Vitun Kettutyttö
Tämä on tarina kummallisesta vuoropuhelusta nuoren
anarkistin kanssa.
Lokakuun iltapäivä oli jo pimenemässä, kun saavuin kylään.
Olin ainoa, joka jäi pois linja-autosta siinä kohtaa, eikä
ketään noussut kyytiin. Se olikin ennakkoa kylän
sisäänlämpiävyydestä.
Kylässä oli kirkko, kauppa ja koulu, eikä paljon muuta.
Asukkaat, pari kolme tuhatta, olivat ihailtavan itsepäisiä.
Vaikka työpaikat vähenivät, väki ei vähentynyt vaan uutta
sukupolvea tuli lisääkin. Tuon vuoden aikana en ehtinyt
oppia, millä ne siellä oikeastaan elivät. Kai sitten
enimmäkseen valtion tuella, ja osin omavaraisesti. Koulukin
oli jo ollut vasaran alla, mutta asukkaat saivat runnottua
läpi jonkin erikoisluvan, jolla ala- ja yläaste
yhdistettiin, ja koulu pysyi kylässä.
Olin varmaan outo lintu kylän jurojen ukkojen
joukossa. Tehtäväni oli kummallinen: upporikas
tuttavani oli palkannut minut sukunsa omistaman
pikkutilan vartijaksi. Tilan varsinainen haltija oli
hiljattain kuollut, mutta erinäisistä syistä johtuen
perinnönjako tuli viivästymään vuodella tai kahdella.
Omistaja oli aikanaan asunut enimmäkseen Helsingissä,
ja tilan lampaista oli pitänyt huolta kyläläinen,
17-vuotias Elina. Opiskeli kansanopistossa
öljyvärimaalausta tai jotain sellaista.
Määränpääni oli kirkonkylästä parin kilometrin
patikkamatkan päässä. Pihalla näkyi tyttö, jonka
ympärillä hortoili lampaita. Elina. Kauniit rehelliset
kasvot, siro nenä ja pitkä, kihara tukka.
Ensimmäinen kolkko tehtäväni olikin sitten päästä
eroon lampaista. Jollen saisi niitä myytyä elävänä,
saisin vaikka itsekin teurastaa - ja syödä ne. Astelin
tytön luo juttelemaan.
- Hei!
- No hei hei.
Esittelin itseni ja mietin samalla mahtoiko hän tietää
lampaiden kolkosta kohtalosta.
- Tiedätkö, talvi tulee ja näiden elukoiden ei
ole hyvä olla kylmässä.
- Ne on ollut täällä jo monena talvena. Ja ihan
hyvin ovat pärjänneet.
- Ai.
- Tuolla on lämmin suoja, mutta
nää selviää aika kylmällä muutenkin.
Lampaissa on villaa. Ellet tiennyt.
Harmittelin tyhmää aloitustani. Tämä neiti taisi
tietää mitä haluaa. Hän esitteli minulle tyynesti
pienen päärakennuksen, vanhan navetan ja saunan.
Joka tapauksessa tuli olo, etten ollut kovin
tervetullut. Hyvin ymmärrettävää. Selitin tytölle,
että aioin hoitaa täällä ne hommat jotka minulle oli
uskottu. Tyttö kuunteli ja katsoi rauhallisesti
silmiin. Katse oli levollisen älykäs ja
samalla jotenkin arvoituksellinen. Sekosin sanoissani.
- Niin?
En osannut sanoa mitään. Elina paimensi lampaat
aitaukseen. Annoin hänelle lopputilin käteisenä.
Sitten hän lähti sanaa sanomatta astelemaan
kämpälleen. Elina asui kylän toisella puolella opiston
lähellä, kivenheiton päässä vanhemmistaan. Raahasin
matkatavarani sisään, osan ruuista jätin verannan
viileään.
Yöllä näin unta Elinasta ja lampaista.
--
Lampaista en päässytkään niin vaan eroon. Muutaman
sain myytyä kylässä, loput jouduin teurastamaan itse.
Se oli hankalaa, sillä Elina oli pihistänyt kaikki
tehtävään mitenkään sopivat työkalut lihakirveestä
sahaan. Ostin osuuskaupalta uudet, mutta Elina varasti
nekin, kun en heti ennättänyt toimeen.
Eräänä iltana vääjäämätön lopputulos oli kuitenkin se, että
päärakennuksen kellarin pakastearkut tulivat puolilleen
hyvää suomalaista lampaanlihaa. Pestessäni veret käsistäni
päätin lähteä urakan loppumisen kunniaksi kaljalle.
Liftasin lähimpään keskukseen, viidenkymmenen kilometrin
päähän, ja löysin pubista kylän leppoisan opettajan,
partaveikon, jonka kanssa olinkin jo ehtinyt tutustua.
- Ja Elina varasti työkalut?
- Kahteen kertaan.
- Hyvin sen tapaista.
- Olisko pitänyt ilmoittaa poliisille?
- Älä ihmeessä. Sulla taitaa olla vielä
oppimista kylästä. Lähin poliisi on vasta
täällä, eikä ne ole tottune siihen että
niitä vaivaa kylän pikkuasioilla.
- No niin. Taitaa olla hankala tapaus, tämä Elina?
- No ee. Ee. Pitää vaan tuntea.
- Jaaha.
- Se on itte asiassa koulun paras.
- Täällä ei taida koulutarkastajia näkyä usein.
- Hee-heee... mistä sä tiedät? Joo, ee, tää
Elina on fiksu tyttö mutta sä et oo ehkä
huomannu sitä?
- Fiksuutta? Vai Elinaa?
- Aloita vaikka siitä Elinasta ensi kerralla
kun törmäät.
Terävä kieli, ja sehän virkistää. Juttelimme myöhään
yöhön kaikesta muustakin, ja oluttakin taisi kulua.
Sain opelta kyydin takaisin kylään. Hän pysyi
suhteellisen vakaasti kaistalla. Taisi olla tapojen
mukainen reissu. Mutta ajoipahan hiljaa.
Oli jo pakkastakin, jäinen maa kitisi kun kävelin
pienessä sivumyötäisessä päätieltä talolle. Maatilalla
jokin oli muuttunut. Lampaiden mäkätykseen oli kai
tottunut, ja nyt tuntui oudolta kun ei kuulunut yhtään
mitään. Talon pääsisäänkäynnin kiviset portaat olivat
kauniisti huurteessa.
Olin astumassa portaille, kun huomasin yön pimeydessä
jotain. Oven edessä oli kellertävä lätäkkö, joka oli
valunut pari askelmaa alemmaskin. Väistellen lätäkköä
avasin oven ja hapuilin ulkovalon katkaisijaa. Naps.
Portaiden lumesta erottuivat myös kengänjäljet, koko noin
36. Joku fiksu tyttö oli käynyt kusella portaillani.
Omaperäinen mielenosoitus. En ymmärtänyt moista, mutten
myöskään jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Menin sisään.
Heitin portaille ämpärillisen vettä ennen kuin heittäydyin
nukkumaan. Näin taas unta Elinasta. Juotti maitoa
karitsoille.
Aamulla sain päähäni ns. Hyvän Idean. Kylpärin
yläkaapissa olin nähnyt vanhoja vauvanvaippoja. Olin
ovela. Otin pakkauksesta yhden, taittelin sen ruskeaan
kirjekuoreen ja kävin kylällä lähettämässä kirjeen
Elinalle.
Tasapeli. Kirje tuli parissa päivässä takaisin, ei
postissa, vaan verannan pöydälle. Avasin sen ja
hymähdin. Vaipassa oli suuri tummanpunainen läntti.
Minulla ei ollut syytä epäillä sen aitoutta. Iso
tyttö, isojen tyttöjen kujeet. No niin, tämä meni siis
tällaiseksi.
En tiennyt olinko keskellä sodankäyntiä. Vai oliko
sota täten päättynyt tai vasta alkamassa? Joulu
lähestyi. Halusin lopettaa tällaisen kummallisen
dialogin. Ostin kylästä pitkän, kauniin valkoisen
kynttilän, pakkasin sen jäykkään pahviin ja
joulupaperiin ja lähetin Elinalle. Sisään laitoin
mukaan kortin, jossa toivotin hänet tervetulleeksi
teelle sunnuntai-illaksi. Voisi olla hyvä aika jutella
ihan suoraan, vaikken oikein tiennyt mistä juteltais.
Lampaista, kiitos, ei ainakaan enää.
--
Tee pääsi jäähtymään. Elinaa näkynyt. En oikeastaan
ollut ihmeissäni. Menin ulos kävelemään, tähdet
näkyivät nyt upeasti. Astelin talon ympäri ja kävin
huvin vuoksi tunkiolla kusella. Lorotellessani kuulin
vaimean kolahduksen talosta. Höristin korviani mutten
kuullut sen enempää.
Kun palasin taloon, löysin keittön pöydältä kynttilän
palamasta. Saman, jonka lähetin Elinalle. Sammutin
kynttilän, otin sen kouraani ja menin sen kanssa
olohuoneen nojatuoliin mietiskelemään. Ajatuksissani
nuuhkaisin kynttilää ja retkahdin nauruun. Kynttilä
tuoksui varsin naisellisesti.
Ihan johdonmukaista häneltä silti. Tuoksukynttilä. Samalla
tajusin hävinneeni tämän erän - mutta parempaan suuntaan
oltiin menossa. Kai.
Oliko Elina ihastunut minuun? Ei varmaan. Mähän tapoin
sen lampaat.
Vaivuin taas ajatuksiini. Kaadoin ilokseni tilkan
konjakkia. Haistelin uudelleen kynttilää. Housuissani
alkoi heräillä kankeasti.
Menin nukkumaan, mutta vuoteessa huomasin ajattelevani
Elinaa joka solullani. Näin unta, että hyväksyin hänet
ja hän minut. Vaelsimme yhdessä suurelle ylängölle,
nukuimme teltassa. Silitin hänen hiuksiaan,
koskettelin hänen rintojaan. Hän hapuili huulillaan
kaulaani ja otti kaluni käteensä, ja puristeli sitä
lempeästi. Rakastelimme.
Heräsin ja vaihdoin pyjaman. Tajusin ihastuneeni Elinaan.
Mitä tiesin hänestä? En paljoakaan. Mitä enemmän tapahtui,
sitä vähemmän koin tuntevani häntä, ja sitä
salaperäisemmäksi hän kävi mielessäni. Olin koukussa.
Tulisin kai olemaan pitkään.
En tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun soittaa suoraan
Elinalle? Vai lähettää entistä henkevämpi kirje. Olisi
kummaa vain odottaa; olin sentään iso mies, joka osasi ns.
puhua ja pussatakin. Mutta samalla olin kuin joku ujo
teinipoika: tämän naisen kanssa en tiennyt miten
keskustella. Lopulta päätin raapustaa sen kirjeen. Siitä
tuli vähän lapsellinen mutta ajattelin, että mitä nyt
turhia skarppaamaan.
Ei vastausta. Tunsin itseni tyhmäksi ja vähän
loukkaantuneeksikin.
----
Oli lauantai, kirjeen lähettämisestä oli kulunut
varmaan kuukausi. Tapani mukaan olin saunomassa;
makasin mahallani lauteilla ja katsoin pienestä
ikkunasta metsään. Ajattelin välillä Elinaa. Olin
katkera ja päätin unohtaa koko tytön. Mutta niin
helpolla en hänestä päässytkään.
Kun kylpytakissani hytisten kahlasin lumista polkua
päärakennukselle, kauhukseni huomasin, että ovi oli
lukossa. Elina oli ehtinyt käydä sillä aikaa, kun olin
saunomassa. Palelsi saatanasti, ja jouduin lopulta
rikkomaan verannan ikkunan, jotta pääsin sisään.
Olisi tyttö mieluummin vaikka kussut uudelleen
rappusille.
Ihastus vaihtuikin siinä sitten vihastukseen. Alkoi
oikein vi-tut-taa. Päätin kostaa tytölle jotenkin,
vaikka siihen menisi millenniumi.
Tilaisuus tuli yllättävän nopeasti. Eräänä yönä en
saanut unta, joten väsytin itseni tuijottamalla
pimeässä keittiössä ulos ikkunasta, kuutamoon.
Huomasin pihalla liikkuvan hahmon ja tunnistin sen
heti Elinaksi. Hiivin eteiseen, vedin housut ja kengät
jalkaan, kiersin varovasti takaoven kautta ulos ja
yllätin Elinan pimeältä etupihalta. Elina säpsähti ja
pinkaisi metsään.
Lumi pöllysi kun juoksimme kuutamossa kärrytietä. Tyttö
juoksi pimeässä yllättävän lujaa ja loikki sirosti yli
kuoppien ja vanhojen puunrunkojen. Olimme vauhdissa
tasaväkiset, sain itsekin juosta niin että keuhkot olivat
revetä. Juoksimme varmaan jo toista kilometriä kun sain
kampattua tuon pirun riivaaman hahmon hankeen. Kummatkin
vedimme hetken henkeä. Tyttö tuijotti maahan lumen
kostuttamien kiharoiden läpi. Sylkäisikin. Sitten hän alkoi
ilmeisesti vaistojensa ohjaamana hakata minua, mihin
olinkin varautunut. Sain väännettyä hänen kätensä selän
taakse ja sitten olinkin jo tilanteen herra.
Panin saaliini kulkemaan edelläni kaatuneen männyn
luo. Istuin rungolle ja vedin vielä hetken henkeä.
Väänsin tytön poikittain syliini, otin häneltä
rauhallisesti vyön auki ja vedin housut nilkkoihin.
Sitten sukkahousut. Tyttö tiesi mitä oli tulossa,
mutta puri vain kylmän rauhallisesti hammasta. Halusin
tehdä kaiken niin, että hän - ymmärtää. Jos tämä
ihminen ei voinut muuten keskustella kuin perseellään,
oli aika minunkin opetella tätä kieltä.
Vedin Elinan alushousut alas ja sylissäni olikin sitten
paljas, kaunis naisenpeppu. Oli vaikea uskoa, että se
kuului pienelle terroristille. Mutta sitten kuvittelin,
kuinka terroristi oli huolettomasti kyykistynyt
rappusilleni. Siis jotain ihan luonnollista ja
ymmärrettävää.
"Vitun idiootti", Elina kuiskasi lopulta.
"Tunne on molemminpuolinen", ajattelin sanoa, mutta
pidin suuni kiinni. Annoin ns. isän kädestä molemmille
pakaroille, lujaa, vuorotellen. Ja reisillekin, vähän
vaihtelua. Hetken kuluttua rikos oli sovitettu, ja
heitin tytön hankeen. Uskon, että ellei neiti itse,
niin ainakin neidin kääntöpuoli osasi arvostaa lumen
viileyttä.
Kävelin rauhallisesti kotiin, mutta sydämeni jyskytti.
Tunsin itseni hetken sotasankariksi, mutta sitten iski
apeus. En saanut yöllä unta. Mielessäni pyöri pilkahduksia
Elinan sukkahousuista, kauniista jaloista ja pepusta.
Vereni höyrysi. Kalunikin heräsi. Turhankin itsepäisesti,
ikään kuin se olisi tajunnut yhteenottoni Elinan kanssa
aivan väärällä tavalla. Toisaalta minulla kyllä oli
kiihtyneisyydestäni huolimatta tasapainoinen ja tyytyväinen
olo, veressä taisi olla endorfiiniakin. Tai mitä niitä
hormooneja onkaan. Nautin olostani enkä lopulta kokenut
tarvetta ajatella yhtään mitään.
Yöllä näin taas eroottisen unen. Oli kesä. Elina
asteli talossa teepaita ja alkkarit päällään. Sitten
hän tuli katsomaan minua ja otti kädestä kiinni.
Epäröin, mutta Elina katsoi silmiini lumoavasti ja
saattoi minut huoneeseensa. Riisui minut, riisui
itsensä ja minä vain katselin. Kierimme lakanoissa
hymyillen ja hyväillen. Elina kääntyi selin minuun, ja
painoi paljaan selkänsä ja ihanan peppunsa minua
vasten ja nukahti.
---
Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Aluksi ajattelin,
että Elina oli luovuttanut, mutta mitä enemmän aikaa
kului, sitä hermostuneemmaksi tulin. Olin varma, että
jos Elina jotain tekee, hän menee entistä pidemmälle
nokkelissa ideoissaan. Arvasin, että hänellä oli
avaimet vähän jokaiseen lukkoon. Oli aivan sama,
lukitsinko ovet vai en. Lukot voisi vaihtaa, mutta
ehkä se vain innostaisi Elinaa.
Sää ei muuttunut, lumi ei sulanut, yksikään lintu ei
laulanut, vahingossakaan. Se oli paha merkki.
Saatana.
Lopulta Elina vastasi - taaskin ihan luonteenomaisella
tavallaan. Sinä päivänä olin hakannut pitkän päivän
halkoja ja käynyt sitten saunassa. Palasin tupaan ja
menin makuuhuoneeseen ottamaan kaapista puhtaita
vaatteita. Sitten tunsin oudon lemun leijailevan
huoneessa.
Joku, siis Elina, oli kakannut lattialle sängyn viereen.
Onneksi kovan näköistä kakkaa. Siisti kasa. Sanoma tuli
siis selväksi, mutta oli helppo siivota. Perin
huomaavaista.
Vaikutti siltä, että Elina oli tuottanut terveisensä
rennosti ihan paikan päällä. Pohdin hetken, josko
kyseessä olisi sittenkin jokin eläin tai metsän
tonttu. Tuijotin kasaa. Huomasin pohdiskelevani, etten
kasan alkuperää arvoidessani tehnyt koulutustani
vastaavaa työtä. Tulin joka tapauksessa siihen
tulokseen, että kyseessä oli kyllä Elinan luovan
henkisen ja fyysisen ponnistelun tulos.
Kävin baarikaapilla, otin kolme kulausta kossua ja palasin
siivoamaan läjän pois.
Aamulla keksin Elinalle täydellisen koston. Päätin
rakentaa ansan - jonnekin tänne sisään. Aloin todella
oppia viidakon lakeja. Elina saisi vain syyttää
itseään. Sopiva ansa löytyi alakerrasta,
ikkunattomasta huoneesta, josta oli oma uloskäynti
talon taakse. Päätin vaihtaa pääoven lukon. Oletuksia
oli kaksi: (1) Elinalla on takaoven avain ja (2) Elina
luulee, että minä luulen, ettei hänellä ole avainta.
Moinen oletus oli hatara, mutta ansan tekeminen muuten
helppoa. Takaovessa oli jousi, joka veti oven kiinni.
Ei tarvinnut muuta kuin poistaa oven lukosta
sisäpuolen kahva, niin ovesta ei pääsisi enää ulos.
Erityisesti... sen jälkeen kun se on mennyt selän
takana kiinni. Hmm! Oven sulkeutumisen onnistuminen
oli tavallaan kolmas (3) oletus. Asiaa auttoi se, että
huoneeseen sai valon vain yhdestä katkaisijasta, joka
oli vastakkaisella seinällä - eli pimeässä kahvan
puuttumista ei huomaisi heti. Huoneesta johti muualle
alakertaan ovi, mutta suljin sen takalukkoon.
Ansa oli viritetty. Odotin innolla pari päivää. Odotin
viikon ja toisenkin, ollen poissa korkeintaan muutaman
tunnin kerrallaan. Elinaa ei näkynyt.
Pitkästyin. Ansan olemassaolo aikoi haitata
aikataulujani. Ansathan pitää kokea usein. Toisaalta
alkoi oikeakin metsästyskausi, halusin kokeilla talon
haulikkoa ja mennä vaihteeksi tappamaan rehellisiä
eläimiä.
Suunnittelin muutaman päivän eräretken. Varasin
itselleni vaatteita, retkimuonaa ja teltan. Olin kuin
lähdössä lomalle. Ainakin hengähdystauolle Elinasta.
Kerroin kylän opettajalle metsästysretkestäni ja
annoin kirjeen, jonka hän saisi avata, jos jostain
syystä en ilmaantuisi takaisin viikon sisällä.
Kirjeessä oli tietysti ohjeet Elinan vapauttamiseksi
siltä varalta että minulle kävisi huono tuuri vaikkapa
karhun kanssa. Ansahuoneeseen raahasin ylimääräisen
jääkaapin, latasin sinne viikon ruuat. Huoneessa ei
ollut juoksevaa vettä, joten kannoin sinne
ämpärillisen. Ja pari 50-luvun ällöromaania yläkerran
kirjahyllystä. Toisen tyhjän saavin laitoin keskelle
huonetta ja teippasin siihen lapun:
KUSE TÄHÄN KIITOS
Askeleeni oli keveä kun lähdin metsälle. Syötävääkin luonto
antoi - enimmäkseen kyllä pieniä metsäkanoja. Nälkä ei siis
tullut, mutta reppukaan ei täyttynyt. Parin päivän päästä
törmäsin kokonaiseen rusakkolaumaan ja sain kerralla niin
paljon pakastimentäytettä että päätin palailla.
Pihapiiriin astellessa tuntui kotoisalta. Toiveikkaana
kävelin alakertaan ja - haa: piru oli merrassa. Valo
paistoi oven alta. En avannut ovea heti, vaan palasin
rauhassa yläkertaan purkamaan tavarani ja peseytymään.
Sitten astelin alakertaan.
Avasin oven. Elina seisoi tyynenä keskellä huonetta.
Vähän murjotti, muttei voinut peittää tyytyväisyyttään
siitä, että joku tuli vihdoin. Minäkin siis kelpasin.
Ilmeisesti oli ollut satimessa jo muutaman päivän:
huoneessa oli pistävä haju, kuin navetassa. Katsoin
saaviin. Siististi pissattu tällä kertaa, kiltti
tyttö.
Ruokia oli kadonnut terveellisessä määrin. Mitään ei
ollut rikottu. Saalis mökötti nyt edessäni kaikin
puolin kiltin näköisenä. Takki naulassa ja kengät
söpösti vierekkäin oven suussa. Kirkkaat silmät,
sininen villapaita, ja vaellushousut polvitaskuineen.
Villasukat. Kuin partiotyttö, ajattelin, enkä voinut
pidättää naurahdusta. Elinaa se vitutti.
- Niin?.
- Partiotyttö kerhohuoneella. Paitsi tää
hemaiseva kusen tuoksu.
Oli hassua katsoa häntä rauhallisesti silmästä silmään
ja samalla hengittää pistävää löyhkää. Napsautin
sormia ja lähdin laiskasti kapuamaan yläkertaan. Elina
asteli perässä kuin uitettu koira. Olin tietysti koko
ajan varuillani siltä varalta, että Elina yrittäisi
singahtaa karkuun, mutta eipä häntä uusi juoksukilpa
innostanut, vaan eteisen vessa.
Mutta sinnepä Elina ei päässytkään vaan matka pysähtyi
veljelliseen kiinnipitoon.
- Täh.
Suunnitelmani toinen osa oli alkamassa. Puin Elinan käsiin
paksut patakintaat, ja kiedoin niiden ympäri ranteen
kohdalta nahkaremmit. Tarpeeksi kireästi, ei liian. Nyt
Elina voisi vaikkapa nyrkkeillä, jos sille päälle tuli,
muttei juuri muuta. Hän oli nyt minun omaisuuttani. Elina
ei edes ihmetellyt puuhiani vaan katseli hiljaa. Sitten
avasin hänen vyönsä ja laitoin sen uudelleen kiinni,
solmuun.
Soitin opelle ja sanoin ohimennen että kirjeen voi heittää
takkaan. Elinalla oli sen jälkeen asiaa.
- Avaa mun vyö hetkeks.
- En avaa.
- Avaa.
- Miks.
- Meen vessaan.
- Sehän sopii. Mutta: ekaks sun pitää pyytää multa
anteeksi.
Hiljaisuus. Sitten kerroin kansanviisauden.
- Ahneella on paskainen loppu.
- En oo ahne.
Toinen hiljaisuus. Elina tuijotti lattiaan ja älähti:
- Paskiainen.
- No joo, varmasti. Mutta säkin olet. Ja nyt sä
voit olla sitä ihan yhtä rennosti ja estottomasti,
kun olet ollut aiemminkin.
Elina tajusi viimein, mistä oli kysymys. Tämä oli
minun eräni. Kuulisin joko rauhallisen, asiallisesti
lausutun sanan "anteeksi" tai sitten neiti tuntisi
oman jääräpäisyytensä housunlahkeessaan. Itselleni
kaadoin lasin viskiä ja menin olohuoneeseen
leppoisasti lukemaan viikon lehdet. Elina meni
tunniksi aivan lukkoon. Varmaan ei osannut päättää,
alkaisiko raivota tai itkeä.
Toinen tunti vierähti, ja kolmas. Sitten Elina alkoi
kulkea ympäriinsä ja päätti ilmeisesti esittää vahvaa.
Illempana laitoin saunan lämpiämään ja vasta saunalta
palatessani kuulin hermostutta puhinaa.
En viitsinyt kiusata enempää. Millainen koston kierre
siitäkin olisi seurannut. Avasin nahkaremmit ja otin
patakintaat pois. Lähdin lisäämään puita saunaan. Kuulin
takani Elinan hiipivän vessaan.
Kun tulin takaisin, Elina oli edelleen talossa eikä
näyttänyt olevan lähtöaikeissa. Löysin hänet
olohuoneen nojatuolista tuijottamassa seinään. Olimme
siinä pitkän tovin. Kävelin Elinan luo. Hän laittoi
silmänsä kiinni, näytti väsyneeltä mutta tietysti
vähän helpottuneeltakin. Sitten kokeilin vaihteeksi
tilannekomiikkaa.
- Tuliko sulta?
- Heh... tuli.
Olin huomaavinani pienen hymynkareen. Hyvä merkki,
ajattelin, ja tein ehdotuksen.
- Oikeastaan me voidaan unohtaa tämä
aihepiiri kokonaan. Tuletko saunaan?
--
Pukuhuoneessa oli kummallinen tunnelma. Riisuimme
hiljaa. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa,
hyvässä tai pahassa. Saunassa Elina koetti
kämmenselällä, onko vesi lämmintä. Kipusimme lauteille
ja nautimme lämmöstä ihan hissukseen.
Elina kapusi lauteilta alas muttei tehnyt elettäkään
pestäkseen itseään. Tarjouduin pesemään ja pesinkin
hyvin. En ujostellut; mehän tunnettiin.
- Silmät kiinni. Loppuhuuhtelu.
Kaipasin itsekin pesua, joten peseydyin. Elina nousi
uudelleen lauteille, ja minä kohta perässä. Saunottiin
toista tuntia eikä puhuttu paljon mitään.
Saunan jälkeen annoin Elinalle puhtaita vaatteita
kaapistani. Elina näytti ihan hyvältä flanellipaidassa
ja vanhoissa farkuissani.
- Kuules Levi's-tyttöni, nyt sä voisit vaikka
lähteä.
Elina ei innostunut ehdotuksesta, vaan pukahti hitaasti:
- No, anteeksi.
Nyökkäsin. Silmäni kostuivat, katsoin muualle. Ainakin
tunsin itseni todella väsyneeksi, johtui varmaan
siitä. Elina työnsi minut nojatuoliin istumaan ja
kapusi hiljaisena syliini.
Elina oli vaitelias, mutta sen oloinen että halusi
sanoa jotain. Erotin pienen kutsuvan hymynpoikasenkin.
Hymyilin takaisin. Vedin Elinan syliini.
Suukko. Elinalla oli pehmeät huulet. Toinen suukko.
Puhtaita hiuskiharoita. Pehmeä puhdas korva, ihana
olkapää, suukko.
-----
Elina istui kyykyssä sylissäni, liian isoissa farkuissa ja
liian isossa flanellipaidassa. Mä olin vielä saunan
jäljiltä alkkareissani. Hyväilimme toisiamme aika
estottomasti, se tuntui vain niin oikealta. (Ja hyvältä.)
Luulin, että vain elokuvissa käy tällä tavoin, siis
lempeillään täysillä kauhean riidan jälkeen.
Elinan käsi hakeutui alemmas ja löysi heräilevän kaluni.
Hän puristeli sitä hellästi ja hiljakseen. Kohta se oli
kivikova. Poskiani helotti. Ja Elinankin.
Elina otti korvistani kiinni. Katselimme toisiamme
hetken silmiin ja suutelimme sitten pitkään ja
mehukkaasti. Hyväilimme toisiamme sieltä täältä, tai
varsinkin sieltä. Hiivimme hilpeiden vaistojemme
johdattelemina makuuhuoneeseen.
Elina heittäytyi selälleen, oikaisi pitkää tukkaansa ja
hymyili. Napsautin kattovalon pois, jätin yölampun palamaan
ja kömmin Elinan syliin. Suutelimme, kierimme ympäri. Elina
avasi farkkujensa napit. Hyväilin Elinaa alkkareiden läpi.
Sivelin häntä hitaasti pimpin kohdalta. Toisella kädellä
otin kiinni pepusta. Sekin tuntui niin ihanalta.
No sitten se flanellipaita ja farkut lennähtivät
jonnekin. Siirryin suutelemaan Elinan pyöreitä
rintoja, ne olivat terhakkaat ja lämpimät. Etenin
sitten navan yli lantiolle, annoin pikkuhousjen läpi
suudelman pimpille, sitten pusun reidelle... ja siitä
kohti jalkateriä. Hieroin ja haistelin somia pikku
varpaita. Ihanat. Paluumatkalla nuuhkin syvään Elinan
jalkoväliä. Annoin pusuja alkkarien läpi. Otimme ne
sitten hitaasti pois, ja annoin taas pieniä
huomaavaisia pusuja. Elina levitti jalkojaan, enkä
minä vastustanut kutsua. Pimppi tuoksui ihanasti
hänelle. Nuolaisin hitaasti, kerran, toisen, ...
viidennen. Elina huokaili hiljaa, ja ymmärsin sen niin
että saatoin rimpuilla alkkarini pois. Sitten Elina
kohottautui sanoakseen minulle jotain.
- Tiiäks, siis... ei me voida.
Piiitkä hiljaisuus.
- No sitten me ei voida.
- Tai voidaan me vähän, mutta sun täytyy ajoissa
lopettaa.
- Näin tehdään.
Elina kiemurteli raukeasti, otti hyvän asennon
selällään ja odotti minua hymyä hehkuen. Kun
painauduin häneen, yritin katsoa häntä silmiin mutta
silmäni puristuivat nautinnosta kiinni. Kaluni taisi
todella pitää Elinasta... Tuntui, että se oli
kookkaampi ja ryhdikkäämpi kuin koskaan.
Painauduin hitaasti ja varovasti Elinan pimppiin. Se oli
liukas ja lämmin ja tiukka. Jalkovälissäni säkenöi miljoona
pientä aurinkoa. En voinut liikkua, en voinut, sillä
muuten...
Pidin toisella kädellä Elinaa hartoiden alta, toinen
käteni hiipi pyörittelemään pienenpientä naisellista
kumpua. Pyöritin hitaasti, sormeni tekivät helliä
retkiä hämyisään ympäristöönsä ja taas takaisin pienen
ystävänsä luo. Elina painautui yhä lähemmäs, eikä
sitten ujostellut huippuaan, vaan vavahteli villisti
ja huusi riemuaan kun saatoin hänet perille onnelaan
asti.
Maltoin itseni ja pysyin edelleen Elinassa kiinni. Eli
huohotti raukeana halauksessani. Sitten hän kysyi
varovasti:
- Tuliko sulle...?
- Ei, mut ei paljoo puutu...
- Voi ei. Se on... epäreilua.
- Usko tai älä: mulla on tässä tosi hyvä olla.
Älä mieti nyt mitään.
Elina oli estottoman onnellisen näköinen mutta samalla
jotenkin kiusaantunut siitä ettei minua päästetty yhtä
pitkälle.
Sitten hän halusi vaihtaa asentoaan. Nousin polvilleni
odottamaan, kun Elina kävi mahalleen sängylle, veti toisen
jalan koukkuun. Oikeastaan hetken jo luulin, että hän
ryhtyisi nukkumaan, mutta ehei.
Elina katsoi olkansa yli minua silmiin, rauhallisen
kysyvästi.
Sitten Elina hapuili kättään taaksepäin, otti
sormenpäillään toisesta pakarastaan kiinni ja raotti
peppuaan paljastaen pienemmän reikänsä.
Jos joku tyttö osasi aina yllättää, niin tämä.
Katsoimme hämärässä huoneessa toisiamme silmiin kai hieman
punastellen. Nyökkäsin hiljaa. Tyttöystäviä minulla oli
ollut useitakin, mutten koskaan ollut harrastanut tätä
koloa. Joskus oli kyllä tehnyt mieli, mutten kehdannut
kysyä. Ja usein ei tehnyt yhtään mielikään.
Mutta nyt... Oli ihan kumma mielentila. Kaluni kovettui
entisestään. Ei hitsi. Mahtuukohan se? Reikä kyllä
näytti söpöltä. Kakkareikä. Voi että tuota Elinaa.
Elina siirsi toisenkin kätensä pakaroilleen ja raotti
kutsuvasti. Laskeuduin alemmas. Kaluni hakeutui ihan
luontevasti pakaroiden väliin ja kohta jökötti varsin
häpeilemättä pientä reikää vasten. Kolo tuntui
kyllä kutsuvalta, mutten kehdannut painautua sisään
heti, vaan ujostellen suutelin Elinan niskaa. Elina
keinutti lantiotaan hitaasti, ja puristi välillä
vastaan. Se tuntui ylivoimaisen kiihottavalta.
Lopulta rohkenin painautua varovasti eteenpäin.
Pyllyreikä tuntui mukavan liukkaalta mutta samalla myös
tiukalta. Kumpaakin himotti yhä enemmän. Painoin uudelleen
ja tunsin, kuinka kaluni alkoi liukua hitaasti sisään.
Peppureiän hidas aukeaminen tuntui ihanalta.
Elina vavahteli. Luulin hetken, että hänelle tuli epämukava
olo. Vielä mitä, neiti hyrisi kuin keijukainen ja hoputti
huokaillen minua yhä syvemmälle.
Se oli aivan liian ihanaa. Melkein laukesin heti
alkuun. Paransin asentoa varovasti, jotta sain käteni
Elinan alle. Elinakin paransi asentoaan siten, että
rinnat osuivat kivasti kämmenilläni. Suuni hakeutui
hiusten läpi maistelemaan siroa niskaa.
Elina keinutti lantiotaan, ja minä liikahtelin hitaasti
edestakaisin. Rakastelu pyllyyn tuntui sanomattoman hyvältä
ja hyvin läheiseltä. Salaiselta, meidän yhteiseltä ja
omalta. Jalkovälissäni säkenöi, varmaan oikein kimalteli.
Tunsin hetkeni tulleen. Pysähdyin, sydämeni hakkasi kuin
hullun sydän. Yritin pidättää itseäni mutten kyennyt.
Purkauduin voimakkaammin ja ihanammin kuin milloinkaan. Ja
samaan aikaan Elina sai toisen huippuhetkensä, kiljaisusta
päätellen myös omaksi yllätyksekseen...
Lepäsimme siinä sitten väsyneinä pitkän aikaa. Kaluni pysyi
jähmeänä Elinan pyllyn rauhallisessa syleilyssä. Taisimme
nukahtaakin siihen.
Pakkanen naksautteli ulkohirsiä. Sitten tuntui siltä,
kuin jossain soisi iloinen musiikki. Sota oli
loppunut, ja ihmiset katsoivat valoisin mielin
tulevaisuuteen. Oli jälleenrakentamisen aika, ja pian
pihalla juoksisi paljon pieniä lampaita.
2002 (c) mayo_nandi hotmail com
Tämä on tarina kummallisesta vuoropuhelusta nuoren
anarkistin kanssa.
Lokakuun iltapäivä oli jo pimenemässä, kun saavuin kylään.
Olin ainoa, joka jäi pois linja-autosta siinä kohtaa, eikä
ketään noussut kyytiin. Se olikin ennakkoa kylän
sisäänlämpiävyydestä.
Kylässä oli kirkko, kauppa ja koulu, eikä paljon muuta.
Asukkaat, pari kolme tuhatta, olivat ihailtavan itsepäisiä.
Vaikka työpaikat vähenivät, väki ei vähentynyt vaan uutta
sukupolvea tuli lisääkin. Tuon vuoden aikana en ehtinyt
oppia, millä ne siellä oikeastaan elivät. Kai sitten
enimmäkseen valtion tuella, ja osin omavaraisesti. Koulukin
oli jo ollut vasaran alla, mutta asukkaat saivat runnottua
läpi jonkin erikoisluvan, jolla ala- ja yläaste
yhdistettiin, ja koulu pysyi kylässä.
Olin varmaan outo lintu kylän jurojen ukkojen
joukossa. Tehtäväni oli kummallinen: upporikas
tuttavani oli palkannut minut sukunsa omistaman
pikkutilan vartijaksi. Tilan varsinainen haltija oli
hiljattain kuollut, mutta erinäisistä syistä johtuen
perinnönjako tuli viivästymään vuodella tai kahdella.
Omistaja oli aikanaan asunut enimmäkseen Helsingissä,
ja tilan lampaista oli pitänyt huolta kyläläinen,
17-vuotias Elina. Opiskeli kansanopistossa
öljyvärimaalausta tai jotain sellaista.
Määränpääni oli kirkonkylästä parin kilometrin
patikkamatkan päässä. Pihalla näkyi tyttö, jonka
ympärillä hortoili lampaita. Elina. Kauniit rehelliset
kasvot, siro nenä ja pitkä, kihara tukka.
Ensimmäinen kolkko tehtäväni olikin sitten päästä
eroon lampaista. Jollen saisi niitä myytyä elävänä,
saisin vaikka itsekin teurastaa - ja syödä ne. Astelin
tytön luo juttelemaan.
- Hei!
- No hei hei.
Esittelin itseni ja mietin samalla mahtoiko hän tietää
lampaiden kolkosta kohtalosta.
- Tiedätkö, talvi tulee ja näiden elukoiden ei
ole hyvä olla kylmässä.
- Ne on ollut täällä jo monena talvena. Ja ihan
hyvin ovat pärjänneet.
- Ai.
- Tuolla on lämmin suoja, mutta
nää selviää aika kylmällä muutenkin.
Lampaissa on villaa. Ellet tiennyt.
Harmittelin tyhmää aloitustani. Tämä neiti taisi
tietää mitä haluaa. Hän esitteli minulle tyynesti
pienen päärakennuksen, vanhan navetan ja saunan.
Joka tapauksessa tuli olo, etten ollut kovin
tervetullut. Hyvin ymmärrettävää. Selitin tytölle,
että aioin hoitaa täällä ne hommat jotka minulle oli
uskottu. Tyttö kuunteli ja katsoi rauhallisesti
silmiin. Katse oli levollisen älykäs ja
samalla jotenkin arvoituksellinen. Sekosin sanoissani.
- Niin?
En osannut sanoa mitään. Elina paimensi lampaat
aitaukseen. Annoin hänelle lopputilin käteisenä.
Sitten hän lähti sanaa sanomatta astelemaan
kämpälleen. Elina asui kylän toisella puolella opiston
lähellä, kivenheiton päässä vanhemmistaan. Raahasin
matkatavarani sisään, osan ruuista jätin verannan
viileään.
Yöllä näin unta Elinasta ja lampaista.
--
Lampaista en päässytkään niin vaan eroon. Muutaman
sain myytyä kylässä, loput jouduin teurastamaan itse.
Se oli hankalaa, sillä Elina oli pihistänyt kaikki
tehtävään mitenkään sopivat työkalut lihakirveestä
sahaan. Ostin osuuskaupalta uudet, mutta Elina varasti
nekin, kun en heti ennättänyt toimeen.
Eräänä iltana vääjäämätön lopputulos oli kuitenkin se, että
päärakennuksen kellarin pakastearkut tulivat puolilleen
hyvää suomalaista lampaanlihaa. Pestessäni veret käsistäni
päätin lähteä urakan loppumisen kunniaksi kaljalle.
Liftasin lähimpään keskukseen, viidenkymmenen kilometrin
päähän, ja löysin pubista kylän leppoisan opettajan,
partaveikon, jonka kanssa olinkin jo ehtinyt tutustua.
- Ja Elina varasti työkalut?
- Kahteen kertaan.
- Hyvin sen tapaista.
- Olisko pitänyt ilmoittaa poliisille?
- Älä ihmeessä. Sulla taitaa olla vielä
oppimista kylästä. Lähin poliisi on vasta
täällä, eikä ne ole tottune siihen että
niitä vaivaa kylän pikkuasioilla.
- No niin. Taitaa olla hankala tapaus, tämä Elina?
- No ee. Ee. Pitää vaan tuntea.
- Jaaha.
- Se on itte asiassa koulun paras.
- Täällä ei taida koulutarkastajia näkyä usein.
- Hee-heee... mistä sä tiedät? Joo, ee, tää
Elina on fiksu tyttö mutta sä et oo ehkä
huomannu sitä?
- Fiksuutta? Vai Elinaa?
- Aloita vaikka siitä Elinasta ensi kerralla
kun törmäät.
Terävä kieli, ja sehän virkistää. Juttelimme myöhään
yöhön kaikesta muustakin, ja oluttakin taisi kulua.
Sain opelta kyydin takaisin kylään. Hän pysyi
suhteellisen vakaasti kaistalla. Taisi olla tapojen
mukainen reissu. Mutta ajoipahan hiljaa.
Oli jo pakkastakin, jäinen maa kitisi kun kävelin
pienessä sivumyötäisessä päätieltä talolle. Maatilalla
jokin oli muuttunut. Lampaiden mäkätykseen oli kai
tottunut, ja nyt tuntui oudolta kun ei kuulunut yhtään
mitään. Talon pääsisäänkäynnin kiviset portaat olivat
kauniisti huurteessa.
Olin astumassa portaille, kun huomasin yön pimeydessä
jotain. Oven edessä oli kellertävä lätäkkö, joka oli
valunut pari askelmaa alemmaskin. Väistellen lätäkköä
avasin oven ja hapuilin ulkovalon katkaisijaa. Naps.
Portaiden lumesta erottuivat myös kengänjäljet, koko noin
36. Joku fiksu tyttö oli käynyt kusella portaillani.
Omaperäinen mielenosoitus. En ymmärtänyt moista, mutten
myöskään jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Menin sisään.
Heitin portaille ämpärillisen vettä ennen kuin heittäydyin
nukkumaan. Näin taas unta Elinasta. Juotti maitoa
karitsoille.
Aamulla sain päähäni ns. Hyvän Idean. Kylpärin
yläkaapissa olin nähnyt vanhoja vauvanvaippoja. Olin
ovela. Otin pakkauksesta yhden, taittelin sen ruskeaan
kirjekuoreen ja kävin kylällä lähettämässä kirjeen
Elinalle.
Tasapeli. Kirje tuli parissa päivässä takaisin, ei
postissa, vaan verannan pöydälle. Avasin sen ja
hymähdin. Vaipassa oli suuri tummanpunainen läntti.
Minulla ei ollut syytä epäillä sen aitoutta. Iso
tyttö, isojen tyttöjen kujeet. No niin, tämä meni siis
tällaiseksi.
En tiennyt olinko keskellä sodankäyntiä. Vai oliko
sota täten päättynyt tai vasta alkamassa? Joulu
lähestyi. Halusin lopettaa tällaisen kummallisen
dialogin. Ostin kylästä pitkän, kauniin valkoisen
kynttilän, pakkasin sen jäykkään pahviin ja
joulupaperiin ja lähetin Elinalle. Sisään laitoin
mukaan kortin, jossa toivotin hänet tervetulleeksi
teelle sunnuntai-illaksi. Voisi olla hyvä aika jutella
ihan suoraan, vaikken oikein tiennyt mistä juteltais.
Lampaista, kiitos, ei ainakaan enää.
--
Tee pääsi jäähtymään. Elinaa näkynyt. En oikeastaan
ollut ihmeissäni. Menin ulos kävelemään, tähdet
näkyivät nyt upeasti. Astelin talon ympäri ja kävin
huvin vuoksi tunkiolla kusella. Lorotellessani kuulin
vaimean kolahduksen talosta. Höristin korviani mutten
kuullut sen enempää.
Kun palasin taloon, löysin keittön pöydältä kynttilän
palamasta. Saman, jonka lähetin Elinalle. Sammutin
kynttilän, otin sen kouraani ja menin sen kanssa
olohuoneen nojatuoliin mietiskelemään. Ajatuksissani
nuuhkaisin kynttilää ja retkahdin nauruun. Kynttilä
tuoksui varsin naisellisesti.
Ihan johdonmukaista häneltä silti. Tuoksukynttilä. Samalla
tajusin hävinneeni tämän erän - mutta parempaan suuntaan
oltiin menossa. Kai.
Oliko Elina ihastunut minuun? Ei varmaan. Mähän tapoin
sen lampaat.
Vaivuin taas ajatuksiini. Kaadoin ilokseni tilkan
konjakkia. Haistelin uudelleen kynttilää. Housuissani
alkoi heräillä kankeasti.
Menin nukkumaan, mutta vuoteessa huomasin ajattelevani
Elinaa joka solullani. Näin unta, että hyväksyin hänet
ja hän minut. Vaelsimme yhdessä suurelle ylängölle,
nukuimme teltassa. Silitin hänen hiuksiaan,
koskettelin hänen rintojaan. Hän hapuili huulillaan
kaulaani ja otti kaluni käteensä, ja puristeli sitä
lempeästi. Rakastelimme.
Heräsin ja vaihdoin pyjaman. Tajusin ihastuneeni Elinaan.
Mitä tiesin hänestä? En paljoakaan. Mitä enemmän tapahtui,
sitä vähemmän koin tuntevani häntä, ja sitä
salaperäisemmäksi hän kävi mielessäni. Olin koukussa.
Tulisin kai olemaan pitkään.
En tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun soittaa suoraan
Elinalle? Vai lähettää entistä henkevämpi kirje. Olisi
kummaa vain odottaa; olin sentään iso mies, joka osasi ns.
puhua ja pussatakin. Mutta samalla olin kuin joku ujo
teinipoika: tämän naisen kanssa en tiennyt miten
keskustella. Lopulta päätin raapustaa sen kirjeen. Siitä
tuli vähän lapsellinen mutta ajattelin, että mitä nyt
turhia skarppaamaan.
Ei vastausta. Tunsin itseni tyhmäksi ja vähän
loukkaantuneeksikin.
----
Oli lauantai, kirjeen lähettämisestä oli kulunut
varmaan kuukausi. Tapani mukaan olin saunomassa;
makasin mahallani lauteilla ja katsoin pienestä
ikkunasta metsään. Ajattelin välillä Elinaa. Olin
katkera ja päätin unohtaa koko tytön. Mutta niin
helpolla en hänestä päässytkään.
Kun kylpytakissani hytisten kahlasin lumista polkua
päärakennukselle, kauhukseni huomasin, että ovi oli
lukossa. Elina oli ehtinyt käydä sillä aikaa, kun olin
saunomassa. Palelsi saatanasti, ja jouduin lopulta
rikkomaan verannan ikkunan, jotta pääsin sisään.
Olisi tyttö mieluummin vaikka kussut uudelleen
rappusille.
Ihastus vaihtuikin siinä sitten vihastukseen. Alkoi
oikein vi-tut-taa. Päätin kostaa tytölle jotenkin,
vaikka siihen menisi millenniumi.
Tilaisuus tuli yllättävän nopeasti. Eräänä yönä en
saanut unta, joten väsytin itseni tuijottamalla
pimeässä keittiössä ulos ikkunasta, kuutamoon.
Huomasin pihalla liikkuvan hahmon ja tunnistin sen
heti Elinaksi. Hiivin eteiseen, vedin housut ja kengät
jalkaan, kiersin varovasti takaoven kautta ulos ja
yllätin Elinan pimeältä etupihalta. Elina säpsähti ja
pinkaisi metsään.
Lumi pöllysi kun juoksimme kuutamossa kärrytietä. Tyttö
juoksi pimeässä yllättävän lujaa ja loikki sirosti yli
kuoppien ja vanhojen puunrunkojen. Olimme vauhdissa
tasaväkiset, sain itsekin juosta niin että keuhkot olivat
revetä. Juoksimme varmaan jo toista kilometriä kun sain
kampattua tuon pirun riivaaman hahmon hankeen. Kummatkin
vedimme hetken henkeä. Tyttö tuijotti maahan lumen
kostuttamien kiharoiden läpi. Sylkäisikin. Sitten hän alkoi
ilmeisesti vaistojensa ohjaamana hakata minua, mihin
olinkin varautunut. Sain väännettyä hänen kätensä selän
taakse ja sitten olinkin jo tilanteen herra.
Panin saaliini kulkemaan edelläni kaatuneen männyn
luo. Istuin rungolle ja vedin vielä hetken henkeä.
Väänsin tytön poikittain syliini, otin häneltä
rauhallisesti vyön auki ja vedin housut nilkkoihin.
Sitten sukkahousut. Tyttö tiesi mitä oli tulossa,
mutta puri vain kylmän rauhallisesti hammasta. Halusin
tehdä kaiken niin, että hän - ymmärtää. Jos tämä
ihminen ei voinut muuten keskustella kuin perseellään,
oli aika minunkin opetella tätä kieltä.
Vedin Elinan alushousut alas ja sylissäni olikin sitten
paljas, kaunis naisenpeppu. Oli vaikea uskoa, että se
kuului pienelle terroristille. Mutta sitten kuvittelin,
kuinka terroristi oli huolettomasti kyykistynyt
rappusilleni. Siis jotain ihan luonnollista ja
ymmärrettävää.
"Vitun idiootti", Elina kuiskasi lopulta.
"Tunne on molemminpuolinen", ajattelin sanoa, mutta
pidin suuni kiinni. Annoin ns. isän kädestä molemmille
pakaroille, lujaa, vuorotellen. Ja reisillekin, vähän
vaihtelua. Hetken kuluttua rikos oli sovitettu, ja
heitin tytön hankeen. Uskon, että ellei neiti itse,
niin ainakin neidin kääntöpuoli osasi arvostaa lumen
viileyttä.
Kävelin rauhallisesti kotiin, mutta sydämeni jyskytti.
Tunsin itseni hetken sotasankariksi, mutta sitten iski
apeus. En saanut yöllä unta. Mielessäni pyöri pilkahduksia
Elinan sukkahousuista, kauniista jaloista ja pepusta.
Vereni höyrysi. Kalunikin heräsi. Turhankin itsepäisesti,
ikään kuin se olisi tajunnut yhteenottoni Elinan kanssa
aivan väärällä tavalla. Toisaalta minulla kyllä oli
kiihtyneisyydestäni huolimatta tasapainoinen ja tyytyväinen
olo, veressä taisi olla endorfiiniakin. Tai mitä niitä
hormooneja onkaan. Nautin olostani enkä lopulta kokenut
tarvetta ajatella yhtään mitään.
Yöllä näin taas eroottisen unen. Oli kesä. Elina
asteli talossa teepaita ja alkkarit päällään. Sitten
hän tuli katsomaan minua ja otti kädestä kiinni.
Epäröin, mutta Elina katsoi silmiini lumoavasti ja
saattoi minut huoneeseensa. Riisui minut, riisui
itsensä ja minä vain katselin. Kierimme lakanoissa
hymyillen ja hyväillen. Elina kääntyi selin minuun, ja
painoi paljaan selkänsä ja ihanan peppunsa minua
vasten ja nukahti.
---
Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Aluksi ajattelin,
että Elina oli luovuttanut, mutta mitä enemmän aikaa
kului, sitä hermostuneemmaksi tulin. Olin varma, että
jos Elina jotain tekee, hän menee entistä pidemmälle
nokkelissa ideoissaan. Arvasin, että hänellä oli
avaimet vähän jokaiseen lukkoon. Oli aivan sama,
lukitsinko ovet vai en. Lukot voisi vaihtaa, mutta
ehkä se vain innostaisi Elinaa.
Sää ei muuttunut, lumi ei sulanut, yksikään lintu ei
laulanut, vahingossakaan. Se oli paha merkki.
Saatana.
Lopulta Elina vastasi - taaskin ihan luonteenomaisella
tavallaan. Sinä päivänä olin hakannut pitkän päivän
halkoja ja käynyt sitten saunassa. Palasin tupaan ja
menin makuuhuoneeseen ottamaan kaapista puhtaita
vaatteita. Sitten tunsin oudon lemun leijailevan
huoneessa.
Joku, siis Elina, oli kakannut lattialle sängyn viereen.
Onneksi kovan näköistä kakkaa. Siisti kasa. Sanoma tuli
siis selväksi, mutta oli helppo siivota. Perin
huomaavaista.
Vaikutti siltä, että Elina oli tuottanut terveisensä
rennosti ihan paikan päällä. Pohdin hetken, josko
kyseessä olisi sittenkin jokin eläin tai metsän
tonttu. Tuijotin kasaa. Huomasin pohdiskelevani, etten
kasan alkuperää arvoidessani tehnyt koulutustani
vastaavaa työtä. Tulin joka tapauksessa siihen
tulokseen, että kyseessä oli kyllä Elinan luovan
henkisen ja fyysisen ponnistelun tulos.
Kävin baarikaapilla, otin kolme kulausta kossua ja palasin
siivoamaan läjän pois.
Aamulla keksin Elinalle täydellisen koston. Päätin
rakentaa ansan - jonnekin tänne sisään. Aloin todella
oppia viidakon lakeja. Elina saisi vain syyttää
itseään. Sopiva ansa löytyi alakerrasta,
ikkunattomasta huoneesta, josta oli oma uloskäynti
talon taakse. Päätin vaihtaa pääoven lukon. Oletuksia
oli kaksi: (1) Elinalla on takaoven avain ja (2) Elina
luulee, että minä luulen, ettei hänellä ole avainta.
Moinen oletus oli hatara, mutta ansan tekeminen muuten
helppoa. Takaovessa oli jousi, joka veti oven kiinni.
Ei tarvinnut muuta kuin poistaa oven lukosta
sisäpuolen kahva, niin ovesta ei pääsisi enää ulos.
Erityisesti... sen jälkeen kun se on mennyt selän
takana kiinni. Hmm! Oven sulkeutumisen onnistuminen
oli tavallaan kolmas (3) oletus. Asiaa auttoi se, että
huoneeseen sai valon vain yhdestä katkaisijasta, joka
oli vastakkaisella seinällä - eli pimeässä kahvan
puuttumista ei huomaisi heti. Huoneesta johti muualle
alakertaan ovi, mutta suljin sen takalukkoon.
Ansa oli viritetty. Odotin innolla pari päivää. Odotin
viikon ja toisenkin, ollen poissa korkeintaan muutaman
tunnin kerrallaan. Elinaa ei näkynyt.
Pitkästyin. Ansan olemassaolo aikoi haitata
aikataulujani. Ansathan pitää kokea usein. Toisaalta
alkoi oikeakin metsästyskausi, halusin kokeilla talon
haulikkoa ja mennä vaihteeksi tappamaan rehellisiä
eläimiä.
Suunnittelin muutaman päivän eräretken. Varasin
itselleni vaatteita, retkimuonaa ja teltan. Olin kuin
lähdössä lomalle. Ainakin hengähdystauolle Elinasta.
Kerroin kylän opettajalle metsästysretkestäni ja
annoin kirjeen, jonka hän saisi avata, jos jostain
syystä en ilmaantuisi takaisin viikon sisällä.
Kirjeessä oli tietysti ohjeet Elinan vapauttamiseksi
siltä varalta että minulle kävisi huono tuuri vaikkapa
karhun kanssa. Ansahuoneeseen raahasin ylimääräisen
jääkaapin, latasin sinne viikon ruuat. Huoneessa ei
ollut juoksevaa vettä, joten kannoin sinne
ämpärillisen. Ja pari 50-luvun ällöromaania yläkerran
kirjahyllystä. Toisen tyhjän saavin laitoin keskelle
huonetta ja teippasin siihen lapun:
KUSE TÄHÄN KIITOS
Askeleeni oli keveä kun lähdin metsälle. Syötävääkin luonto
antoi - enimmäkseen kyllä pieniä metsäkanoja. Nälkä ei siis
tullut, mutta reppukaan ei täyttynyt. Parin päivän päästä
törmäsin kokonaiseen rusakkolaumaan ja sain kerralla niin
paljon pakastimentäytettä että päätin palailla.
Pihapiiriin astellessa tuntui kotoisalta. Toiveikkaana
kävelin alakertaan ja - haa: piru oli merrassa. Valo
paistoi oven alta. En avannut ovea heti, vaan palasin
rauhassa yläkertaan purkamaan tavarani ja peseytymään.
Sitten astelin alakertaan.
Avasin oven. Elina seisoi tyynenä keskellä huonetta.
Vähän murjotti, muttei voinut peittää tyytyväisyyttään
siitä, että joku tuli vihdoin. Minäkin siis kelpasin.
Ilmeisesti oli ollut satimessa jo muutaman päivän:
huoneessa oli pistävä haju, kuin navetassa. Katsoin
saaviin. Siististi pissattu tällä kertaa, kiltti
tyttö.
Ruokia oli kadonnut terveellisessä määrin. Mitään ei
ollut rikottu. Saalis mökötti nyt edessäni kaikin
puolin kiltin näköisenä. Takki naulassa ja kengät
söpösti vierekkäin oven suussa. Kirkkaat silmät,
sininen villapaita, ja vaellushousut polvitaskuineen.
Villasukat. Kuin partiotyttö, ajattelin, enkä voinut
pidättää naurahdusta. Elinaa se vitutti.
- Niin?.
- Partiotyttö kerhohuoneella. Paitsi tää
hemaiseva kusen tuoksu.
Oli hassua katsoa häntä rauhallisesti silmästä silmään
ja samalla hengittää pistävää löyhkää. Napsautin
sormia ja lähdin laiskasti kapuamaan yläkertaan. Elina
asteli perässä kuin uitettu koira. Olin tietysti koko
ajan varuillani siltä varalta, että Elina yrittäisi
singahtaa karkuun, mutta eipä häntä uusi juoksukilpa
innostanut, vaan eteisen vessa.
Mutta sinnepä Elina ei päässytkään vaan matka pysähtyi
veljelliseen kiinnipitoon.
- Täh.
Suunnitelmani toinen osa oli alkamassa. Puin Elinan käsiin
paksut patakintaat, ja kiedoin niiden ympäri ranteen
kohdalta nahkaremmit. Tarpeeksi kireästi, ei liian. Nyt
Elina voisi vaikkapa nyrkkeillä, jos sille päälle tuli,
muttei juuri muuta. Hän oli nyt minun omaisuuttani. Elina
ei edes ihmetellyt puuhiani vaan katseli hiljaa. Sitten
avasin hänen vyönsä ja laitoin sen uudelleen kiinni,
solmuun.
Soitin opelle ja sanoin ohimennen että kirjeen voi heittää
takkaan. Elinalla oli sen jälkeen asiaa.
- Avaa mun vyö hetkeks.
- En avaa.
- Avaa.
- Miks.
- Meen vessaan.
- Sehän sopii. Mutta: ekaks sun pitää pyytää multa
anteeksi.
Hiljaisuus. Sitten kerroin kansanviisauden.
- Ahneella on paskainen loppu.
- En oo ahne.
Toinen hiljaisuus. Elina tuijotti lattiaan ja älähti:
- Paskiainen.
- No joo, varmasti. Mutta säkin olet. Ja nyt sä
voit olla sitä ihan yhtä rennosti ja estottomasti,
kun olet ollut aiemminkin.
Elina tajusi viimein, mistä oli kysymys. Tämä oli
minun eräni. Kuulisin joko rauhallisen, asiallisesti
lausutun sanan "anteeksi" tai sitten neiti tuntisi
oman jääräpäisyytensä housunlahkeessaan. Itselleni
kaadoin lasin viskiä ja menin olohuoneeseen
leppoisasti lukemaan viikon lehdet. Elina meni
tunniksi aivan lukkoon. Varmaan ei osannut päättää,
alkaisiko raivota tai itkeä.
Toinen tunti vierähti, ja kolmas. Sitten Elina alkoi
kulkea ympäriinsä ja päätti ilmeisesti esittää vahvaa.
Illempana laitoin saunan lämpiämään ja vasta saunalta
palatessani kuulin hermostutta puhinaa.
En viitsinyt kiusata enempää. Millainen koston kierre
siitäkin olisi seurannut. Avasin nahkaremmit ja otin
patakintaat pois. Lähdin lisäämään puita saunaan. Kuulin
takani Elinan hiipivän vessaan.
Kun tulin takaisin, Elina oli edelleen talossa eikä
näyttänyt olevan lähtöaikeissa. Löysin hänet
olohuoneen nojatuolista tuijottamassa seinään. Olimme
siinä pitkän tovin. Kävelin Elinan luo. Hän laittoi
silmänsä kiinni, näytti väsyneeltä mutta tietysti
vähän helpottuneeltakin. Sitten kokeilin vaihteeksi
tilannekomiikkaa.
- Tuliko sulta?
- Heh... tuli.
Olin huomaavinani pienen hymynkareen. Hyvä merkki,
ajattelin, ja tein ehdotuksen.
- Oikeastaan me voidaan unohtaa tämä
aihepiiri kokonaan. Tuletko saunaan?
--
Pukuhuoneessa oli kummallinen tunnelma. Riisuimme
hiljaa. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa,
hyvässä tai pahassa. Saunassa Elina koetti
kämmenselällä, onko vesi lämmintä. Kipusimme lauteille
ja nautimme lämmöstä ihan hissukseen.
Elina kapusi lauteilta alas muttei tehnyt elettäkään
pestäkseen itseään. Tarjouduin pesemään ja pesinkin
hyvin. En ujostellut; mehän tunnettiin.
- Silmät kiinni. Loppuhuuhtelu.
Kaipasin itsekin pesua, joten peseydyin. Elina nousi
uudelleen lauteille, ja minä kohta perässä. Saunottiin
toista tuntia eikä puhuttu paljon mitään.
Saunan jälkeen annoin Elinalle puhtaita vaatteita
kaapistani. Elina näytti ihan hyvältä flanellipaidassa
ja vanhoissa farkuissani.
- Kuules Levi's-tyttöni, nyt sä voisit vaikka
lähteä.
Elina ei innostunut ehdotuksesta, vaan pukahti hitaasti:
- No, anteeksi.
Nyökkäsin. Silmäni kostuivat, katsoin muualle. Ainakin
tunsin itseni todella väsyneeksi, johtui varmaan
siitä. Elina työnsi minut nojatuoliin istumaan ja
kapusi hiljaisena syliini.
Elina oli vaitelias, mutta sen oloinen että halusi
sanoa jotain. Erotin pienen kutsuvan hymynpoikasenkin.
Hymyilin takaisin. Vedin Elinan syliini.
Suukko. Elinalla oli pehmeät huulet. Toinen suukko.
Puhtaita hiuskiharoita. Pehmeä puhdas korva, ihana
olkapää, suukko.
-----
Elina istui kyykyssä sylissäni, liian isoissa farkuissa ja
liian isossa flanellipaidassa. Mä olin vielä saunan
jäljiltä alkkareissani. Hyväilimme toisiamme aika
estottomasti, se tuntui vain niin oikealta. (Ja hyvältä.)
Luulin, että vain elokuvissa käy tällä tavoin, siis
lempeillään täysillä kauhean riidan jälkeen.
Elinan käsi hakeutui alemmas ja löysi heräilevän kaluni.
Hän puristeli sitä hellästi ja hiljakseen. Kohta se oli
kivikova. Poskiani helotti. Ja Elinankin.
Elina otti korvistani kiinni. Katselimme toisiamme
hetken silmiin ja suutelimme sitten pitkään ja
mehukkaasti. Hyväilimme toisiamme sieltä täältä, tai
varsinkin sieltä. Hiivimme hilpeiden vaistojemme
johdattelemina makuuhuoneeseen.
Elina heittäytyi selälleen, oikaisi pitkää tukkaansa ja
hymyili. Napsautin kattovalon pois, jätin yölampun palamaan
ja kömmin Elinan syliin. Suutelimme, kierimme ympäri. Elina
avasi farkkujensa napit. Hyväilin Elinaa alkkareiden läpi.
Sivelin häntä hitaasti pimpin kohdalta. Toisella kädellä
otin kiinni pepusta. Sekin tuntui niin ihanalta.
No sitten se flanellipaita ja farkut lennähtivät
jonnekin. Siirryin suutelemaan Elinan pyöreitä
rintoja, ne olivat terhakkaat ja lämpimät. Etenin
sitten navan yli lantiolle, annoin pikkuhousjen läpi
suudelman pimpille, sitten pusun reidelle... ja siitä
kohti jalkateriä. Hieroin ja haistelin somia pikku
varpaita. Ihanat. Paluumatkalla nuuhkin syvään Elinan
jalkoväliä. Annoin pusuja alkkarien läpi. Otimme ne
sitten hitaasti pois, ja annoin taas pieniä
huomaavaisia pusuja. Elina levitti jalkojaan, enkä
minä vastustanut kutsua. Pimppi tuoksui ihanasti
hänelle. Nuolaisin hitaasti, kerran, toisen, ...
viidennen. Elina huokaili hiljaa, ja ymmärsin sen niin
että saatoin rimpuilla alkkarini pois. Sitten Elina
kohottautui sanoakseen minulle jotain.
- Tiiäks, siis... ei me voida.
Piiitkä hiljaisuus.
- No sitten me ei voida.
- Tai voidaan me vähän, mutta sun täytyy ajoissa
lopettaa.
- Näin tehdään.
Elina kiemurteli raukeasti, otti hyvän asennon
selällään ja odotti minua hymyä hehkuen. Kun
painauduin häneen, yritin katsoa häntä silmiin mutta
silmäni puristuivat nautinnosta kiinni. Kaluni taisi
todella pitää Elinasta... Tuntui, että se oli
kookkaampi ja ryhdikkäämpi kuin koskaan.
Painauduin hitaasti ja varovasti Elinan pimppiin. Se oli
liukas ja lämmin ja tiukka. Jalkovälissäni säkenöi miljoona
pientä aurinkoa. En voinut liikkua, en voinut, sillä
muuten...
Pidin toisella kädellä Elinaa hartoiden alta, toinen
käteni hiipi pyörittelemään pienenpientä naisellista
kumpua. Pyöritin hitaasti, sormeni tekivät helliä
retkiä hämyisään ympäristöönsä ja taas takaisin pienen
ystävänsä luo. Elina painautui yhä lähemmäs, eikä
sitten ujostellut huippuaan, vaan vavahteli villisti
ja huusi riemuaan kun saatoin hänet perille onnelaan
asti.
Maltoin itseni ja pysyin edelleen Elinassa kiinni. Eli
huohotti raukeana halauksessani. Sitten hän kysyi
varovasti:
- Tuliko sulle...?
- Ei, mut ei paljoo puutu...
- Voi ei. Se on... epäreilua.
- Usko tai älä: mulla on tässä tosi hyvä olla.
Älä mieti nyt mitään.
Elina oli estottoman onnellisen näköinen mutta samalla
jotenkin kiusaantunut siitä ettei minua päästetty yhtä
pitkälle.
Sitten hän halusi vaihtaa asentoaan. Nousin polvilleni
odottamaan, kun Elina kävi mahalleen sängylle, veti toisen
jalan koukkuun. Oikeastaan hetken jo luulin, että hän
ryhtyisi nukkumaan, mutta ehei.
Elina katsoi olkansa yli minua silmiin, rauhallisen
kysyvästi.
Sitten Elina hapuili kättään taaksepäin, otti
sormenpäillään toisesta pakarastaan kiinni ja raotti
peppuaan paljastaen pienemmän reikänsä.
Jos joku tyttö osasi aina yllättää, niin tämä.
Katsoimme hämärässä huoneessa toisiamme silmiin kai hieman
punastellen. Nyökkäsin hiljaa. Tyttöystäviä minulla oli
ollut useitakin, mutten koskaan ollut harrastanut tätä
koloa. Joskus oli kyllä tehnyt mieli, mutten kehdannut
kysyä. Ja usein ei tehnyt yhtään mielikään.
Mutta nyt... Oli ihan kumma mielentila. Kaluni kovettui
entisestään. Ei hitsi. Mahtuukohan se? Reikä kyllä
näytti söpöltä. Kakkareikä. Voi että tuota Elinaa.
Elina siirsi toisenkin kätensä pakaroilleen ja raotti
kutsuvasti. Laskeuduin alemmas. Kaluni hakeutui ihan
luontevasti pakaroiden väliin ja kohta jökötti varsin
häpeilemättä pientä reikää vasten. Kolo tuntui
kyllä kutsuvalta, mutten kehdannut painautua sisään
heti, vaan ujostellen suutelin Elinan niskaa. Elina
keinutti lantiotaan hitaasti, ja puristi välillä
vastaan. Se tuntui ylivoimaisen kiihottavalta.
Lopulta rohkenin painautua varovasti eteenpäin.
Pyllyreikä tuntui mukavan liukkaalta mutta samalla myös
tiukalta. Kumpaakin himotti yhä enemmän. Painoin uudelleen
ja tunsin, kuinka kaluni alkoi liukua hitaasti sisään.
Peppureiän hidas aukeaminen tuntui ihanalta.
Elina vavahteli. Luulin hetken, että hänelle tuli epämukava
olo. Vielä mitä, neiti hyrisi kuin keijukainen ja hoputti
huokaillen minua yhä syvemmälle.
Se oli aivan liian ihanaa. Melkein laukesin heti
alkuun. Paransin asentoa varovasti, jotta sain käteni
Elinan alle. Elinakin paransi asentoaan siten, että
rinnat osuivat kivasti kämmenilläni. Suuni hakeutui
hiusten läpi maistelemaan siroa niskaa.
Elina keinutti lantiotaan, ja minä liikahtelin hitaasti
edestakaisin. Rakastelu pyllyyn tuntui sanomattoman hyvältä
ja hyvin läheiseltä. Salaiselta, meidän yhteiseltä ja
omalta. Jalkovälissäni säkenöi, varmaan oikein kimalteli.
Tunsin hetkeni tulleen. Pysähdyin, sydämeni hakkasi kuin
hullun sydän. Yritin pidättää itseäni mutten kyennyt.
Purkauduin voimakkaammin ja ihanammin kuin milloinkaan. Ja
samaan aikaan Elina sai toisen huippuhetkensä, kiljaisusta
päätellen myös omaksi yllätyksekseen...
Lepäsimme siinä sitten väsyneinä pitkän aikaa. Kaluni pysyi
jähmeänä Elinan pyllyn rauhallisessa syleilyssä. Taisimme
nukahtaakin siihen.
Pakkanen naksautteli ulkohirsiä. Sitten tuntui siltä,
kuin jossain soisi iloinen musiikki. Sota oli
loppunut, ja ihmiset katsoivat valoisin mielin
tulevaisuuteen. Oli jälleenrakentamisen aika, ja pian
pihalla juoksisi paljon pieniä lampaita.
2002 (c) mayo_nandi hotmail com
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lisää tälläistä.
jos tuon olet mielikuvituksestas repässyt, sussa on kyllä kirjottajan ainesta.