Välillä pitää purkaa ajatuksia:
Onko muilla tunnetta joskus tai aina että elämä tuntuu tylsältä? Kotona usein vain siivousta, vauvan kanssa leikkimistä ja pyritään kerran päivässä tekemään lenkki. ja odotetaan että isäntä tulis jo kotiin. (iltavuorot pahimpia) On jotenkin saamaton olo. On niin vaikea välillä kotoa lähteä kun hirvee homma pakata vauva ja tavarat kasaan. kaupungillekin on pitkä matka kävellä ja mitäpä siellä edes tekisin. Joo on pari kaveria mutta on heilläkin elämä, siis työt ja koulut sun muut. vähän ujo luonne enkä saa aikaiseksi repiä itseäni vaikka vauvajumppaan.. aargh, turhauttavaa. olenko ainut "syrjäytynyt"?? Kunhan lapsi kasvaa niin päästään leikkipuistoon ja muihin mutta vielä tuntuu turhalta.
Onko muilla tunnetta joskus tai aina että elämä tuntuu tylsältä? Kotona usein vain siivousta, vauvan kanssa leikkimistä ja pyritään kerran päivässä tekemään lenkki. ja odotetaan että isäntä tulis jo kotiin. (iltavuorot pahimpia) On jotenkin saamaton olo. On niin vaikea välillä kotoa lähteä kun hirvee homma pakata vauva ja tavarat kasaan. kaupungillekin on pitkä matka kävellä ja mitäpä siellä edes tekisin. Joo on pari kaveria mutta on heilläkin elämä, siis työt ja koulut sun muut. vähän ujo luonne enkä saa aikaiseksi repiä itseäni vaikka vauvajumppaan.. aargh, turhauttavaa. olenko ainut "syrjäytynyt"?? Kunhan lapsi kasvaa niin päästään leikkipuistoon ja muihin mutta vielä tuntuu turhalta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä. Itselläni välillä sama homma... Minäkin käyn vaunuttelemassa kerran päivässä ja välillä isommassa kauppakeskuksessa, kun on Jumbo aika lähellä. Mies tulee kotiin laittaa ruoan, kun itse en ole kokkaaja tyyppiä, mutta tuntuu siltä kuin aina on samaa päivästä toiseen. Ystävätkin asuvat toisilla paikkakunnilla suurin osa Lahdessa, jonnekka ei viitsi ihan joka päivä mennä... Työkaverit ovat kaikki niin vanhoja, että ei paljon kiinnosta heihinkään ottaa yhteyttä. Pojan kanssa ollaan ihan hyvin pärjätty ja tuntuu aika helpolta hoitaa. Odotan myös, kun lapsi kasvaa, niin voi mennä puistoihin.......
Huoh, samaa täälläkin! Ei oikein jaksa innostua edes pihalle vaunuttelemaan, kun pienokainen ei vaunuissa viihdy, vaan huutaa niinkuin palosireeni! Eli eipä käydä kaupungilla, kun sinne pitäisi mennä bussilla, ja muutama kauhujen bussimatka on ihan riittävästi!
Ollaan vaan kotona, siivotaan, tehdään ruokaa, vaihdetaan vaippaa ja juodaan maitoa, seurustellaan vauvan kanssa... Sitähän se elämä nykyisin on. Kuuntelen ihan kateellisena tuttujen työjuttuja! Minullakaan ei ole samalla paikkakunnalla ketään tuttua, joka olisi lapsen/lasten kanssa kotona, että edes kahville pääsisi tai joku tulisi käymään. Odotan innolla sitä että saan lapsen hoitoon, ja oman elämäni takaisin!
tuttua on, onneksi olen aina ollut kotona viihtyvää sorttia niin ei silleen seinät kaadu päälle. Aina yritän jotakin uutta kehitellä, jotta vähän piristystä tulis ja mieskin ymmärtää ja yrittää aina kannustaa jollekin kurssille ym. Päivät menee aikalailla miestä kotiinodottaessa ja välillä tuntuu että olenkohan minä tullut ihan riippuvaiseksi miehestäni ja ahdistaakohan se miestäni...?
Kyllä vaan. Täällä sitä samaa... Kun opiskelut päättyi, vauva syntyi heti perään ja työpaikkaa ei siis ole tiedossa, opiskelukaverit lähtivät maailmalle ja yksi kaveri jopa lopetti yhteydenpidon, kun on niiiin kiireinen (opiskelee edelleen), ja ilmeisesti minun elämäntilanteeni ei ole kovin kiinnostava hänestä, jotta minun kanssani jaksaisi seurustella.
Niinpä siis odotan miestäni kotiin päivittäin ja teen kaikkea sitä, mitä jo edellä on kerrottu. Käyn lähes joka päivä lenkillä ja joskus kaupungilla tai appivanhempien luona kylässä. Omanikäisiä kavereita minulla ei siis täällä ole juuri yhtään, pari tuttua, joilla työkiireet eivätkä muutenkaan niin läheisiä ole.
Myös minua vaivaa ujous, joten en osaa lähteä perhekerhoihin tms. etsimään vertaistukea, kun se vaan jotenkin tuntuu ainakin etukäteen ajateltuna niin väkinäiseltä: "Minä tulin tänne, koska odotan, että saan teistä ystäviä samanlaisen elämäntilanteemme takia, vaikka meillä ei muuten synkkaisikaan..." Plaah.
Toisaalta tässä kahdeksan kuukauden aikana olen pikkuhiljaa alkanut alistua/sopeutua tilanteeseen, joka poikkeaa niin täysin siitä, mitä oli ennen (opiskelin ja näin kavereita joka päivä). Olen melkein jo oppinut, että ei tarvitse leipoa vieraita varten pakastimeen mitään, koska itse ne herkut tulee kuitenkin syötyä, kun niitä vieraita ei enää tule...
Tähän loppuun pitää vielä pistää sellainen miete, että miten ihmeessä me "ujo ja vähän syrjäytyneet" pääsisimme tapaamaan ja auttamaan toisiamme ilman, että pitää mennä sinne perhekerhoihin, joihin minä en ainakaan saa sitten millään aikaiseksi mentyä? Täällä kaupungissa kaukana sukulaisistani ainakin minä olen niin yksin.
miksette käy perhekahviloissa äiti lapsi piireissä sun muissa..ei se elämä parane tollasella ininällä ite te ootte vastuussa siitä miten elätte ja olette ei teitä kukaan tuu sieltä kotoa hakemaan..huomasin sen itsekkin kun oli samassa tilanteessa........
näistä yo. jutuista, että ujous vaivaa tai se, että sellainen perhekahviloihin yms. meno tuntuu jotenkin väkinäiseltä? Ja voi sitä inistä, kun huomaa, että jostain syystä sen jälkeen kun on saanut lapsen, kavereilla ei ole enää aikaa käydä kylässä, vaikka ennen sitä aikaa löytyi. Ja kyse ei tosiaankaan ole siitä, että ei osais puhua enää muista kuin kakkajutuista, mutta ilmeisesti seura ei vaan muuten enää ole kiinnostavaa...
Hyvä se on muitten sanoa, mitä toisten pitäis tehdä. Vähän kuin kuolleen ihmisen sukulaiselle sanotaan, kun tämä velloo surussa, että aika parantaa. Totta kai sen tietää, että jonain päivänä parantaa, mutta eipä paljon auta siinä tilanteessa! On ulospäin suuntautuneita ihmisiä, jotka uskaltaa lähtee vieraitten ihmisten joukkoon siitä vaan, mutta on myös sellaisia, jotka todellakin pitäis hakea kotoa, vaan eihän kukaan välitä hakea.
No en minäkään saa mitään suuria kicksejä jos elämä olis pelkkää ruoanlaittoa ja kotitöitä, niin kivoja kuin nekin ovat niin tartten päästä vähän ulos tuulettumaan. Tänäänkin kävin heti ruokakaupassa kun mies tuli kotiin, kun ei ulos tytön kanssa olla päivisin kyetty viikkoon, kun olen ollut kipeänä ja tyttökin nyt ollut niin nuhainen ja yskäinen. Tänään oli jo parempana, että jospa huomenna pääsisi lenkille. Mulla on ihan satakiloinen olo kun ei ole päässyt liikkumaan. Penteleen yskän kanssa on vaikea lähteä mitään spinningiä polkemaan.
Toinen henkireikä on juuri ne omat harrastukset joihin myös vipellän hetimmiten kun mies tulee töistä. Käyn jumpassa ja kuntosalilla vähintään 3-5 päivänä viikossa.. tytön kanssa ohjelmaa on vauvauinti ja muskari. Ei minua huvita alkaa perhekahviloissa notkua kun en jaksa aina vaan jauhaa niitä samoja mammajuttuja, joita useimmissa mammapiireissä jauhetaan.. Voisihan sitä toki joskus käydä vilkaisemassa, millaista porukkaa siellä on.
Lähteminen on usein se vaikein osa mutta eipä siinä lopulta kauaa kestä kun vauvan ja tavarat pistää kasaan. Mullakin on keskustaan matkaa muutama kilometri ja sehän vasta onkin reipasta lenkkeilyä kun kävelee sinne ja takasin. Tosin eihän siellä keskustassa tosiaan hirveämmin mitään tekemistä ole, että yhtälailla voi lenkkeillä vaan muissakin maisemissa.
kun en tunne ketään jolla olisi vauvoja/pieniä lapsia niin olen miettiny myös tuota lapseni kaveritilannetta. Eihän vauva kavereita tarvitse ja hoidossa saa leikkiä sitten muitten kanssa. Mutta olisi se kiva jos voisi kutsua jonkun lapsen (ja tämän äidin :)) kylään leikkimään ja "juoruamaan". Eli saako sieltä hiekkalaatikon reunalta/hoitopaikasta kavereita? Kokemuksia kellään?
Sehän niissä kerhoissa sun muissa tökkiikin pahimmin, että kuten jihuuu tuossa aiemmin sanoi, ei kiinnostaisi aina jutella vaan niitä mammajuttuja. En minä kaipaa elämääni enempää ihmisiä, joiden kanssa voin jutella vain lapsista, koska sellaisia tiedän pari, ja riittää, kun voin jutella heidän kanssaan vaikka messengerissä. Sen sijaan kaipaan sellaista seuraa, jollaista minulla oli ennen lapsen saamista: nuorta naisseuraa, jonka kanssa voin jutella jopa intiimemmistä jutuista ja sen sellaisista. Minä kun olen vielä nuori nainen ja keskimääräistä ensisynnyttäjää viisi vuotta nuorempi. Eihän se tarkoita, etteikö vanhempikin nainen haluaisi jakaa enemmän asioita jonkun toisen kanssa. Minulla vaan on ainakin niin lyhyt aika siitä, kun olen viettänyt villiä opiskelijaelämää ja tottunut siihen, että on ollut naispuolisia kavereita, joiden kanssa on voinut keskutella varsin avoimesti.
Näistä "mammaseuralaisistani" olen pettymyksekseni huomannut, että kun meitä yhdistää loppujen lopuksi vain äitiys, pitää kauhean tarkkaan miettiä, mistä heidän kanssaan voi jutella ja mistä ei... Kun on "mamma" kotona koko päivän, haluaisi edes hetkeksi irrottautua siitä ja jutella jostain muusta, vaikka miehistä ja tätähän ei todellakaan estä se, että lapsi leikkii samaan aikaan jaloissa.