Mun lapset oli 6vko ja 1v3kk, kun mies poistui elämästä. Eron jälkeen hän on lapsia tavannut sillon tällöin. Nyt pari vuotta yh-elämää takana ja ajoittain aika rankkaa. Olen vielä kotiäitinä, mutta töihin paluuta suunnittelen. Miten ihmeessä siitä rumbasta selviää, kun kotonakin käy välillä rankaksi???
Kuka jäänyt ihan pikkuisten yh:ksi?
yh-äiti84
7973
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Työelämä on aivan toisenlaista, kuin olla kotona, että iltaisinkin jaksaa ihan eri tavalla. Ja jos joku ihana ihminen apuaan tarjoaa, ota se iloisena vastaan.
Minä opettelin töihin palaessani ihan uuden "kerran viikossa" -kaupparytmin. Suunnittelin viikon sapuskat etukäteen, ja ostin tarvikkeet ja einekset kotiin torstaisin (kerroin päiväkotiin, miksi tulin torstaisin aina tunnin myöhemmin), näin pääsin viettämään lasten kanssa perjantaita ja viikonloppua hiukan pienemmin piruetein.
Nurkat siistit ja joka päivä äidin tekemiä lihapullia -mentaliteetti kannattaa unohtaa. Samoin harrastamisrumba: alle kouluikäinen ei (eikä edes ekaluokkalainenkaan vielä) tarvitse harrastuksia, vaikka lastensuojelussakin harrastamiselle kumarretaan. Järki käteen arkipuuhissakin, niin varmasti jaksat :)
Jos et omista pyykin kuivausrumpua: suosittelen, jos satut nukahtamaan illalla teeveen ääreen, pyykit koneessa, saat esim. toppapuvut aamulla 15min:ssa kuiviksi (kokemuksen syvällä kaiulla) :D
Varmaan ottaa aikaa tottua sitten uuteen rytmiin. Lisäksi mua hermostuttaa jättää lapsia hoitoon, kun itse heistä aina ollut vastuussa. Onneks he kuitenkin ovat jo 2 ja 3v, niin isommasta ainakin huomaa että leikkiseuraa kaipaa...
Nytkin meillä välillä syödään eineksiä jos rahat sallii... Olen ihan rento sen ruoan ja kodinhoidon suhteen. Niin iso muutos vaan edessä, kun muuttoakin nyt tehdään että kyllä stressi-taso on huipussaan... No, aikansa kutakin, niin se on ajateltava =)
Jokaisella on samanlaisia "pelontunteita" kun on jätettävä lapset vieraille hoidettavaksi. Alkukankeuden jälkeen tunsin olevani parempi äiti ja jaksaja, kuin ennen työelämää.
Pari ensimmäistä viikkoa olivat raskaita; aamuiset heräämiset ja lasten pukemiset, kotiinjäävän kouluunlähtijän tsemppaaminen. Aina oli kiire jonnekin ja jotain oli unohtunut! :) Toisaalta huomasin, että päiväkodissa oli niin tuhti välipala, ettei iltaruoan kanssa ollutkaan kiirettä ja lapset tottuivat aamulähtöihin parissa päivässä, minä en :D .. ja koululainen nautti kodin iltapäivän hiljaisista hetkistä.
Onnea muutolle! Muista; "tavaroita ja vaatteita, joita et ole tarvinnut 2-3 vuoteen, tarvitset yhtä paljon seuraavat 20-30v" ;D
Ihmeen hyvin sitä jaksaa yhdistää työn ja yh-elämän.
Ensimmäisen lapsen kanssa jäin yksin(tai halusin ukon pihalle)kun lapsi oli noin 6 kk. Menin töihin lapsen ollessa 2,5 vuotias.Kovasti teinki töitä, kaikki pyhät ja viikonloput(jos vain oli mahdollista). Lapsi oli mummolassa hoidossa tai tarhassa. Isänsä p....t välitti lapsestaan vaikka meillä oli rankkaa.
Mutta hengissä selvittiin ja oli aika kokemuskin, siinä huomasin kuin paljon ihmisen selkäranka venyy.
Kaikki aina moittiin yh-äitejä, mutta minä nostan hattua sille sitkeydelle ja asioiden järjestelylle
minkä taidon oppi.
tuossa pisti silmiini että kaikki moittii yh äitejä.
minusta asioissa on aina kaksi puolta, kerron oman näkökantani, enkä odota mitään tappelua, koska jokainen olkoon omaa mieltä mistäkin asiasta.
minä TODELLA nostan hattua yh äideille, sekä iseille, jotka viitsivät yrittää. olin yksin päälle puolivuotta reilun vuoden ikäisen lapsenkanssa, sen ajan kun mies oli intissä.
kävin samalla kuin hullu koulua, ja kuin hullu töitä. samalla kuuntelin lapsen kiukuttelua, koska lapsi ikävöi kovasti isäänsä. lapsi myös sairasteli paljon, korvakierre joka vei hyvät unet.
rankimpina aikoina mietin yh äitejä, sekä isejä, että kuinka he jaksaa. koska itsellekkin tuo reilu puolivuotta, oli todellista oppimista ja aikuistumista.
voin vain verrata kuinka rankkaa teillä on, jotka olette yksinhuoltajia, maksatte kaiken yksin, hoidatte kaiken yksi: MUTTA SILTIKIN JAKSATTE YRITTÄÄ.
mielestäni yksinhuoltaja, joka viitsii yrittää, lähteä kouluun käydä koulut loppuun, ja mennä töihin, ansaitsee ruusun.
mutta taas nämä jotka valittavat siitä, että kun ei ole ammattia, on työtön ja on niin raskasta ja plaa plaa.. näille haluan sanoa, että älä valita, vaan tee asian eteen jotakin. koska jokainen tiensä päättää, ja tekee omat valintansa, sekä joutuu kulkemaan omien valintojen kautta. niitä ei ole kukaan muu toisen puolesta päättänyt, joten mitä valittaa?
MUTTA TEILLE ILOA JA AURINKOA ELÄMÄÄN, JOTKA JAKSATTE YRITTÄÄ. MINÄ OLEN AINAKIN YLPEÄ IHMISISTÄ JOTKA JAKSAA YRITTÄÄ!
Moikka!
Jäin itse yh-äityliksi odottaessani toista lastani. Vanhempi oli 2,5, kun toinen syntyi.
Rankkaahan se oli, varsinkin lasten ollessa pieniä, kun vauva suostui nukkumaan aamu viideltä ja esikoinen heräsi kuudelta....
Mutta sinä olet selvinnyt siitäkin!!!!!!!!!!!!
Toisaalta työssäkäynti helpottaa tilannetta, kun sinäkin saat hetken olla vain nainen, eli töissä. Silloin kotirumbaakin jaksaa ehkä paremmin. Ainakin yksi tuttu sanoi olevansa parempi äiti lapsilleen käydessään töissä.
Vaikka työkin on rankkaa, se on vaihtelua päivääsi.
Helpotusta tilanteeseesi toisi, jos saisit lapset samaan hoitopaikkaan, ettei ainkaan töiden jälkeen tarvitse kahtaalle revetä!
Jos ei ole autoa, katso hoitopaikan suunta työpaikkaasi päin, vaikka se tarkoittaisi, ettei se ole kotia lähinnä oleva paikka. Näin saat lapset työmatkalla jätettyä hoitoon, sen sijaan, että kävelet ensin lasten kanssa kilometrin "väärään suuntaan" ja sitten juokset töihin päin, kotinne ohi!
Kotitöille löytyy hämmästyttävästi aikaa, siinä lasten kanssa puuhailun ohessa. Ovesta tullessa pyykkikone päälle ja tiskikoneen tyhjennys lasten katsoessa pikkukakkosta.
Eikä maailma kaadu siihen, vaikka viikkosiivous harvenisi joka toiseen viikkoon =)
Hei, hyvin se menee! Arkeesi tulee hiukan vaihtelua ja siitä saa voimaa. Lapsilla taas on päivähoidossa ohjelmaa, joten kotona iltaisin pärjää vähemmällä.
Arki on silloin vain erilaista kuin nyt, rutiinit muuttuvat, mutta asiat löytävät kyllä omat paikkansa uudessakin arjessanne.
Minä olin 20 ja muksu oli 2 kun jäin yh:ksi. =) Oli siinä silloin aika shokki, mutta hyvin on 5 vuotta mennyt.
T: yh-isi 27v