runosuoni.

hei;
ei taida kenkään runoja kirjoittaa? hauska niitä oisi lueskella.

Kun rannalle karjani aamulla vein,
minä laulun laatia tahdoin,
ja laululla luontoa ylistää,
Mut tuhmin sen tuumia mahdoin:

Sanat, joita jo kauan tallensin,
pian tuuli ne vei, meren henki,
kisa aaltojen, auringon kultaamain,
vei taitoni viimeisenki.

Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi - ?
En muuta ma muistaa saata:
minä aaltoja, tuulia paimensin,
minä kuuntelin metsää ja maata.

Rakkaus on asenne ihmisen kaikkeen kokemiseen. Vaikka rakkaus keskittääkin ihmisen huomion rakastettuun, se ei rajoita - ei ainakaan runossa. Pilkka ei ole huumoria. Huumorin olennaisena osana on rakkaus ja siihen liittyy myös hellyys - tai sen kaipuu. Jotain siitä löydän myös tästä Christian Morgensternin runosta:

Lokit ovat kaikki sen näköisiä
kuin niiden nimi olisi Emma.
Niillä on valkoinen töyhtö
ja niitä on ammuttava hauleilla.
Minä en ammu yhtään lokkia kuoliaaksi,
minä mieluummin annan niiden elää -
ja ruokin niitä ruisleivällä
ja punervilla rusinoilla.
Oi ihminen, sinusta ei milloinkaan ole
lentämään lokin rinnalla.
Sikäli kuin nimesi on Emma, ole
tyytyväinen kun muistutat sitä.

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?
Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,
kullassa arvioimattomat.
Mitä vanhemmiksi tulemme,
sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.
Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,
me vain annamme sille sielumme.
Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.

RUNOILLUT KARHU, JOLLA ON HYVIN PIENET AIVOT

Kun maanantaina kello kuus
mua kotiin kutsuu velvollisuus,
niin kummeksun, kun väsyttää,
tää onko tuo ja tuoko tää.

Ja tiistaina, kun kirkast'on
ja vihreän nään nurmikon,
niin kummeksin ja aprikoin,
noin onko näin ja näinkö noin.

Kun keskiviikko viiman tuo
ja kaikkialle lunta luo,
niin kummeksin, kai uskot sen,
ken hyvänsä onko jokainen.

Ja torstaina kun heräjän
ja kylvyn taas saan lämpimän,
niin kummeksin, kun nousen pois,
miss'oisin, jollen tässä ois.

Ja perjantaina -

- Niin, eikö totta? sanoi Kengu, joka ei jaksanut kuunnella, mitä perjantaina tapahtui.

Kauneuden tuuli puhaltaa
hyvyyden temppelissä.
Rakkauden ruohikolla
levähdä ihminen.

************************

Hei, Runonystävät!

Kiitos mielenkiinnosta.

Kirjoitelkaahan runoja.

Jään odottamaan... toivottavasti en turhaan!

Terveisin
Frederiikka

************************