Ja tätä sitten saa kommentoida, ja pitääkin! Tästä se siis lähtisi: Heräsin aamuun. Kesti hetken ennenkuin sain silmäni kunnolla auki ja tottumaan ikkunasta kajastavaan valoon. Venyttelin ja päätin jäädä vielä hetkeksi sänkyyn, olihan sunnuntai eikä kiire mihinkään. Katsoin kelloa. Se näytti varttia vaille yhdeksän. Yhtäkkiä tajusin, että tänäänhän olikin maanantai eikä sunnuntai. Mikä puolestaan tarkoitti sitä, että minulla oli jo tulenpalava kiire. Tämän tajuaminen ripotteli viimeisetkin unihiekat pois silmistä, ellen kohta olisi jo menossa niin myöhästyisin. Kiskoin vaatteet päälleni ja nappasin keittiöstä syötävää sekä auton avaimet ja olin valmiina lähtöön.
Ajelin kohti keskustaa ja auton ilmastointilaitteesta nenääni työntyi märän asfaltin tuoksu. Olin aina pitänyt siitä. Juuri sateen jälkeen jopa kaupunki tuoksui raikkaalta. Tuo tuoksu vei minut aina lapsuuden kesiin, maalle mummolaan joen rantaan. Ukkosen jyrinään vinttihuoneessa, salamoiden välähtelyyn ikkunoissa. Heräsin haaveistani, kun joku tööttäsi takanani. Huomasin valon vaihtuneen vihreäksi, joten painoin kaasua. Enää vähän matkaa. Kello näytti yhdeksää.
Saavuin korkean, likaisen näköisen kerrostalon eteen. Numero 36, tämä oli oikea talo. Nousin autosta ja vedin syvään henkeä. Kuuntelin hetken kaupungin ääniä, ennen kuin jatkoin matkaani kohti tuota talohirvitystä. Korot kopisivat kävellessäni, talo kasvoi edessäni. Läheltä katsottuna talo näytti jopa kammottavammalta kuin kaukaa. Ojensin käteni ja tartuin ovenkahvaan. Ovi aukesi helposti ja ääntäkään päästämättä. Kivilattia sai korkojeni kopinan kuulostamaan moninkertaiselta, olin varma että kaikki kuulivat tuloni. Ei se mitään, kunhan kuulostaisin siltä, että tiedän minne olen menossa.
Odotin hissiä. Vihdoinkin valo vaihtui punaiseksi ja merkkiääni osoitti hissin tulleen alas. Ovet avautuivat ja astuin sisälle hissiin. Ovet sulkeutuivat pehmeästi humahtaen ja painoin nappia, jossa luki kolme. Siihen syttyi vihreä valo ja hissi lähti liikkeelle. Ehdin juuri saada ajatukseni kulkemaan kohti edessä olevaa tehtävää, kun hissi jo pysähtyi ja ovet aukesivat. Astuin ulos hissistä käytävälle.
Käytävän päähän ja oikealle, ensimmäinen ovi vasemmalla. Oven takana oli hiljaista. Keräsin itseni kasaan ja koputin. Vieläkin aivan hiljaista. Koputin uudelleen. Oven takaa alkoi kuulua askelia. Kuulin, kun varmuusketju irrotettiin ja lukko naksahti, kun ovi avattiin. Pelästyneen näköinen nainen katseli minua ovenraosta. ”Nytkö on aika?”, hän kysyi. Nyökkäsin. ”Tule sisään”, hän pyysi, ja avasi oven hiukan enemmän raolleen, että pääsin vaikeuksitta asuntoon.
Asunnossa ei ollut juurikaan huonekaluja, mutta en ollut sitä odottanutkaan. Harmaa valo kajasti läpi likaisen ikkunan. Pöydällä oli tuhkakuppi puolillaan tumppeja ja asunnossa leijui tympeä savun haju. ”Olen jo odottanutkin sinua”, nainen sanoi, ja hänen äänensä viilsi ilmaa kuin veitsi. ”Tiedän”, vastasin. Tästä tapaamisesta oli sovittu jo kauan sitten. ”Missä se on?”, kysyin. Nainen viittasi minua tulemaan perässään keittiöön. Hän avasi keittiökaapeista ylimmän, irrotti siitä pohjan ja otti sieltä jotakin. En nähnyt mitä se oli, mutta arvelin kuitenkin tietäväni, eihän kummallakaan meistä olisi mitään syytä tehdä asioita toisin kuin ne oli ennalta määrätty.
Ja siinä se sitten oli- punainen rubiini kehystettynä monimutkaisilla kuvioilla, puolikuun muotoinen sirppi painettuna rubiinia ympäröivään hopeaan varmisti esineen aitouden. ”Kiitos Estelle”,sanoin, ”voinemme aloittaa rituaalin”.
Mitä mieltä olette, onko tekstini täysin tuhoon tuomittua?
Ajelin kohti keskustaa ja auton ilmastointilaitteesta nenääni työntyi märän asfaltin tuoksu. Olin aina pitänyt siitä. Juuri sateen jälkeen jopa kaupunki tuoksui raikkaalta. Tuo tuoksu vei minut aina lapsuuden kesiin, maalle mummolaan joen rantaan. Ukkosen jyrinään vinttihuoneessa, salamoiden välähtelyyn ikkunoissa. Heräsin haaveistani, kun joku tööttäsi takanani. Huomasin valon vaihtuneen vihreäksi, joten painoin kaasua. Enää vähän matkaa. Kello näytti yhdeksää.
Saavuin korkean, likaisen näköisen kerrostalon eteen. Numero 36, tämä oli oikea talo. Nousin autosta ja vedin syvään henkeä. Kuuntelin hetken kaupungin ääniä, ennen kuin jatkoin matkaani kohti tuota talohirvitystä. Korot kopisivat kävellessäni, talo kasvoi edessäni. Läheltä katsottuna talo näytti jopa kammottavammalta kuin kaukaa. Ojensin käteni ja tartuin ovenkahvaan. Ovi aukesi helposti ja ääntäkään päästämättä. Kivilattia sai korkojeni kopinan kuulostamaan moninkertaiselta, olin varma että kaikki kuulivat tuloni. Ei se mitään, kunhan kuulostaisin siltä, että tiedän minne olen menossa.
Odotin hissiä. Vihdoinkin valo vaihtui punaiseksi ja merkkiääni osoitti hissin tulleen alas. Ovet avautuivat ja astuin sisälle hissiin. Ovet sulkeutuivat pehmeästi humahtaen ja painoin nappia, jossa luki kolme. Siihen syttyi vihreä valo ja hissi lähti liikkeelle. Ehdin juuri saada ajatukseni kulkemaan kohti edessä olevaa tehtävää, kun hissi jo pysähtyi ja ovet aukesivat. Astuin ulos hissistä käytävälle.
Käytävän päähän ja oikealle, ensimmäinen ovi vasemmalla. Oven takana oli hiljaista. Keräsin itseni kasaan ja koputin. Vieläkin aivan hiljaista. Koputin uudelleen. Oven takaa alkoi kuulua askelia. Kuulin, kun varmuusketju irrotettiin ja lukko naksahti, kun ovi avattiin. Pelästyneen näköinen nainen katseli minua ovenraosta. ”Nytkö on aika?”, hän kysyi. Nyökkäsin. ”Tule sisään”, hän pyysi, ja avasi oven hiukan enemmän raolleen, että pääsin vaikeuksitta asuntoon.
Asunnossa ei ollut juurikaan huonekaluja, mutta en ollut sitä odottanutkaan. Harmaa valo kajasti läpi likaisen ikkunan. Pöydällä oli tuhkakuppi puolillaan tumppeja ja asunnossa leijui tympeä savun haju. ”Olen jo odottanutkin sinua”, nainen sanoi, ja hänen äänensä viilsi ilmaa kuin veitsi. ”Tiedän”, vastasin. Tästä tapaamisesta oli sovittu jo kauan sitten. ”Missä se on?”, kysyin. Nainen viittasi minua tulemaan perässään keittiöön. Hän avasi keittiökaapeista ylimmän, irrotti siitä pohjan ja otti sieltä jotakin. En nähnyt mitä se oli, mutta arvelin kuitenkin tietäväni, eihän kummallakaan meistä olisi mitään syytä tehdä asioita toisin kuin ne oli ennalta määrätty.
Ja siinä se sitten oli- punainen rubiini kehystettynä monimutkaisilla kuvioilla, puolikuun muotoinen sirppi painettuna rubiinia ympäröivään hopeaan varmisti esineen aitouden. ”Kiitos Estelle”,sanoin, ”voinemme aloittaa rituaalin”.
Mitä mieltä olette, onko tekstini täysin tuhoon tuomittua?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miten mä sen sanoisin: aika kaukana siitä, mitä sen tarttis olla (vaikka mistä minä), mutta ei niin kaukana, että häpeä sen toteamisesta kopsahtaisi omaan nilkkaan. Auts!
t: ylihuomisen eilisen melleri omalla maallaan
Kerrot tarinasi nopeasti ja sujuvasti, etkä siinä unenomaisessa horroksessa, johon monet tuntuvat juuttuneen. Siitä hyvästä annan sinulle pienet aplodit.
en tuomitsisi tuhoon alun perusteella, mielenkiintoisen tuntuinen tilanne: kyllä kiinnostus heräsi heti ja jatkoa kaipaa: mikä rubiini? Mikä rituaali? Alun tavanomaisuuden jälkeen juuri erilainen jatko loi hyvän kontrastin.
No ihan ensiksi tuli tästä tekstistäsi mieleeni, että ”ajat muuttuvat, mutta wunder-baum pysyy”. Tämän lauseenhan voin aina silloin tällöin muistuttaa itsellenikin mieleeni omista teksteistäni joita kirjoittelen. Se on ihan hyvä lause.
Että ei ihan muovista ole tekstisi mielestäni, koska hajua on. Siis ihan kehityskelpoinen sanarypäs sinänsä antaa mahdollisuuden revetä suuntaan jos toiseenkin. Ja aivan kuin tuossa joku jo mainitsi, niin olin minäkin lukiessani aistivinani yllättävän paljon symboliikkaa myös, tosin minulle ei tullut näin lyhyestä tekstistä selville kehys missä liikutaan. Siispä ehdotan, että selkeyden vuoksi voisit ehkä lisätä avoimuutta, niin valkoisia kuin punaisiakin ruusuja ehkä?
Eniten kaipaan aina teksteistä sitä juttua, mikä ei nyt tässä alussa oikein vielä tullut riveille, vaikka hissillä kuljetaankin:
”vesihiisi sihisi hississä”.
Ja tässä vaiheessa on ehkä hyvä huomauttaa, että olen siis harrastajakirjoittaja, joka junnaa omien tekstiensä kanssa välillä hirvittävissä trombeissa edes näkemättä oikeita aakkosia ja valonkajastuksia punaisista rubiineista puhumattakaan ja kurkottaen sekamelskaisesta norsunluutornistaan tähyilemään veden pinnasta heijastuvan palatsin vajoamista hitaasti... äääääääähhh! (Ehkä minun on hyvä kertoa, että luen parhaillaan Leonard Cohenin kirjaa Kauniit häviäjät ja mietin juuri, että jaksanko lukea sen loppuun vai enkö. Vähemmästäkin menee pääni sekaisin!) Oho. Taas aloin kirjoittaa tätä nettipäiväkirjaa huomaamattani, ups!
Siis asiaan:
Kelpo tekstisi romaaniksi kyllä kehittyy, kunhan keität kunnon sopan kaikilla mausteilla ja kirjoitat sen.
Ilmoita sitten kun kirjasi on valmis. Ostan kirjakaupasta ja luen sen... tai ainakin selailen.
Kyseessä siis prologi kirjaan... Ensimmäistä lukua olen kirjoittamassa parhaillaan, pelottavaa miten aina välillä imaisee mukaansa tuo tarina, mutta siitä kai se sitten syntyy vähitellen :)