Kirjoitin äkkiä imelän tarinan onnellisesta pariskunnasta. Loppu jäi vähän vajaaksi, sillä hukkasin äkkiä tunnelman. Syystä tai toisesta.
Juuso havahtui yöllä Millan ääneen: ”Juuso, herää!”
”Onko se tulossa?” hän kysyi vielä lähes unessa.
”Supistuksia tulee koko ajan”, Milla sanoi ja sytytti vuoteen vieressä olevan lukuvalon.
Juuso liukui pois peiton alta. Hän vilkaisi kelloradion isoja, punaisia numeroita. Olikin juuri sopiva aika lähteä liikkeelle. Kello oli melkein puoli kolme. Hän hapuili lattialta vaatteitaan, löysi housut, toisen sukan ja paidan. Sukan hän jätti sijoilleen, veti paidan päälleen ja housut jalkoihinsa. Sitten hän kävi hakemassa lipastosta villasukat jalkaansa.
”Pääsetkö ylös?” hän kysyi Millalta, joka istui kumarassa vuoteen reunalla.
Milla nyökkäili. ”Kyllähän minä. Käy vain panemassa auto käyntiin.”
Juuso mennä kolisteli portaat alas, siirsi kissan syrjään toiseksi alimmalta rapulta ja veti eteisessä päällystakin ylleen. Hän työnsi jalkansa saappaisiin, pani vielä pipon päähänsä ja meni ulos. Oli kirpeä pakkanen. Kuu oli lähes puolikkaan kokoinen, ja sen ympärillä näkyi utuinen kehä.
Auto oli ulkona, keula tielle päin. Juuso kipusi sisään, kokeili virtalukkoa. Avaimet olivat paikoillaan. Hän käynnisti moottorin, suuntasi puhalluksen tuulilasille ja meni raaputtamaan jäätä pois ikkunoista. Saatuaan jonkinlaisen aukon tuulilasin vasemmalle puolen, hän lähti takaisin sisään.
Milla oli jo alakerrassa. Hän oli pukemassa takkia päälleen ja harmitteli, kun ei ollut ehtinyt harjata hiuksiaan.
”Mennään nyt vain”, Juuso sanoi.
”Tulen heti”, Milla vastasi, otti pienen, valmiiksi tätä lähtöä varten pakatun laukun eteisen komerosta ja tuli sitten ovelle. ”Toivottavasti ei taas tulla tunnin päästä takaisin.”
”Ei se haittaisi, vaikka tultaisiinkin”, Juuso lohdutteli ja vilkaisi samalla eteisen seinällä olevaa lämpömittaria. Sen digitaalinäyttö kertoi, että pakkasta oli 16 astetta.
”Valmis”, Milla sanoi, odotti, että Juuso avasi oven ja astui sitten portaille. ”Ihana kuutamo.”
Milla istuutui autoon, kallisti penkin selkänojaa hiukan taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän ei näyttänyt yhtään hermostuneelta. ”Ei mitään hätää, että selvitään perille.”
Juuso myönteli, kiersi toiselle puolen autoa ja jäi kuuntelemaan. Tallista kuului pari kolahdusta, sitten kavion raapaisu lattiaa vasten. Vanha isäntä oli herännyt heidän ääniinsä.
”Käy vain laittamassa sille valot ja vähän heiniä”, Milla sanoi autosta. ”Tässähän voi mennä puoleen päivään, ennen kuin pääset takaisin.”
Juuso avasi tallin oven, sytytti valot ja meni sitten karsinan ovelle. Loisteputki karsinan katossa vasta räpsähteli syttyäkseen. Vanha isäntä seisoi oven takana pää käytävän puolella ja hörähti tervehdykseksi. Juuso kosketti sen turpaa, taputti kaulalle ja haki sen jälkeen käytävän päässä olevasta heinäpaalista neljänneksen, jonka nosti karsinan oven yli sisäpuolelle. Hän vilkaisi vielä hevosen juoma-astiaa. Se oli jäässä. Nyt ei ollut enää aikaa lähteä hakemaan uutta vettä. Hän taputti vielä hevosta ja palasi sen jälkeen autolle.
Tuulilasi oli alkanut jo sulaa, kun Juuso käänsi auton keulan tielle. Lumi oli tallautunut tiellä kovaksi alustaksi, jolla oli hyvä ajaa. Hän painoi kaasua, ja tarkkaili tien sivuja. Syksyllä seudulla oli ollut paljon hirviä, he olivat nähneet niitä päivittäin. Pyynnin alettua ne olivat kaikonneet, mutta kokemuksesta Juuso tiesi, että kevääseen mennessä niitä taas olisi.
Naapuritalon eteisessä palava himmeä yövalo vilahteli hetken puiden väleistä, sitten koko talo tuli näkyviin. Kuu valaisi sen julkisivun kelmeällä loisteellaan. Milla avasi silmänsä ja vilkaisi taloa, paransi sitten asentoaan ja sulki taas silmänsä.
”Tarkenetko?” Juuso kysyi.
”Kyllä minä lämpenen”, Milla vastasi silmät kiinni. Hän näytti yrittävän nukkua.
”Uskallammeko jatkaa suoraan sairaalaan asti?” Juuso kysyi kohta. Sinne oli yli tunnin matka. Terveyskeskus olisi varttitunnin matkan päässä, mutta eri suunnalla.
”Mennään vain.” Milla kuulosti uniselta. Hän oli avannut takkiaan, sillä autossa alkoi olla lämmin. ”Ajat vain varovasti.”
”Lupaan pysyä tiellä”, Juuso vastasi.
Lopulta he saapuivat valtatien risteykseen. Suuntamerkin rytmikäs nakutus kuulosti äänekkäältä hiljaisessa autossa. Milla näytti levolliselta, kuin hänellä ei olisi ollut kiirettä mihinkään. Sellainen hän vain oli. Perusrauhallinen, turvallinen.
Juuso havahtui yöllä Millan ääneen: ”Juuso, herää!”
”Onko se tulossa?” hän kysyi vielä lähes unessa.
”Supistuksia tulee koko ajan”, Milla sanoi ja sytytti vuoteen vieressä olevan lukuvalon.
Juuso liukui pois peiton alta. Hän vilkaisi kelloradion isoja, punaisia numeroita. Olikin juuri sopiva aika lähteä liikkeelle. Kello oli melkein puoli kolme. Hän hapuili lattialta vaatteitaan, löysi housut, toisen sukan ja paidan. Sukan hän jätti sijoilleen, veti paidan päälleen ja housut jalkoihinsa. Sitten hän kävi hakemassa lipastosta villasukat jalkaansa.
”Pääsetkö ylös?” hän kysyi Millalta, joka istui kumarassa vuoteen reunalla.
Milla nyökkäili. ”Kyllähän minä. Käy vain panemassa auto käyntiin.”
Juuso mennä kolisteli portaat alas, siirsi kissan syrjään toiseksi alimmalta rapulta ja veti eteisessä päällystakin ylleen. Hän työnsi jalkansa saappaisiin, pani vielä pipon päähänsä ja meni ulos. Oli kirpeä pakkanen. Kuu oli lähes puolikkaan kokoinen, ja sen ympärillä näkyi utuinen kehä.
Auto oli ulkona, keula tielle päin. Juuso kipusi sisään, kokeili virtalukkoa. Avaimet olivat paikoillaan. Hän käynnisti moottorin, suuntasi puhalluksen tuulilasille ja meni raaputtamaan jäätä pois ikkunoista. Saatuaan jonkinlaisen aukon tuulilasin vasemmalle puolen, hän lähti takaisin sisään.
Milla oli jo alakerrassa. Hän oli pukemassa takkia päälleen ja harmitteli, kun ei ollut ehtinyt harjata hiuksiaan.
”Mennään nyt vain”, Juuso sanoi.
”Tulen heti”, Milla vastasi, otti pienen, valmiiksi tätä lähtöä varten pakatun laukun eteisen komerosta ja tuli sitten ovelle. ”Toivottavasti ei taas tulla tunnin päästä takaisin.”
”Ei se haittaisi, vaikka tultaisiinkin”, Juuso lohdutteli ja vilkaisi samalla eteisen seinällä olevaa lämpömittaria. Sen digitaalinäyttö kertoi, että pakkasta oli 16 astetta.
”Valmis”, Milla sanoi, odotti, että Juuso avasi oven ja astui sitten portaille. ”Ihana kuutamo.”
Milla istuutui autoon, kallisti penkin selkänojaa hiukan taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän ei näyttänyt yhtään hermostuneelta. ”Ei mitään hätää, että selvitään perille.”
Juuso myönteli, kiersi toiselle puolen autoa ja jäi kuuntelemaan. Tallista kuului pari kolahdusta, sitten kavion raapaisu lattiaa vasten. Vanha isäntä oli herännyt heidän ääniinsä.
”Käy vain laittamassa sille valot ja vähän heiniä”, Milla sanoi autosta. ”Tässähän voi mennä puoleen päivään, ennen kuin pääset takaisin.”
Juuso avasi tallin oven, sytytti valot ja meni sitten karsinan ovelle. Loisteputki karsinan katossa vasta räpsähteli syttyäkseen. Vanha isäntä seisoi oven takana pää käytävän puolella ja hörähti tervehdykseksi. Juuso kosketti sen turpaa, taputti kaulalle ja haki sen jälkeen käytävän päässä olevasta heinäpaalista neljänneksen, jonka nosti karsinan oven yli sisäpuolelle. Hän vilkaisi vielä hevosen juoma-astiaa. Se oli jäässä. Nyt ei ollut enää aikaa lähteä hakemaan uutta vettä. Hän taputti vielä hevosta ja palasi sen jälkeen autolle.
Tuulilasi oli alkanut jo sulaa, kun Juuso käänsi auton keulan tielle. Lumi oli tallautunut tiellä kovaksi alustaksi, jolla oli hyvä ajaa. Hän painoi kaasua, ja tarkkaili tien sivuja. Syksyllä seudulla oli ollut paljon hirviä, he olivat nähneet niitä päivittäin. Pyynnin alettua ne olivat kaikonneet, mutta kokemuksesta Juuso tiesi, että kevääseen mennessä niitä taas olisi.
Naapuritalon eteisessä palava himmeä yövalo vilahteli hetken puiden väleistä, sitten koko talo tuli näkyviin. Kuu valaisi sen julkisivun kelmeällä loisteellaan. Milla avasi silmänsä ja vilkaisi taloa, paransi sitten asentoaan ja sulki taas silmänsä.
”Tarkenetko?” Juuso kysyi.
”Kyllä minä lämpenen”, Milla vastasi silmät kiinni. Hän näytti yrittävän nukkua.
”Uskallammeko jatkaa suoraan sairaalaan asti?” Juuso kysyi kohta. Sinne oli yli tunnin matka. Terveyskeskus olisi varttitunnin matkan päässä, mutta eri suunnalla.
”Mennään vain.” Milla kuulosti uniselta. Hän oli avannut takkiaan, sillä autossa alkoi olla lämmin. ”Ajat vain varovasti.”
”Lupaan pysyä tiellä”, Juuso vastasi.
Lopulta he saapuivat valtatien risteykseen. Suuntamerkin rytmikäs nakutus kuulosti äänekkäältä hiljaisessa autossa. Milla näytti levolliselta, kuin hänellä ei olisi ollut kiirettä mihinkään. Sellainen hän vain oli. Perusrauhallinen, turvallinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
joutuupi lähtemään... Tämä oli ihan kiinnostava, mutta synnytysjutussa on minun mielestäni kyllä kiinnostavinta se synnytys! Vai luotatko, että lukija kuvittelee sen helvetillisen homman tai ihanan perhetapahtuman, mikä se sitten lieneekin tässä tapauksessa. Tykkäsin tuosta kuutamon ja kylmyyden kuvauksesta, se toi tunnelmaa.