Minulla on ollut vauvakuumetta jo vuoden verran ja se vaan pahenee koko ajan... Mieheni kanssa jo päätettiin yrittää viime kesänä, jolloin jätin ehkäsyn pois ja raskaaksi en kuitenkaan heti tullut ja jotenkin vaan se lapsen teko jotenkin vain jäi, kunnes taas loppuvuodesta yritettiin tuloksetta. Vauvakuumeeni vaan ei ole hävinnyt minnekkään ja tilanne on tämä. Mieheni on ruvennut empimään tätä lapsen yrittämistä ja ei oikeen tiedä mitä haluaa, kun koitan kysyä/jutella asiasta ovat vastaukset että olisi kaikki asiat kohdallaan. Meillä mielestäni on jo kaikki hyvin minulla vakituinen työpaikka sekä miehellä ja oma asunto jne...
Sain tietää pari viikkkoa sitten hyvän ystäväni olevan raskaana ja olin tietenkin iloinen ja samaan aikaan järkyttynyt, miksi hän? eikä minä? Enkä halua heille mitään pahaa ja toivon että kaikki menevät hyvin. Yritän toilottaa itselleni että kyllä mekin niitä lapsia saadaan, mutta samaan aikaan minua harmittaa miksen minä voisi olla ystäväni paikalla...Miksi muut saa lapsia ja minä en. Tuntuu kuin olisin jotenkin epäonnistunut ja huonompi. Toisaalta en oikeen itsekkään tiedä mitä tämä on? voinko olla muka kateellinen ystävälleni? Onko se mahdollista tai edes sallittua?
Onko kellään samanlaista tilannetta??
Mietin myös mielssäni olisiko parempi olla ilman miestäni kuin olla parisuhteessa jossa lapsi olisi mahdollinen, mutta kun toinen osapuoli ei vielä halua/jotain??
Tiedän että en voi miestäni painostaa, mutta väkisinkin tulee suustani painostavia/ ´´uhkaavia´´ lauseita, ja tiedän sen olevan todella tyhmää!!
Sain tietää pari viikkkoa sitten hyvän ystäväni olevan raskaana ja olin tietenkin iloinen ja samaan aikaan järkyttynyt, miksi hän? eikä minä? Enkä halua heille mitään pahaa ja toivon että kaikki menevät hyvin. Yritän toilottaa itselleni että kyllä mekin niitä lapsia saadaan, mutta samaan aikaan minua harmittaa miksen minä voisi olla ystäväni paikalla...Miksi muut saa lapsia ja minä en. Tuntuu kuin olisin jotenkin epäonnistunut ja huonompi. Toisaalta en oikeen itsekkään tiedä mitä tämä on? voinko olla muka kateellinen ystävälleni? Onko se mahdollista tai edes sallittua?
Onko kellään samanlaista tilannetta??
Mietin myös mielssäni olisiko parempi olla ilman miestäni kuin olla parisuhteessa jossa lapsi olisi mahdollinen, mutta kun toinen osapuoli ei vielä halua/jotain??
Tiedän että en voi miestäni painostaa, mutta väkisinkin tulee suustani painostavia/ ´´uhkaavia´´ lauseita, ja tiedän sen olevan todella tyhmää!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jep... joo...
Jätin pillerit syyskuussa ja sitä ennen olin kuumeillut puolisen vuotta ja sen jälkeen se on ihan "riistäytynyt käsistä" niin että sitä ajattelee ihan liikaa ja vahingossa puhuu jotain joka tuntuu miehestä painostukselta... kun itsellä on paniikki päällä ettei onnistu jossei "kunnolla" yritä. Mies kun välillä haluaa ja välillä empii. Olen yrittänyt olla puhumatta siitä ja rauhoittua, mutta sitten taas joku muistuttaa miten vaikeaa on saada lapsia yli kolmekymppisenä ja taas paniikki iskee. No se selviää varmaan tässä seuraavan viikon aikana miten tämän kierron aikana kävi. Menkkojen pitäisi alkaa ihan just.
Kiva kuulla että en ole ainut kuin sekoaa vauvakuumeesta =) En vaan osaa ajatella mitään muuta enää.... Kaikki raskaana olevat ja pienet vauvat saavat oloni jotenkin niin ´´ahdistuneeksi´´. Täytyy vaan yrittää rauhoittua jotenkin, kumpa joku vaan keksisi miten?=)
Onnea teille yritykseen!
Me ollaan yritetty raskautta nyt 2,5 vuotta. Koettu kaksi keskenmenoa. Välillä "yritetty " enenmmän tai vähemmän. Mies on hyvin hommassa mukana, mutta oon todennut, että on aika turhaa miestä vaivata ja jatkuvasti painostaa esim. seksiin. Ainakin oma mies on vaivaantunut kovasti asiasta eikä sitten petipuolellakaan suju. Toisaalta, onhan sitä itellä kestämistä siinä ahdistuksessa, että vauvaa ei vaan syystä jos toisesta kuulu. Vika on mussa. En ovuloi ja lapsettomuushoidot on menossa. En tällä hetkellä ota asiasta kauheaa ressiä, kun en asialle voi mitään. Tottakai toivoisin silti lasta sydämmeni pohjasta. Välillä suren asiaa tosi paljon ja tunnen oloni masentuneeksi. NÄiden vuosien aikana monet kaverini ovat saaneet lapsia ja jokaisen kohdalla oon itkenyt ja miettinyt miksi ne saa ja mä en.
Vauvoja ei tehdä, niitä saadaan. Turha ressaaminen ja asian pohtiminen ei ainakaan auta asiaa. Itekkin oon siihen syyllistynyt joten tiedän millaisista tunteista on kyse. Uskon, että joka ilkinen meistä lapsettomista käy läpi jossain vaiheessa surutyötä läpi siinä pelossa, ettei koskaan saa lasta, että siinä mielessä sun tunteet ei oo mitenkään poikkeavia.
Oletteko miettineet tutkimuksiin menoa? Saisitte ainakin tietää, jos kaikki ei ole kunnossa. Tutkimuksiin voi mennä, kun lasta on aktiivisesti yritetty vuoden...
Joo olen huomannut että kun huomaamattani painostan miestäni ja esitän jatkuvalla syötöllä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä liittyen lapsiin, niin lakanoiden välissäkin huomaa eron =) Tuntuu vain niin turhauttavalta odottaa, kun tietää mitä itse haluaa ja toinen ei osaa sanoa juu eikä jaa... Kesällä kun oltiin kummatkin että joo nyt olis sellainen hetki et lapsia voisi yrittää. Ja yhtäkkiä vaan ei taas halua, omituista...
Olen myös itse meinannut että menisin käymään jossain lääkärillä ja saisin edes ainakin tiedän että raskaus on mahdollinen, jospa se helpottaisi oloani. Ja olen myös meinannut miehelleni ehdottaa, mutta en oikeen tiedä miten sen esittäisin järkevästi, koska mieheni tuntien hän ei luultavasti vapaasti omasta tahdosta mene. Sellainen junttura kun on =)
Kun yritimme aktiivisesti niin kuukautiseni olivat säännölliset, heittivät ihan päivällä tai parilla ja minulla oli ovis testejä, enkä löytänyt kertaakaan ovulaatiota ja se myös painaa mieltäni. Haluaisitko kenties kertoa minulle mitä ne lapsettomuus hoidot pitävät sisällään, kun en sen enempää oikeen tiedä niistä??
Tiedän myös että en saisi stressata tätä asiaa ja tiedän että se vaan paskentaa oloani, mutta en vaan pysty ajattelemaan mitään muuta kun lapsia...=) Olenkohan hulluksi tulossa=)
Tuntuu niin pahalta että muut saavat lapsia ja itse joudun katsomaan sivusta, mietin mielessäni millaista olisi olla raskaan ja tuntea se jne....ja jollain lailla tunnen varmaan jonkun sortin kateuttakin ystävälleni. Mietin vaan että miten ikinä pystyn olemaan enää normaalisti heidän seurassaan, ja nähdä hänen lapsensa kasvavan mahassaan kun samaan aikaan haluaisin olla hänen tilallaan...
Yritän itselleni takoa mieleen että hienoa että edes muut saa jo lapsia, saan varmasti hoitaa niitä ja voin ainakin ostella sitten heidän lapsilleen jotain kivaaa=) No kai se tästä vaan kun aikaa menee eteenpäin ja yrittää vaan totutella ajatukseen ja yrittää olla stressaamatta.
Toivottavasti teillä tärppäisi, pidetään peukkuja=)
Kuulostaa niin tutulta nuo sun ajatukset...
Mutta jos teillä on tilanne se, että aiotte hakeutua tutkimuksiin/hoitoihin täytyy miehen olla 100% mukana. Meillä tutkimukset meni niin, että hakeuduttiin terveyskeskukseen omalle lääkärille ja kerrottiin tilanne (vuosi yritystä takana). Lääkäri teki mulle sisätutkimuksen ja otettiin peruslabrat. Miestä tutkiskeltiin päällisin puolin (kivekset ja siitin). Omalääkäri teki lähetteen sit Gynen poliklinikalle. Siellä otettiin lisää labroja (hormonipitoisuuksia) ja tutkittiin multa munajohtimien aukiolo. Mieheltä tutkittiin sperma. Vika todettiin mussa ja siihen sitten lääkitys. Clomeja oon syönyt nyt kaksi kuukautta. Toki mulla on takana kaksi keskenmenoa, että sen johdosta oon joutunut odottelemaan pääsyä tuonne tutkimuksiin jne. aina sitten sen vuoden, koska ainakin mun kotipaikkakunnalla niin toimitaan. Mutta periaatteessa homma menee näin.
Sun varmaan kannattaisi jutella sun miehen kanssa asiasta kunnolla. Hoitoja on aika hyödytöntä aloittaa, jos miestä ei tutkita. Miehille se on aina niin miehisyysjuttu toi sperman tutkiminen, mutta jos mies oikeesti lapsia haluaa kyllä se niihin tutkimuksiin sun kanssa lähtee ja on sun tukena niiden aikana.
Kun te yrititte, niin yritittekö vaan muutaman kuukauden kerrallaan vai miten??? Vai oonko käsittänyt ihan väärin...
Meilläkin takana jo yli vuosi yrittämistä. Muutama viikko sitten käytin ensimmäistä kertaa kätilöopiston perhesuunnitteluklinikalla, josko vaikka jokin syy miksei vauvaa kuulu. En olisi koskaan uskonut, että minä joudun lapsettomuuden takia tutkimuksiin. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Itse olen tällä hetkellä jo henkisesti aivan riekaleina, en jaksaisi enää yhtään joka kuukautista pettymystä. On jo käynyt mielessä, josko lopettaisi koko touhun. Eilen sitten tuli se viimeinen pisara, jonka jälkeen en pystynyt koko iltana kuin itkemään ja makaamaan sängyssä. Paras ystäväni soitti ja ilmoitti olevansa raskaana, vaivoin sain onniteltua ja keksittyä syyn lopettaa puhelun. Eiväthän he edes yrittäneet saada lasta, tämä on niin kohtuutonta. Kateellisuus jyllää mielssäni. Haluaisin vain loukata heitä jotenkin, purkaa sitä kautta pahaa oloani.. En pääse tästä tilanteesta yli, ali, ohi enkä edes läpi. Tuntuu kuin jokin syövyttäisi minua koko ajan sisältä päin. Rintaani puristaa. Koko elämältäni putosi eilisen puhelun jälkeen pohja.
Onnekseni minulla on onnellinen parisuhde ja maailman ihanin mies, joka on parhaansa mukaan tukenut minua. Mutta loppujen lopuksi ei miehet tätä tilannetta ymmärrä, ei heillä ole samanlaista tarvetta saada lasta.
Tuntui siksi niin lohduttavalta lukea kirjoituksesi, joku on samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Ehkä sen turvin jaksan taas muutaman päivän. Toki en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni tätä.
Seuraava kuukausittainen pettymykseni alkaa taas lähetä, täytyy alkaa kerätä voimia, jottei romahda taas henkisesti täysin. Jaksamista sinulle, kyllä se aurinko vielä meidänkin risukasoihin paistaa:) Uskoaan ei saa menettää!
on hyvä ja helpottavaa huomata että on muitakin jotka ajattelee samalla lailla ku minä..meillä kanssa vuosi yritystä takana eikä kuulu omaa vauvaa millään aina vaan joka kuukausi sama pettymys. Nyt ollaan menty tutkimuksiin ja ne on nyt meneillään paraaikaa, toivottavasti apu löytyy pian. Mulla kanssa monet ystävät jo saaneet lapsia ja varmasti toista jo suunnittelevat ku minä en oo saanu vielä sitä ensimmäistäkään. Tiedän tunteen et se on niin raastavaa ja raskasta kuulla kun läheiset ystävät kertovat olevansa raskaana..oon kans itkenyt ja käynyt raskaan vaiheen läpi et oon pystynyt hy6väksymään ja olemaan onnellinen niiden puolsta jotka lapsia saavat. Tuntuu niin vaan pahalta ku ite kans haluaa sitä omaa lasta niin paljon..mutta oon ajatellu et sitten kun sen oman lapsen pitkän ja hartaan toivomisen jälkeen saa niin sitä ainaskin varmasti osaa arvostaa entistä enemmän..
Pakko vaan jaksaa pitää toivoa yllä et joku päivä sitten.. eikä menettää sitä toivoa vaikka välillä siltä tuntuukin..joillakin siihen menee vaan kauemmin..
hyvää kevättä kaikille ja plussaonnea!!;)