Tervehdinpä teitä pitkästä aikaa novellin kera. Kevät sai kirjoittamaan, vaikkei onneksi tällä kertaa yo-kirjoituksia... terveisiä vaan Rêveuselle. :) Aiheena on taas se sama ja iänikuinen; tyttö ja poika. Tämäpä alkaa vielä siitä samasta alkukappaleesta, josta kirjoitimme "Che":n kanssa alkuvuodesta jatkonovellin. Eli osittain uudelleen lämmiteltyä tekstiä, mutta sentään vain osittain. (Toivottavasti.) Ja palautetta olisi mukava lukea, taas.
--------------------------------------------------
Hallanvaara
Rauhallisena se vielä istuu paikallaan, vaikka ne ovat koko ajan tulossa kohti. Mikäkin zen-mestari. Tosin, mitä muuta voisikaan odottaa kundilta, jonka käsivarteen on jo aikaa sitten kirjoitettu "elämä on leikki, elämä tappaa". Mä en usko että se oikeesti välittää mistään. Ehkei edes musta. Silti toivon joka ainut päivä toista. Nyt se on joutunut vaikeuksiin, ja saattanut mutkin niitten keskelle. Vaan itepähän seurasin ja tartuin kerran siihen ojennettuun käteen.
Jostain syystä mä en pelkää niin paljoa kun pitäisi. Mä en enää tunne eläväni niin vahvasti. Oon kai ollut liian pitkään ton jätkän seurassa. Seurahan kuulemma tekee kaltaisekseen.
"Ne tulee..." kuiskaan hiljaa sen korvaan.
* * *
Tyttö ei edes vapise. Ihme. Se vapisi ennen niin helposti. Niin kuin silloin kun tavattiin. Muistan miten se äkkiä oli vaan siinä vieressä ja kysy kelloa. Valitti ettei omassaan ollut kuin tuntiviisari jäljellä. Se oli niitä aikoja kun vielä uskoin kohtaloon. "Et sä sitten tosissaan ajasta välitä" taisin sanoa, ja näytin omaa rannekelloa jossa ei ollut viisareita lainkaan. Meissä oli jotain samaa jo silloin. Se oli niin outoa... kuin joillain asioilla todella olisi tarkoituksensa.
Tytön hiljainen ääni riittää repimään mut ulos ajatuksistani. Se pelkää yhä, vaikkei haluisikaan näyttää sitä. Ei se muuten olisi sanonut mitään. Mutta nuo sanat eivät ole niitä mitä odotin. Eivät vieläkään, vaikka olen odottanut pitkään.
Minun on silti pakko jaksaa. Uskoa, etteivät jumalat hylkää, vaikken niiden symbolia kannakaan kaulassa. Sillä sikäli kun millään on merkitystä tässä elämäksi kutsutussa hullunmyllyssä, täytyy sen jotenkin liittyä siihen mikä saa ihmiset kirjoittamaan lauluja ja hymyilemään herätessään. Olen kuullut siitä juttuja, ja ne ovat ajaneet etsimään itseään.
Tyttö on tärkein. Kunpa se vain ymmärtäisi... ja puhuisi oikeat sanat. Minäkin olen alkanut ymmärtää. Riittäisipä aikaa vielä hetki.
(Tuulessa tuoksuu puiden henki, haistaakohan hän sitä?)
* * *
Se ei vastaa mulle nytkään, sulkee vaan silmänsä. Kuulikohan se edes mitä sanoin? Mä vihaan sitä. Pitäs kai sanoo se sille. Vihaan sen hiljaisuutta ja tunteettomuutta -- niitä samoja puolia mitkä joskus niin oudosti kiehtoivat. Enkä enää tiedä miksi niin oli, saati sitä, onko niin yhä. Ne tyhjänpäiväiset filosofoinnitko kaiken sai aikaan, vaiko se typerä rikkinäinen kello, jota se kantaa jonkinlaisena symbolina mukanaan? "Aikaa ei tarvitse nähdä niin tarkasti, riittää kun näkee muuttolintujen palaavan." Just joo. Se ei koskaan tuu olemaan mitään. Ja vaikka nyt ensimmäistä kertaa tunnen olevani varma mistään, toivoisin jonkun huutavan korvaan mun olevan väärässä. Jonkun muun kuin itseni.
Mä olen niin sekaisin. Olokin alkaa tuntua levottomalta. Haluisin toisaalta juosta vaan pakoon, niin kuin aina ennenkin tähän asti. Enkä sitten kuitenkaan tahtois muuta kuin istua tässä... lämpimällä konepellillä, jossain korkealla metsien keskellä missä eläimetkin saavat olla rauhassa. Aitiopaikalla viimeisessä näytöksessä.
Ikävä kyllä, kumpikaan noista vaihtoehdoista ei riitä sille. Se kysy joskus jotain luottamisesta ja uskalluksesta. Olin silloin vaiti. Jäin miettimään. Sillä mitä mä voisin vastata, että saisin sen ymmärtämään? Ymmärtämään että pelkään luottaa, vaikka haluaisinkin uskaltaa? Osaispa se tarttua kädestä oikeina hetkinä ja rohkaista kun sitä kaipaan.
Nyt se vilkuilee alas, rikotun kallion luomaan jyrkkään rinteeseen. Mua alkaa pelottaa niin että itekin huomaan sen. Eikä oloa yhtään tyynnytä sen lyhyen hihan alta irvistävä tatuointi, se minkä mä oon nähnyt jo niin monesti aiemminkin; pari lyhyttä riviä liekehtivän pelikortin päällä. Vasta nyt mä ymmärrän miksen koskaan ottanut itselleni samanlaista.
-Me ei selvitä jos me vaan jäädään tähän istumaan.
Ja pitkästä aikaa se hymyilee. Sitä ainoaa hymyä minkä se osaa; surullista, hiljaista hymyä. Eikä sen tarvitse edes avata suutaan kääntyessään mua kohti, mä luen sanat helposti noilta vähäilmeisiltä kasvoilta. (Niin. Ei selvitäkään.)
* * *
Kyllä. Tyttö pelkää. Välittää yhä tästä paikalleen pysähtyneestä maailmasta. Niin kai minäkin, ehkä liikaakin, vaikka hän ei sitä uskoisi. Olen yrittänyt todistella olevani välittämättä, sekä itselleni että hänelle. Ettei minuun satu. Etten välitä vaikka sattuisi. Etten edes pelkäisi.
Niin minä silti tahtoisin pidellä häntä, mutta se edellyttäisi kovin monen asian rikkomista. Rikkoisin ne jos uskaltaisin.
Ja ajoimmeko tänne asti vain levätäksemme tässä konepellin päällä? Hiljentyäksemme päätöksen edessä? Kyllä kai sitten. Kuin aina; tulemme hypätäksemme ja syöksyäksemme tuntemattomaan, mutta jätämme aikeen puolitiehen nähdessämme jyrkänteen. Vaikea uskoa, ettei putoaminen tekisi kipeää. Sitä miettii aina ensimmäisenä, vaikka kaikki puhuvat vain lentämisen ihanuudesta. (Osaisimmeko me todella lentää?) Onhan täällä laellakin kaunista, kuin unenlainaamassa kuvitelmassa. Siivekkäätkin liitävät taivaantäydeltä kohti etelää ja näyttävät onnellisilta.
Metsiköstä kuuluu rytinää. Kovia paukahduksia katkeilevista oksista. Outoja ääniä, niin villin kuuloisia.
Ne pääsivät siis viimein joen yli, vaikka minä tällä kertaa kirjaimellisesti poltin sillat takanani. Ehkä epäonnistuin siinäkin, kuin niin monessa muussakin asiassa.
Usva nousee heikkona verhoamaan niiden tuomaa tuhoa ja hävitystä. Kuin luonto itse haluaisi sulkea silmänsä kivulta.
Ne vievät hänet pois.
Tulee kylmä.
* * *
--------------------------------------------------
Hallanvaara
Rauhallisena se vielä istuu paikallaan, vaikka ne ovat koko ajan tulossa kohti. Mikäkin zen-mestari. Tosin, mitä muuta voisikaan odottaa kundilta, jonka käsivarteen on jo aikaa sitten kirjoitettu "elämä on leikki, elämä tappaa". Mä en usko että se oikeesti välittää mistään. Ehkei edes musta. Silti toivon joka ainut päivä toista. Nyt se on joutunut vaikeuksiin, ja saattanut mutkin niitten keskelle. Vaan itepähän seurasin ja tartuin kerran siihen ojennettuun käteen.
Jostain syystä mä en pelkää niin paljoa kun pitäisi. Mä en enää tunne eläväni niin vahvasti. Oon kai ollut liian pitkään ton jätkän seurassa. Seurahan kuulemma tekee kaltaisekseen.
"Ne tulee..." kuiskaan hiljaa sen korvaan.
* * *
Tyttö ei edes vapise. Ihme. Se vapisi ennen niin helposti. Niin kuin silloin kun tavattiin. Muistan miten se äkkiä oli vaan siinä vieressä ja kysy kelloa. Valitti ettei omassaan ollut kuin tuntiviisari jäljellä. Se oli niitä aikoja kun vielä uskoin kohtaloon. "Et sä sitten tosissaan ajasta välitä" taisin sanoa, ja näytin omaa rannekelloa jossa ei ollut viisareita lainkaan. Meissä oli jotain samaa jo silloin. Se oli niin outoa... kuin joillain asioilla todella olisi tarkoituksensa.
Tytön hiljainen ääni riittää repimään mut ulos ajatuksistani. Se pelkää yhä, vaikkei haluisikaan näyttää sitä. Ei se muuten olisi sanonut mitään. Mutta nuo sanat eivät ole niitä mitä odotin. Eivät vieläkään, vaikka olen odottanut pitkään.
Minun on silti pakko jaksaa. Uskoa, etteivät jumalat hylkää, vaikken niiden symbolia kannakaan kaulassa. Sillä sikäli kun millään on merkitystä tässä elämäksi kutsutussa hullunmyllyssä, täytyy sen jotenkin liittyä siihen mikä saa ihmiset kirjoittamaan lauluja ja hymyilemään herätessään. Olen kuullut siitä juttuja, ja ne ovat ajaneet etsimään itseään.
Tyttö on tärkein. Kunpa se vain ymmärtäisi... ja puhuisi oikeat sanat. Minäkin olen alkanut ymmärtää. Riittäisipä aikaa vielä hetki.
(Tuulessa tuoksuu puiden henki, haistaakohan hän sitä?)
* * *
Se ei vastaa mulle nytkään, sulkee vaan silmänsä. Kuulikohan se edes mitä sanoin? Mä vihaan sitä. Pitäs kai sanoo se sille. Vihaan sen hiljaisuutta ja tunteettomuutta -- niitä samoja puolia mitkä joskus niin oudosti kiehtoivat. Enkä enää tiedä miksi niin oli, saati sitä, onko niin yhä. Ne tyhjänpäiväiset filosofoinnitko kaiken sai aikaan, vaiko se typerä rikkinäinen kello, jota se kantaa jonkinlaisena symbolina mukanaan? "Aikaa ei tarvitse nähdä niin tarkasti, riittää kun näkee muuttolintujen palaavan." Just joo. Se ei koskaan tuu olemaan mitään. Ja vaikka nyt ensimmäistä kertaa tunnen olevani varma mistään, toivoisin jonkun huutavan korvaan mun olevan väärässä. Jonkun muun kuin itseni.
Mä olen niin sekaisin. Olokin alkaa tuntua levottomalta. Haluisin toisaalta juosta vaan pakoon, niin kuin aina ennenkin tähän asti. Enkä sitten kuitenkaan tahtois muuta kuin istua tässä... lämpimällä konepellillä, jossain korkealla metsien keskellä missä eläimetkin saavat olla rauhassa. Aitiopaikalla viimeisessä näytöksessä.
Ikävä kyllä, kumpikaan noista vaihtoehdoista ei riitä sille. Se kysy joskus jotain luottamisesta ja uskalluksesta. Olin silloin vaiti. Jäin miettimään. Sillä mitä mä voisin vastata, että saisin sen ymmärtämään? Ymmärtämään että pelkään luottaa, vaikka haluaisinkin uskaltaa? Osaispa se tarttua kädestä oikeina hetkinä ja rohkaista kun sitä kaipaan.
Nyt se vilkuilee alas, rikotun kallion luomaan jyrkkään rinteeseen. Mua alkaa pelottaa niin että itekin huomaan sen. Eikä oloa yhtään tyynnytä sen lyhyen hihan alta irvistävä tatuointi, se minkä mä oon nähnyt jo niin monesti aiemminkin; pari lyhyttä riviä liekehtivän pelikortin päällä. Vasta nyt mä ymmärrän miksen koskaan ottanut itselleni samanlaista.
-Me ei selvitä jos me vaan jäädään tähän istumaan.
Ja pitkästä aikaa se hymyilee. Sitä ainoaa hymyä minkä se osaa; surullista, hiljaista hymyä. Eikä sen tarvitse edes avata suutaan kääntyessään mua kohti, mä luen sanat helposti noilta vähäilmeisiltä kasvoilta. (Niin. Ei selvitäkään.)
* * *
Kyllä. Tyttö pelkää. Välittää yhä tästä paikalleen pysähtyneestä maailmasta. Niin kai minäkin, ehkä liikaakin, vaikka hän ei sitä uskoisi. Olen yrittänyt todistella olevani välittämättä, sekä itselleni että hänelle. Ettei minuun satu. Etten välitä vaikka sattuisi. Etten edes pelkäisi.
Niin minä silti tahtoisin pidellä häntä, mutta se edellyttäisi kovin monen asian rikkomista. Rikkoisin ne jos uskaltaisin.
Ja ajoimmeko tänne asti vain levätäksemme tässä konepellin päällä? Hiljentyäksemme päätöksen edessä? Kyllä kai sitten. Kuin aina; tulemme hypätäksemme ja syöksyäksemme tuntemattomaan, mutta jätämme aikeen puolitiehen nähdessämme jyrkänteen. Vaikea uskoa, ettei putoaminen tekisi kipeää. Sitä miettii aina ensimmäisenä, vaikka kaikki puhuvat vain lentämisen ihanuudesta. (Osaisimmeko me todella lentää?) Onhan täällä laellakin kaunista, kuin unenlainaamassa kuvitelmassa. Siivekkäätkin liitävät taivaantäydeltä kohti etelää ja näyttävät onnellisilta.
Metsiköstä kuuluu rytinää. Kovia paukahduksia katkeilevista oksista. Outoja ääniä, niin villin kuuloisia.
Ne pääsivät siis viimein joen yli, vaikka minä tällä kertaa kirjaimellisesti poltin sillat takanani. Ehkä epäonnistuin siinäkin, kuin niin monessa muussakin asiassa.
Usva nousee heikkona verhoamaan niiden tuomaa tuhoa ja hävitystä. Kuin luonto itse haluaisi sulkea silmänsä kivulta.
Ne vievät hänet pois.
Tulee kylmä.
* * *
Vastaukset 18
Vanhimmat
Miten terveisiin kuuluisi vastata? :)
Niin niin. Onhan vapaamuotoinen kirjallinen luovuus jotain aivan muuta, kuin mitä ne haluavat ylioppilaslautakunnassa. (Siksipä minä(kään) en menesty?)
Asiaan. Tuo oli vaihteeksi sellainen teksti, josta ei päässytkään irti kertalukemalla. Kiehtova, kaunis. Ei voi mitään, mutta minä en koskaan ole pitänyt liian "simppeleistä" teksteistä. Ja kuten olen kai aikaisemminkin todennut, sinä hallitset tuon adjektiivien ja yksityiskohtien käytön. Ja ilmeisesti kaiken muunkin. Ja ettei nyt menisi pelkäksi imarteluksi: Eikös hallaa esiinny yleensä alavissa paikoissa? Minä ainakin sain sellaisen kuvan, että kyseinen tapahtumapaikka on jossain korkealla. Voi tietenkin olla, että olen vaihteeksi väärässä.
Itsekin kehitellyt itse asiassa jotai hyvin (liian) samantapaista novellinalkiota. Mutta tämä sinun tekstisi taisikin sitten ratkaista sen kohtalon...
Alavilla mailla hallanvaara. Kyllä. Pohdin samaa kirjoittaessa (pohdin siis ihan oikeasti!), mutta mielikuva tapahtumaympäristöstä oli jo ottanut paikkansa, ja halusin aivan välttämättä vielä juuri sen otsikonkin novelliin. Harvemminpa halla korkeuksiin nousee, mutta kyllä kai semmoistakin esiintyy. Tai sitten minun on vain pakko todistaa etten tiedä tästä asiasta yhtään mitään. :)
Ja niinhän se on, ylioppilaslautakunta tahtoo kai enemmän todistuksen jonkinlaisesta (kielellisestä?) yleissivistyksestä kuin taiteellisuudesta (vaikka eivät nuo nyt olekaan toisiaan poissulkevia). Sitten silti siihen "Ylioppilasaineita" -kirjaseen (en puhu tuoreimmasta versiosta, vaikken epäilekään etteikö sama esiintyisi siinäkin) oli toisaalta eksynyt aika hirveitäkin tekeleitä -siis juuri sinne parempien arvosanojen osioon- jotka olivat ainakin omasta mielestäni vain mitäänsanomatonta, sivistyssanoilla tarkoituksettoman täyteenpumpattua, muka-nokkelaa, mutta niin latteaa ja ikävystyttävää lauseiden piirileikkiä. Noh, ne olivat sentään vähemmistöä. Löytyihän onneksi niitä kadehdittaviakin, oikeasti taitavia ja omaperäisyydessään jopa rohkeita kirjoituksia sen verran riittämiin, ettei usko täysin mennyt koko laitokseen. Voisi melkein kuvitella niiden lautakunnan heppujen osaavan hommansa.
Että kyllä sinä menestyt.
Ja kirjoita se novellinalkiosi valmiiksi.
Tuon alava-lauseen minäkin olen kuullut. (Nyt kun mainitsit) mutta ei sillä niin väliä ole, esiintyykö sitä vai ei. Joka tapauksessa, tuohon se sopi hyvin. Kun minun mielikuvani hallasta on jotain sellaista, joka tulee hiukan äkkiarvaamatta, kylmänä, kolkkona. Tiedä sitten, miten hyvin tämä luonnossa pitää paikkaansa.
Kiitoksia vain kannustuksesta. Onneksi niitä aineta on kaksi. Maanantaina yritetään uudelleen. :)
Ja siitä novellista. On se valmis, tavallaan. Mutta minä en enää pidä siitä itsekään.
No, Rêveuse, kuinka menivät kirjoitukset? Oletko saanut vielä tietää mitään?
"Ja siitä novellista. On se valmis, tavallaan. Mutta minä en enää pidä siitä itsekään."
Mutta me varmasti pidämme! :)
Älä pidä minua enää odotuksessa, julkaise se!
Voi älä kysy.
Mistä ihmeestä johtuu, että kun elämässä tulee eteen tilanne, jossa kaikki voi mennä pieleen, niin silloin myös menee... 90 pistettä (siinä eximian ylärajan tuntumassa) minä tuosta ensimmäisestä sain, ja sitä kironnut maanantaista asti. Saamme nähdä, mikä on toisen aineen kohtalo, mutta sattuneesta syystä sekään ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, joten kai minun on parasta vain tyytyä vapaamuotoisempaan kirjoittamiseen. Ja ylioppilaslautakunta haistakoon... *hymy* no vaikka kukkasen.
"Mutta me varmasti pidämme! :)
Älä pidä minua enää odotuksessa, julkaise se!"
Missäs vaiheessa olet muuttunut kaksoispersoonaksi? Tai vaihtoehtoisesti tämän paikan puhemieheksi? No, saamme nähdä. Kun huomisen jälkeen on jälleen aikaa, niin on hyvinkin mahdollista, että saan noita hienosäätöä vaille valmiit jonkinnäköiseen kuosiin. Mutta julkaisusta en tiedä. Ei huvita juuri laittaa epäonnistuneempia tekeleitään minnekään.
Yrittäkää ymmärtää pettynyttä pikkutyttöä. :)
''"Mutta me varmasti pidämme! :)
Älä pidä minua enää odotuksessa, julkaise se!"
Missäs vaiheessa olet muuttunut kaksoispersoonaksi? Tai vaihtoehtoisesti tämän paikan puhemieheksi?''
Minäkin allekirjoitan samat sanat. Joko riittää? :)
Sä osaat kirjottaa hyvii juttuja, tollasii missä on jotain outoa, mut mikä on kiinnostava, ja niin edelleen...
Siispä hyvä toi oli, odotan mielellään lisää sun juttujas...=D
tosi hyvä....tee lisää novellei..muuten..et vastannut mun edelliseen kyssään kunnolla;)
Sellainen minä olen.
Jopas oli.. Hieno teksti. Miksi tällaisten lukemisesta tulee niin ylevä olo?
Erittäin mielenkiintoinen, kuten jokaisella aiemmallakin kerralla. Oudolla tavalla kiehtova. Tunnelma jotenkin unenomainen, epätodellinen.
Kieli on sulavaa ja soljuu kauniisti eteenpäin. Muassa on myös monia tekijälle hyvin persoonallisia elementtejä. Tämä valittu sävy ja kielellinen tyyli, siis yhdistelmä puhutusta ja oikeinkirjoitussääntöjen mukaisesta kielestä toimii hyvin. Ratkaisun eduksi voi laskea juuri tietyn uskottavuuden, eräänlaisen katu-uskottavuuden, jota kirjakieli ei välttämättä tavoita.
Hah haa, jälleen on aiheena maailmaa omalla tuskantäyteisellä, yhteisöstä radikaalisti eroavalla tavallaan katsova parivaljakko. Onkohan kirjoittajamme jäänyt vangiksi aiheeseensa? Eipä sikäli, että se allekirjoittaneelle olisi tullut mieleenkään minkäänlaisena häiritsevänä tekijänä.
Eikä tuo edes ole mitenkään verrattavissa vaikka johonkin pakkopäästäpoispakkopäästäpois-angstiin, mihin aina välillä törmää täällä ykkösnolla-avaruudessa. Ei laisinkaan. Mutta tuon huomion vain tein, että samasta aiheesta on jatkettu kuin edellisissäkin hengentuotteissa.
Kritiikinpoikastakin siis. Tosin teitä on ihan turha kritisoida, koska kaikkinaisiin muihin tyyleihin tai kirjoituksiin vertaaminen käy epätarkoituksenmukaiseksi, kun tämä on jotain näinkin tavallaan omalaatuista. Juonesta viis, koska sitähän ei ollut. Ajatusnovelli. Hauska, kahteen lomittaiseen puoliskoon jaettu kerronta.
Mikä sana muka on "unenlainaamassa"?
Minua häiritsi hienoinen patetia, joka etenkin lopusta kuulsi läpi, toisaalta se oli mukana koko tarinassa alkumetreiltä asti. Mutta kaipa se kuuluu asiaan.
Mutta punaisimmat ruusut lopuksi:
Kiehtova, mystinen tunnelma. Ja kaunis. Ja paljon tosi kovia ilmauksia, tyyliin:
"Ne tulee..." (tämä on ehta klassikko)
"Uskoa, etteivät jumalat hylkää, vaikken niiden symbolia kannakaan kaulassa. Sillä sikäli kun millään on merkitystä tässä elämäksi kutsutussa hullunmyllyssä, täytyy sen jotenkin liittyä siihen mikä saa ihmiset kirjoittamaan lauluja ja hymyilemään herätessään. "
(ja hymyilemään herätessään! Aivan loistavaa!)
"Siivekkäätkin liitävät taivaantäydeltä kohti etelää ja näyttävät onnellisilta." (!)
(ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä:)
"Aikaa ei tarvitse nähdä niin tarkasti, riittää kun näkee muuttolintujen palaavan."
chapeau... mukavaa että sain sinutkin jälleen kommentoimaan. Toisinaan tekstisi on niin monivivahteista ja virheetöntä, etten voi uskoa sinun olevan niin nuori kuin olet sanonut. Mistä se kaikki tietomäärä ja kirjoitusten kielimä sivistys on ehtinyt kertymään?
Mutta nyt sitä kommentin kommentointia...
"jälleen on aiheena maailmaa omalla tuskantäyteisellä, yhteisöstä radikaalisti eroavalla tavallaan katsova parivaljakko. Onkohan kirjoittajamme jäänyt vangiksi aiheeseensa? "
Hahhaa! Mites jo siinä 'ensimmäisessä' novellissani se päähenkilö sanoikaan; "Musta on tullu oman itteni vanki." :) Välillä sitä kyllä jää ajattelemaan, voiko niiden omien kirjoitustensa sävyihin ylipäätään vaikuttaa.
Mutta omat tulkinnat kunniaan, vaikka en tuohon näkemykseesi yhdykään. Katso uudelleen, ja huomaa; parivaljakko ei eroa yhteisöstä kovinkaan paljoa. Ja melkein tekisi mieli sanoa, ettei tarkoituksena ollut etsiä tuskantäytteisyyttä, vaan pelkästään patetiaa... :)
Älkääkä yllyttäkö, minä tahtoisin kyllä kertoa novellieni tarkoitusperistä, mutta en vielä nyt.. vaikka eivät nuo nyt niin ihmeellisiä ole.
Ja 'unenlainaama'... Kyllä kai sen sanaksi voi laskea..? Itsekään en ollut ennemmin kuullut sitä, mutta se oli silti lähinnä sitä mitä halusin sanoa ja lunasti siksi paikkansa rivien joukossa. Unihan lainaa kauniita kuvitelmia.
Eikä minua tarvitse teititellä. Olen vain tavallinen nuori. (Kyllä, olen vielä nuori. Ehkä jopa siinä määrityksen objektiivisemmassa merkityksessä.)
voisitko Allu vastata mulle.mist oot.....tai ees sanoo jotain...ja kerros millon kirjoitat sun seuraavaan jutun??=)
Johan vastasin tuohon ensimmäiseen... :)
Seuraavan jutun kirjoittamisaikataulusta en tiedä. Todennäköisesti saan vielä jotain aikaseks tämän vuoden puolella... mutta, mutta... en vain oikeasti tiedä milloin.
Mestari, olette liian julma tälle selvästikin innokkaalle ihailijallenne, tarkemmin sanottuna ihailijattarellenne, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Älkääpäs kiusatko häntä.
Jaa, onhan se hauskaa jos tämän vuoden puolella vielä saamme jotain teiltäkin lukea... =)
Oletteko jo harkinnut jotakin erityistä aihetta, vai etsittekö vielä inspiraatiota?
Pöh, en minä mikään mestari ole. Älkää siis edes leikillänne siksi kutsuko tai alan vielä vahingossa uskomaan niin. Ja kuten aiemmin mainitsin, teitittelykään ei ole tarpeellista.
Jaa minäkö olen julma? -> "Oletteko jo harkinnut jotakin erityistä aihetta, vai etsittekö vielä inspiraatiota?" Vastahan sain edellisen valmiiksi, ja siihenkin piti ammentaa jo käytetyistä aineksista! :) Ei niitä liukuhihnalta synny.
Mutta kysymykseesi; etsin enemmän tai vähemmän inspiraatiota jokainen päivä.
Novellipalautteestasi (ja luettuani novellinkin uudestaan) jäi muuten mietityttämään että jäikö tarinasta nyt sellainen kuva että nuoret aikoisivat itsemurhaa? Sillä tarkoitus oli ihan toinen.
ei se mulle ainakaa itsemurha vaikutelmaa antanut.se on hieno ja kuvastaa totuutta,. no kuiteski.. millon che aikoo kirjoittaa?? on sullaki hyvii jutttui... ja ymmärsit..;)
Hmm.. Nää sun novellit pistää miettimään. Oon pitäny jokaisesta novellistas minkä nyt oon lukenu.
Sä et paljasta niissä kaikkee. Niinkun et itsestäskään. Oot hirveen, sanotaanko nyt vaikka, "salaperänen". Mistäköhän se johtuu? *miettii*. Niin, nyt mua voitas sanoo uteliaaks, mutta sun novellit ja sä .. Herättää mussa uteliaisuuden...
Odottelen tässä jo sun seuraavaa novellias,toivottavasti se ilmestys pian.
Hienoa että novellit ovat maistuneet.
Jaa.. salaperäinenkö? Minä..? Pikemminkin sairaalloisen vainoharhainen. Televisio kertoi Internetin olevan vaarallinen ja lehdet kehottivat liikkumaan jälkiä jättämättä. ;)
Nojoo.. kyllähän täältä jostain puolelta verkkoa, bittirivien joukosta löytyy minustakin tietoa, jopa ihan kuvan kera. Ehkä jonain päivänä lakkaan välittämästä tarpeeksi, mutta eikö vähempi informaatiomäärä ole kiinnostavampaa?
Kirjoitan kyllä uutta sitten taas kun tulee sellainen fiilis. Mutta nyt maljani on tyhjä. Koettakaa ymmärtää.