pakotteesta

Koulukuntia on varmasti yhtä monta kuin koiranomistajiakin. Itse uskon ja vannon vietti-pakko-vietti -koulutuksen nimiin. Minun mielestä olennaista pakotteiden antamisessa on se, että pakote on oikean suuruinen tilanteeseen ja ennen kaikkea koiraan nähden, että ohjaaja osaa käyttää pakotteita oikeassa hetkessä (ei ennakoiden, ei liian myöhään) ja vielä sekin, että pakotteen jälkeen pitäisi koira muistaa aina palkata oikeasta toiminnasta.

Vanha viisas koirapoliisi joskus vuosia sitten sanoi, kun ensimmäistä koiraani kentälle vein näytille, että millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että koiran kanssa kaikki on mustavalkoista aina ja tilanteesta riippumatta ja että kun joku käsky annetaan, se viedään perille asti. Näillä eväin olen itse pärjännyt.

Tuossa ohitustilanteessa sinun pitäisi osata lukea koiraasi. Rähiseekö se arkuuttaan/epävarmuuttaan vai osoittaako pikemminkin dominanssia muita koiria kohtaan? Monestikin ohjaajat luulevat omistavansa kovan koiran, mutta useimmiten nykysakut ovat loppujen lopuksi aika ohjaajaherkkiä ja nöyriä koiria. Pakotteisiinkin koira turtuu: aina vain joutuu käyttämään kovempia ja kovempia pakotteita, sama homma huutamisen kanssa.

Jos se ei pelkkää kieltoa usko, tuo kaulaimesta nyppäiseminen on aivan hyvä konsti. Jos koira kerran menee parempaan suuntaan, jatkat samaan malliin vaan. Mutta muista sitten palkata, kehua, sitä koiraasi, kun se kulkee hiljaa ja sievästi. Et sinä pelkästään tuolla toiminnalla koiraa onnistu pilaamaan. Kyllä siihen vaaditaan paljon paljon enemmän. Koiralla ei ole taipumusta mennä rikki, vaikka sen kanssa kokeilisi erilaisia vaihtoehtoja ongelman ratkaisuun. Ja vielä tähän lopuksi yksi hyvä viime viikonloppuna kuulemani neuvo: koskaan ei saa vältellä ongelman ratkaisua siksi, että pelkää ratkaisun aiheuttavan uuden ongelman. Ongelmat ratkotaan siinä järjestyksessä, kun niitä ilmestyy.