yksinäisyys. kokemuksia?

Koko yläasteen olen ollut yksin.
Se oli tosi ikävää. Tuli lievä masennus
Olen viälläkin yläasteella ja yksin.
Ala-asteella kiusattiin yläasteella ei.

Kokemuksia? aina yksin... Koulun jälkeen kotona yksin. Pidän peiteroolia kotona, että muka olisi kavereita koulussa.. On raskata kun ei voi puhuu kellekään..

Olin yläasteella paljon yksin, varsinkin seiskalla, mutta jonkun verran myös kasilla ja ysillä (ei ollut ketään kaveria omalta luokalta, ja koskaan en tuntenut kuuluvani oman luokkani porukkaan).

Ja tuntui se pahalta, tietysti... siihen menee tajuttomasti energiaa, että on yksin, mutta keskittyy näyttämään siltä kuin se ei oikeastaan häiritsisi ollenkaan. Joskus vaan nojailin johonkin seinään tai tolppaan ja kuvittelin mielessäni, miten kiduttaisin niitä ärsyttäviä ihmisiä, jos omistaisin valtuudet tehdä ihan mitä vain. (Psykoa...) Usein luuhasin vessoissa ettei tarvitsisi mennä pihalle. Ei ollut mukavaa.

Nyt olen lukiossa enkä ole enää niin yksin :) Mutta yksinäisyydestä tulee helposti tapa. Tottuu olemaan se, joka on aina erillään muista.... se, jota ei oteta porukkaan mukaan.
Vaikka nyt asun toisella puolella suomea ja olen vaihtanut koulua, niin silti on vaikea päästä eroon siitä ajatuksesta, että ihmiset suhtautuu jotenkin arvostelevasti ja vihamielisesti mua kohtaan. Välillä eristäydyn tahtomattanikin, en vaan osaa olla luontevasti missään porukassa, tulee sellanen "apua menkää pois, en mä kuulu tähän teidän porukkaan" -fiilis.

Ja niin, yläasteella kyllä kiusattiinkin: jätettiin porukan ulkopuolelle, osoitettiin halveksuntaa, puhuttiin pahaa ja joskus jopa haukuttiin suoraan... tai ainakin niin, että kuulin sen.
Aluksi yritin hengata niitten ala-asteelta tuttujen ihmisen kanssa, mutta lopulta päädyin siihen, että yksinolokin oli parempi. Porukkaan kuulumattomuuteni tehtiin hyvin selväksi, yksi tyttö, "vihamieheni" jo ala-asteelta asti, ilmoitti suoraan: "mee pois, sä et kuulu tähän meiän porukkaan!" Ja kaikki katsoivat pitkään, kun vain seisoin siinä nolona tietämättä, lähtisinkö vetämään vai jäisinkö vain paikoilleni. Yleensä en sanonut mitään tai uskaltanut ottaa osaa porukan juttuihin, ja muut puolestaan ei olleet huomaavinaankaan, joten lopulta suosiolla eristäydyin omaan seuraani.

Sitten tilanne helpottui, kun seuraavana vuonna paras kaverini tuli samaan kouluun, ja ollessani ysillä meillä oli sitten jopa oma kaveriporukka, johon kuului seiskaluokkalaisia tyttöjä.
Mutta... täytyy sanoa, että jälkensä se koko yläastehelvetti jätti.. sillon sitä ei huomannut, mutta näin jälkeenpäin näkee, miten se kaikki vaikuttaa vieläkin.

Jotain kipeitä muistoja on jäänyt... vaikka eipä niitä kauheasti halua muistella enää jälkeenpäin. Kerran yksi tyttö, joka söi ruokalassa samassa pöydässä, kysyi kaveriltaan: "voiks tollasii ihmisii olla olemassa??" ja tuijotti avoimen inhoavasti. En ollut huomaavinanikaan, mutta totta hitossa se loukkasi. Vieläkään en tiedä, mitä vikaa minussa oikeastaan oli, paitsi että olin ehkä vähän lapsellisempi kuin muut, en ainakaan seiskalla käyttänyt mitään muotivaatteita, ja ala-asteaikojen "vihamieheni" alkoi levittää minusta mainettani mustaavia juttuja heti yläasteen alusta lähtien.

No joo, nää nyt oli mun kokemuksia, ja takanapäin onneksi mutta tahtoisinpa vaan sanoa kaikille, että yläasteen kun kestätte loppuun niin sitten elämä helpottaa kummasti :)

huoh.. pitäisikö munkin kertoa elämän tarinani täällä. Helpottaisi paljon, mutta on vaikee muotoilla se sopivaksi.. nooh, yritetään.

Ala-asteella: 1-2 luokka, mulla oli 1 hyvä ystävä, sitten se alkoi kaverustua toisen kanssa enemmän, ja se toinen oli ns. mustasukkainen musta, ja alko haukkuun mua sille. -> mut jätettiin yksin
3-4 luokka, "vähemmän suosittujen" kavereideni kanssa vietin aikaa, myös vapaa-aikaani.
5-6 luokka, minulla oli 1 tai 2 kaveria (ei ystävää). Kaverinikin puhuivat minusta pahaa saadakseen muita "suosittuja" ystäviä, ja yleisesti minulla oli luuserin maine.

Ylä-aste. Sain heti uusia kavereita, ystävystyin 3 muu paikkakuntalaisen kanssa. Edelleenkin rinnakaisluokan entiset ala-asteen luokkalaiset pitivät minua luuserina, muttei se enään paljon haitannut.
Vietin tiiviisti aikaani näiden kolmen kanssa n 2-5 vuotta, kunnes taas ysin lopulla nämä rupesivat viettämään aikaansa enemmän keskenään, ja "unohtivat" kysyä minua mukaan jonnekkin. Vielä viimeisen vuoden jälkeen kesällä nähtiin pari kertaa, mutta syksyllä ku koulut alkoi, he menivät eri paikkaan (samaan paikkaan) opiskelemaan, ja minä toiseen. Kun otin yhteyttä että voitaisiin nähdä, he sanoivat aina että nyt on vähä kiireitä mutta katsotaan sitten myöhemmin jne..
Sitten lopetin ! en jaksanut heidän peräänsä kysellä, heitä ei kiinnostanut enään. Juuri ja juuri saan sanottua tervehdyksen kun heitä näen esim. kaupassa, mutta sekään ei ole helppoa. Kun yhden heistä näin, en kyennyt sanomaan mitään, menin shokkiin, en muista tilanteesta enään mitään, en muista edes sanoinko mitään.

Nyt olen opiskelemassa ammatillisessa oppilaitoksessa, aloitin koulun positiivisella asenteella, jos jotkin luokallani osoittautuvat mukaviksi, voin ystävystyä, mutta jos ei, en ota paineita, ei aio tuppautua joukkoon.
Niin sitten kävi, luokallani kaikki olivat jo ennestään jotenkin kavereita, minä olin yksin, kaveriporukat "yhdistyivät" ja minä jäin ulkopuolelle..
Olen nyt keskittänyt energia varani kouluun, arvosanani ovat mainioita ja olen opettajien suosiossa, kiltti, hiljainen, rauhallinen opiskelija.

Teoriatunneilla istun yksinäni jossakin nurkassa ja olen hiljaa, en puhu kuin pakon tullen. Minua ei kiusata, ehkä välillä on mahdollisesti vähän pilkattu/haukuttu, mutta ei paljon.
kotona esitän että kaikki on hyvin, minulla on kavereiota ja koulussa on kivaa..


Ylä-asteen edesmenneestä ystävyydestä jäi traumat. En pysty ystävystymään kenenkään kanssa, vaikka kysyeinen hlö olisi mukava jne. Välillä Tulee yksinäinen ja haikea olo, mutta se menee ohi, toivottavasti.

Olen ollut. Olin ala-asteellakin yksin.

Tietoisesti hakeuduin omaan seuraani, jotta ei tarvitsisi katsella kun he nauravat minulle ja mulkaisevat ilkeästi.
Mutta se tuntui.. tuntui helvetin pahalta.

Olen nytkin yksin. Olen koulussa yksin, kotona yksin. Kotona tosin on koira seurana, se on hieman helpottanut oloani.

En voisi sanoa tottuneeni yksinolemiseen, mutta ei se enää tunnu niin kurjalta kuin se on joskus aikoja sitten tuntunut.

Kiusattiin ja kiusataan yläasteella vieläkin.
Sattuu. Mutta ei niin paljon kuin joskus aikaisemmin. Olen oppinut suhtautumaan siihen tietyllä tavalla.. Ja jos ne ovat yrittäneet kiusata minua. Olen pistänyt silmät kiinni ja sulkenut korvat heidän sanoiltaan.

Poissa silmistä, poissa mielestä.
Toimii.

Olen ollut yksin aina, jopa syntymästäni saakka. Vasta ensi syksynä siirryn yläasteelle eli on tapahtunut alakoulussa, niin en kerro enempää, mutta olen tottunut siihen.