että tuota "vanhempien suojelu" ajattelua ei pitäisi tehdä, mutta en sille mitään voi. Kai olen sitten liian kiltti...
Ei ole kiva salata vanhemmiltaan olennaista osaa itsestään, mutta toistaiseksi minulla ei ole ollut tarpeeksi rohkeutta kertoa. Ehkä jonakin päivänä olen saan tarpeeksi vahvuutta siihen.
Vähän kerrallaan ja hiljaa hyvää tulee :)
Ei ihmisen tarvitse hävetä sitä, että ottaa huomioon myös toisten tunteet. Kysehän ei aina ole pelkästä rohkeuden puutteesta. Vanhempien kohdalla kyse on elämäniän kestäneestä ihmissuhteesta, eikä sitä voi ohittaa olankohautuksella. Eikä pitäisikään, sillä kyse on molemminpuolisesta suhteesta, vaikka miten yrittäisi sitä vähätellä tai sen ohittaa.
Lapset vaativat vanhemmilta täydellistä hyväksyntää ja vastuuta siitä, etteivät pahoittaisi lastensa mieltä. Minusta vastuu toimii samalla tavalla toiseen suuntaan, kun ollaan aikuisia kaikki. Minun on hyväksyttävä vanhempani sellaisina kuin he ovat ja jo iäkkäinä ihmisinä he tuskin siitä muuksi enää radikaalisti muuttuvat. He ovat kasvaneet tietynlaisissa perheissä, tietynlaisissa kulttuuritaustoissa ja se leimaa heidän elämäänsä. Minä en voi lähteä itsekkäästi haavoittamaan heitä, aiheuttamaan heille sellaista hämmennystä, joka suistaisi heidän suhteensa minuun raiteiltaan. Olen kuitenkin yksi heidän elämänsä tärkeimmistä ihmisistä.
Tajuan mielipiteitä lukiessani, että taidan olla aika yksin tämän mielipiteeni kanssa, kenties vanhanaikainenkin mutta onneksi tämä on yksi niistä asioista, joissa murun kanssa olemme täysin yhtä mieltä. Haluamme kunnioittaa muita ihmisiä, muiden tunteita ja oman vanhempamme kuuluvat siihen joukkoon. Niin se vain on. He ovat sen kunnioituksen ansainneet.
Ehkä jonain päivänä tulee se juuri oikea hetki, jolloin asian voi vain sanoa. Ehkä ei. Se ei ole stressin aihe meillä, eikä se myöskään rajoita meidän elämäämme oikeastaan millään tavalla, koska muuten olemme kaapista ulkona ja elämme elämäämme vapaasti kuten haluamme.
Vaikka itse en ole toiminut noin (enkä voisi toimia), minusta ajattelunne on myös hyvää ja kaunista. Ja tietyllä tavalla rohkeaakin. Kaikki tuntevat itse omat vanhempansa ja oman suhteensa heihin parhaiten. Ja oman itsensä. Siltä pohjalta ja kulloisestakin elämäntilanteesta käsin itse kukin sitten arvioi, miten haluaa toimia. Ulkopuolinen ei voi koskaan arvioida (ja varsinkaan tuomita) tilanteita, joista hänellä ei ole mitään käsitystä.
Itse en koe olleeni rohkea enkä myöskään itsekäs kertoessani. Vanhempani ovat kuusikymppisiä, mutta eivät vanhoillisia millään tavalla. Minulla on heihin läheiset ja lämpimät välit, ja näen heitä aika usein. En vain olisi voinut elää ja kohdata heitä luontevasti, jos olisin yrittänyt salata heiltä tämän puolen itsestäni. Ajankohtaiseksi kertominen muodostui, kun rakastuin ja aloin seurustella. En halunnut pitää erillisissä lokeroissa näitä elämäni tärkeitä ihmisiä ja suhteita (suhde vanhempiini ja sisareeni, ja suhde rakkaaseeni), enkä olisi kyennyt salailemaan asiaa perheeltäni.
Olen samaa mieltä siitä, että lapset usein odottavat ja vaativat vanhemmiltaan kaikenlaista, hyväksyntää, apua, tukea jne vaikkeivät itse koe velvollisuudekseen antaa takaisin samaa. Toki vanhemman ja lapsen suhde onkin erilaisella pohjalla kuin esim. "tasa-arvoinen" ystävyyssuhde tai sisaruussuhde. Vanhempamme ovat tehneet sen ratkaisun (enemmän tai vähemmän tietoisesti) että ovat meidät tähän maailmaan synnyttäneet. Ja vanhempamme (muun ympräristön ohella) ovat meidät kasvattaneet sellaisiksi kuin olemme.
Minäkin uskon vahvasti toisten ihmisten (myös vanhempieni) arvostamiseen, kunnioittamiseen ja huomioimiseen. Mutta näitä tunteita voi osoittaa hyvin monella eri tavalla. Toiset osoittavat niitä rehellisyydellä, suoruudella, avoimuudella. Vaikka se sattuisi. Toiset suojelulla, epäitsekkyydellä tms.
Mutta kukin tekee omat ratkaisunsa, ja kullakin on niihin syynsä. Ulkopuolisen on mahdoton arvioida, mikä on "oikein" tai paras ratkaisu. Itsekään sitä ei usein tiedä, voi vain yrittää elää sen mukaan, minkä itse arvelee parhaaksi, tai mihin itse sillä hetkellä kykenee.
Jos sinua tai kumppaniasi ei stressaa tai muutenkaan häiritse kaapissa eläminen vanhempienne suhteen.
Suurin osa näistä jotka ovat kommentoineet asiaa, ovat kuitenkin luultavasti erilaisia kun ovat tunteneet pakottavaa tarvetta tulla ulos sieltä kaapista.
Useimpia ihmisiä se todella ahdistaa jos joutuu jatkuvasti salailemaan jotain, vaikka ei suoranaisesti joutuisi edes valehdella. Sinun kohdallasi ei kenties ole kyse uhrautumisesta jos kyseinen asia ei sinua millään tavalla ahdista ja silloinhan olisi todella tyhmää mennä kertomaan jos homma näinkin toimii. :) Mutta sitten kun kyse on uhrautumisesta, pitäisi ihmisen muistaa kunnioittaa myös itseään, eikä siinä ole mitään itsekästä.
Salailu, jatkuva paljastumisen pelko ja tunne siitä ettei kelpaa, ettei ole oma itsensä, ei riitä vanhemmilleen jotka painostavat ja utelevat että miksei sitä poikakaveria nyt ole jne.. Se ei tee ihmiselle hyvää. Jopa siinä määrin että voisin väittää sen olevan itsetunnolle ja koko persoonalle hyvinkin tuhoisaa.
Siksi minusta on hyvä että asia kohdataan silmästä silmään ja totuus tulee julki vaikka se vanhempia haavoittaakin. Siksi minusta oli hyvä että tässä nimenomaisessa aapeen tapauksessa hän kertoi vanhemmilleen.
Virtahevon oleilu olohuoneessa on nyt sanottu ääneen ja uskon että jollain tapaa myös vanhemmat saavat rauhan tässä asiassa vaikka se järkyttää ja satuttaa. Nyt ei tarvitse enää epäillä, pelätä ja urkkia, kaikki on julki. Mätäpaise saatiin puhki ja nyt voi kumpikin osapuoli aloittaa parantumisen tahoillaan.
lukea kirjoituksesi. Olen kirjoituksistasi saanut vaikutelman, että olet hyvin sinut itsesi ja identiteettisi kanssa. Sinulla on varaa olla ymmärtäväinen ja salliva ja katsoa asioita laajemmasta näkökulmasta kuin monilla muilla. Seksuaalisuus on tärkeä osa elämää, mutta vain yksi osa, eikä se määritä kaikkia tekemisiäsi ja ihmissuhteitasi. Olisiko näin?
On totta, että vaadimme vanhemmiltamme paljon. Olisi varmasti hyvä miettiä, mitä vanhempamme voivat kohtuuden nimissä odottaa meiltä eikä aina päinvastoin. Vaikka olen hyvinkin keski-ikäinen, painiskelen edelleen näiden samojen asioiden kanssa eikä tämä aina ole helppoa.
kerroin vanhemmilleni ja kadun tätä syvästi. Tapauksen jälkeen minua on pidetty epävakaana ihmisena johon ei ole luottamista ja jonka mielipiteitä ei lasketa. Tai sitten on yritetty teeskennellä suvaitsevaam, vaikka se inho paistaa läpi. Tunnen itseni täysin hylätyksi. Eikö ne rakastakaan mua tällaisena omanaitsenäni? Raadollista. :'(
Joo, että näin.
Äiti sai nitrot ja isä verenkiertohäiriöitä ja joutui sairaalaan. Tää kuulostaa aika mahdottomalta mutta näin kävi.
Nyt ne vaatii mua maksamaan kaiken takaisin mitä ovat opiskeluaikoina auttaneet. Juridisestihan ne ei voi mitään vaatia mutta minä kilttinä tyttönä maksan periaatteesta ja toivon, että ne tajuaisi oman hölmöytensä.
Että ihan on näin.