Mistähän aloittaisi?
Olen aivan hukassa ja pihalla kuin lumiukko. 40-kriisiä? Olen tosi tyytymätön tämänhetkiseen elämääni. Haluaisin vaihtaa työpaikkani ja mieheni. Mielialanvaihtelut ovat aika rajuja.
Tapasin vajaa puoli vuotta sitten miehen, joka vei jalat alta ja olin jo valmis eroamaan hänen vuokseen. Onneksi sain sen verran järkeä päähän, että peräydyin ja olen pysähtynyt miettimään mitä haluan. Tätä pysähtyneisyyttä on kestänyt jonkin aikaa, enkä hitto vieköön vieläkään tiedä mitä haluan. On vaikeaa lähteä toteuttamaan itseään, kun ei tiedä mitä haluaa :(
Pelkään, että sisäinen tuleni sammuu jos jään ja tyydyn tähän nykyiseen elämääni. Pelkään myös, että masennun uudelleen... Tunne siitä, että haluaisin pyristellä (kuten koira pyristelee märästä turkista vedet:) ja päästä vapaaksi ja toteuttaa itseäni. Lakata olemasta muille mieliksi.
Toisaalta ajattelen lapsiani, etten voi heiltä riistää perhettä. Yksi lapsistani on vielä erityislapsi ja ero vaikuttaisi häneen tietysti negatiivisesti. Toisaalta en parhaillaan jaksa keskittyä lapsiinikaan.
Tuntuu, että tämä kaikki on kuitenkin ehkä vain korvieni välissä tapahtuvaa kriisiä? Muuttuuko elämäni tosiaan, kun vaihtaa ympäriltä kaikki?
Olen aivan hukassa ja pihalla kuin lumiukko. 40-kriisiä? Olen tosi tyytymätön tämänhetkiseen elämääni. Haluaisin vaihtaa työpaikkani ja mieheni. Mielialanvaihtelut ovat aika rajuja.
Tapasin vajaa puoli vuotta sitten miehen, joka vei jalat alta ja olin jo valmis eroamaan hänen vuokseen. Onneksi sain sen verran järkeä päähän, että peräydyin ja olen pysähtynyt miettimään mitä haluan. Tätä pysähtyneisyyttä on kestänyt jonkin aikaa, enkä hitto vieköön vieläkään tiedä mitä haluan. On vaikeaa lähteä toteuttamaan itseään, kun ei tiedä mitä haluaa :(
Pelkään, että sisäinen tuleni sammuu jos jään ja tyydyn tähän nykyiseen elämääni. Pelkään myös, että masennun uudelleen... Tunne siitä, että haluaisin pyristellä (kuten koira pyristelee märästä turkista vedet:) ja päästä vapaaksi ja toteuttaa itseäni. Lakata olemasta muille mieliksi.
Toisaalta ajattelen lapsiani, etten voi heiltä riistää perhettä. Yksi lapsistani on vielä erityislapsi ja ero vaikuttaisi häneen tietysti negatiivisesti. Toisaalta en parhaillaan jaksa keskittyä lapsiinikaan.
Tuntuu, että tämä kaikki on kuitenkin ehkä vain korvieni välissä tapahtuvaa kriisiä? Muuttuuko elämäni tosiaan, kun vaihtaa ympäriltä kaikki?
Vastaukset 17
Vanhimmat
aika yleinen tilanne meillä 40v.ite olen samassa tilanteessa.asuttiin jo erillään ukkokullan kanssa mutta päädyttiin vielä yhteen.nyt huomaan että se oli virhe, tunteet on lopullisesti muuttuneet rakkaudesta veljelliseksi välittämiseksi.aika loppuu kesken, nyt pitää ruveta tekemään elämän vaihtokauppoja jos meinaa tässä elämässä niitä keritä tekemään. rohkeesti vaan uutta kohden. meillä myös adhd lapsi mutta en anna asian vaivata, kyllä me pärjätää =)kevättä rintaan ja baanalle. rohkeutta sinulle ja päätöksillesi !
Olen itse 44v. nainen ja mulla on ollut samanlaisia fiiliksiä kuin sulla.NO....tein isoja muutoksia oman elämäní kanssa.Myin kauppani ja vaihdoin maisemaa,mutta ei sekään auttanut kuin hetkeksi.Mutta siitä sai kimmokkee3n ,että uskallan mitä vaan ja elämä on avoin minulle.Kerranhan me vaan eletään ,niin eletään se täysillä.Sitten kun horsma kasvaa perseen päällä,niin sitten on turha itkeä elämätöntä elämää.
Kuljin monta vuotta tuskitellen, kuinka jaksaisin ja murheena oli, etten ollut tyytyväinen mihinkään.
En keksinyt mitä oiisin halunnut muuttaa, työtä, perhettä, miestä, mitä?
Puursin yhteisen kekomme puolesta ja lapset kasvoivat pois vaipoistaan ja taapersivat omilla jaloillaan.Tunsin jo jonkunlaista helpotusta, mutta silti olin tyytymätön.
Joka ilta kun kävin nukkumaan toivoin ratkaisua, joka jostain syystä vain antoi odottaa itseään.
Sitten sairastuin, melko vakavastikin. Ja siinä se oli. Nenäni edessä. Ratkaisu.
Nyt en enää ole tyytymätön, otan päivän kerrallaan ja toivon, että jaksaisin vielä, itseni perheeni ja lasten takia.
Kyllä ilo löytyy, ei ehkä kaukaa, se voi olla lähelläkin.
Toivon jaksamista sinulle :)
Ihan tuttua tuo mistä kerroit. Itse olen huomannut, että kriisi tulee noin 10 vuoden välein (Olen reilu nelikymppinen). Mua on auttanut niin "ihmeeliset" asiat kuin avioeron ottaminen, työpaikan vaihtaminen, alan vaihtaminen, hiusten pituuden ja värin vaihtaminen ja ei vähäisimpänä: yksipuolisten ystävyyssuhteiden lopettaminen (olin se aktiivinen yhteydenpitäjä). Nyt opiskelen työn ohessa ja arki on kiireistä. Välillä tulee toivoton olo, mutta se kuulunee elämään. Joskus auttaa, kun saa jutella jonkun kanssa joka kuuntelee. Tosin olen huomannut ettei nykyihmiset jaksa kuunnella toisten huolia, kun niillä on kai itsellä omansa.
Jokaisella on omat ratkaisunsa kriiseissä. Yritä vaikka sieltä lievimmästä päästä, vaikka siitä hiusten väristä, ja kuulostele miltä tuntuu. Ennenkaikkea kuulostele huomaako lähipiirisi sitä, ja mitkä ovat kommentit. Siitä jatkat sitten eteenpäin. Hyvä tulee!
kanssa. Ensin lääkäriin hopi,,,hopi. Vaihtarit menossa. Siihen auttaa hormoonit. Olet osa kokonaisuutta, älä ala elvisteleen!
Tosi hölmöä tyrkyttää heti "nappia naamaan", kun kriisiä on ilmasssa. Vaihdevuosia edeltää monilla nelikymppisillä juuri tuommoinen epämääräinen tyytymättömyys kaikkeen, ärtymys ja itseltään hukassaolo.
Näillä oireilla on tarkoituksensa: saada nainen miettimään elämäänsä. Hormonien sijaan ehdotan keskusteluja kenen tahansa luotettavan, kuuntelevan ihmisen kanssa. Samaan aikaan voi kirjoittaa elämänsä ja ahdistuksensa aiheista. Nämä auttavat jäsentämään tilannetta ja lopulta, kun prosessi on valmis, ulos pulpahtaa kypsä & vahva nainen, joka tietää mitä elämältään haluaa - ja toteuttaa sen.
Oireesi viittaavat aikaiseen menopaussiin, jossa mielialan vaihtelut laidasta toiseen ovat aivan normaaleja.Toisilla voimakkaampia kuin toisilla, mutta siihen vaivaan ei auta se, että panee koko elämän uusiksi. Käy lääkärillä, sieltä saat apua tuohon fyysiseen puoleen ja varmasti myös henkiseen.
Mutta jostain kertoo se, että olet kaikkeen tyytymätön. Olepa itsellesi rehellinen ja mieti, mitä olet työntänyt mielesi takahuoneeseen, kun se nyt nousee pintaan, kun hormoonit heiluttaa.
Ovatko elämässäsi asiat liian hyvin ja turvallisesti - ehkä arkipäiväistäkin, mutta elämisen onni ja tyytyväisyys koostuu pienistä asioista, mutta niitä ei osaa arvostaa, ennenkuin ne on menettänyt. Mietipä sitä.
selviää.
Mukavaa, että olette vastailleet =)Luulin, että olen maailmassa ainoa, josta tuntuu ihan kahelilta.
Hmm, voiko tosiaan olla hormoneista olla kyse, kun kuitenkin olen vielä alle 40?
Sinulta "olla" kysyisin, että mistä huomaat, että oli virhe muuttaa vielä yhteen ukkokullan kanssa? Miten lapsesi reagoi, kun asuitte erillään?
Sama ajatus se mullakin, että kerran vain täällä eletään. Olen aina mielestäni ollut jollain tapaa rohkea ja innokas kaikkeen uuteen, mutta nyt olen jämähtänyt paikoilleni. Pelkään, että minusta tulee katkeroitunut vanhus, joka ei näe mitään muuta kuin omia sairauksia,vain siksi, että on elämätöntä elämää viettänyt.
Toivon myös sinulle jaksamista ja voimia sairastumisen keskellä elää perheellesi ja lapsille.
Onnenetsintäähän tämä taitaa olla. Mielestäni en kuitenkaan ole mikään materialisti ja pidän itseäni hyvin jalat maassa olevana tyyppinä. Ehkä olen liiaksi järkeillyt elämääni ja jättänyt tunteet taka-alalle?
Kyllästymistäkin taitaa olla elämässä. Ei huvita yhtään lähteä siipan kanssa minnekään, kun ei ole mitään juteltavaa, en myöskään kestä hänen läheisyyttä (olen niin paljon tullut torjutuksi).Toisekseen mihin katosi rakkauden tunne? Voiko sen palauttaa?
Sillä sanalla on helppo selittää asioita itselleen ja muille.
Nelikymppinen on useimmiten henkilö, joka on ollut naimisissa/suhteessa n. 20 vuotta. On selvää, että suuret tunteet hiipuu. Lapset kasvavat ja mitään yhteistä ei enää tunnu olevan.
Tässä vaiheessa on helppo sysätä vastuu ikävästä elämästä puolison niskaan....vaimo ei ymmärrä ja mies on ihan kamala.
Itse olen jätetty osapuoli tässä ns. kriisissä ;)
Vaikka kritisoin ex-puolisoa tietyistä asioista, olen tyytyväinen, että näin tapahtui.
Tilanne on parempi kaikille osapuolille, myös lapsille. He näkevät isäänsä paljon enemmän nyt, kun ovat isän vastuulla joka toinen viikonloppu.
Vastuu omasta elämästä on vain ja ainoastaan itsellä. Kukaan ei voi onnea tuoda kenenkään elämään. Onni on löydettävä itsestään, omista teoistaan ja joka hetken ei tarvi olla pelkkää onnellisuutta. On hyväksyttävä myös huonot hetket.
Jokaisen on mietittävä, mikä on paras ratkaisu juuri hänelle itselleen. Voi kun ihmiset osaisivat puhua tunteistaan, hyvistä ja huonoista. Asiat useimmiten pahenee, kun ajoissa ei saada sanaa suustaan.
Teet niin tai näin, aina mietit tuliko tehtyä oikein. Aikuinen, kypsä ihminen tekee päätökset ja elää sen mukaan, kunnes on aika tehdä uusia päätöksiä. Menneeseen on turha jumiutua, tulevaisuutta ei kannata murehtia. Elä tässä ja nyt, koska sitähän koko sun elämä on.
Ikäkriisin piikkin, on hyvä laitella
asioita, silloin kun itsellä on,
henkisesti tai fyysisesti paha olla.. ;))
Elämän varrella asiat ja tunteet muuttuvat,
se lienee on kelleen mikään yllätys?.. ;))
Yleispätevää ohjetta, noihin muutoksiin
on turha haeskella, oman elämänsä laadun
suhteen, jokainen tekee omat ratkaisunsa.. :)
Aika näyttää, oliko tehdyt ratkaisut oikeita,
mutta.. eläkää itsellenne, sillä sitä ei
kukaan, tee puolestanne.. onneksi.. :))
Aloitteen tekijälle..
Onnea ja Hyvää mieltä jatkoon,
elä "täysillä" kirkkomaalle asti.. :)))
pikkuhiljaa...ja jotkut on itseoppineita :D
Joidenkin ihmisten on pärjättävä omillaan ja jotkut jopa haluavat tehdä niin.
Jokaista ajallaan ja tavallaan.. ;))
Omillaan jokahisen on pärjättävä,
tälläinen keskustelu voi vain
aukoa, uusia näkökulmia ja tukea
omien pohdintojen tuloksia.. :)
Aikoinaan kun itse erosin...minua kiusoiteltiin sanomalla, että jospa lapset haluaakin isukin takaisin yhteiseen elämään.
Silloin sanoin, että kaikki hyvät henget minua siltä varjelkoon.Sekin laitettiin nauruksi, mutta selitin sen näin....
Lasten takia pitäisi mennä takaisin liittoon josta rakkaus kuoli jo ajat sitten...elää ihmisen kanssa, josta ei välitä...uskoivat...
Mikä on kerran rikottu, ei palaaa ennalleen..on mielipiteeni..
Ja, että säilyttää rakkauden....
Pitää olla kahdella ihmisellä yhteistä tekemistä, yhteinen päämäärä...Sellaiset liitot säilyy pisimpään...kun ihmisillä on päämäärä.
Työtä vaatii se liiton ylläpito...on keksittävä uusia juttuja, jos vanhat ei maistu millekään...
Kuka on koskaan sanonutkaan, että elämä olis helppo? vaan se vaatii verta ja hikeä joskus...
Riippuu tietysti siitä, minkä asettaa päämääräkseen?Yhteisen vai erillisen?
siihen hormonijuttuun sinun iässäsi.
Tokihan hormonit vaikuttavat tavattomasti naisen elämään koko aikuisuuden ajan.
Tuo välitön pilleripurkin tyrkytys joka ongelmaan, tuntuu kuitenkin liian helpolta ratkaisulta. Ei niitä kukaan ole miesten viidenkympinvillitykseen tarjoamassa. Samat ikäkriisit elämässä kuitenkin on kohdattava sukupuolesta riippumatta.
Kriisit ovat henkisen kasvun aikaa. Käytä se aika itseäsi kuunnellen. Ratkaisuilla on taipumus "loksahtaa kohdalleen", kun ihminen antaa hätiköimättä alitajunnan ja tietoisuuden tehdä yhteistyötä. Hätäisesti tehdyt ratkaisut osoittautuvat helposti virheiksi.
Mukavaa kun olette vastailleet =) Nimenomaa haluan erilaisia näkökulmia, joita pohtia, vaikka kuitenkin itse ratkaisuni ja päätökseni teenkin ja kannan niistä vastuuni.
Myönnän, että erityislapsen vanhempana on tullut laiminlyötyä parisuhde. Lapsi vie herkästi kaiken huomion. On ollut pakko huolehtia itsestä, että on jaksanut olla vanhempi.
Hyvä kommentti oli tuo, että antaa alitajunnan ja tietoisuuden tehdä yhteistyötä!! Ehkä ne ratkaisut tulevat ajan kanssa. On vain niin vaikeaa kestää itsessään sitä piirrettä, että asiat ovat kesken ja kestää epätietoisuutta itsestä, muista ja tulevasta.
Tiedostan varsin hyvin, että elämä koostuu myös pienen pienistä onnen murusista. Olen koko ikäni joutunut "taistelemaan" selviytyäkseni "hengissä". Lapsesta asti. Nyt on ikään kuin tyhjän päällä, kun asiat ovat periaatteessa hyvin. Niin hassulta kuin se kuulostaakin. On niin tottunut vastoinkäymisiin, että niitä kaipaa? Olen ikääkuin uuden edessä ja kyselen... kuka minä olen.
Ei ole varmaan ollut helppoa olla erityislapsen äiti.. oletko muistanut hoivata itseäsi sinä aikana kun olet huolehtinut perheestä?
Anna itsellesi vähän enemmän aikaa, ja katso mihin se johtaa. Ehkä saatkin perheeltäsi palautetta joka puolestaan tuuppaa sua johonkin suuntaan..
Tuollainen epätietoisuuden aika rassaa, kun tuntee että on muutoksen aika, mutta ei näe vielä millä tavalla se tapahtuu. Ja vaikka olisi haaveitakin, ei tiedä miten niitä on edes mahdollista saavuttaa. Mutta tuo on vaan yksi vaihe prosessissa.. usko pois, asioilla on tapana järjestyä :) Ala haaveilemaan, ja koeta päästä mahdollisimman lähelle sitä.