Metsäinen laakso näytti korkealta tuulen pieksämältä vuorenrinteeltä rauhalliselta ja kauniilta. Ruska oli jo värjännyt metsän puiden lehdet ja ne hehkuivat syvissä punaisen, ruskean ja kullankeltaisen sävyissä korkeiden syvänvihreiden kuusien syleilyssä.
Vanhus katseli sitä rinteeltä katajien kätkössä, valppaat silmät kiinnittyneenä laaksossa näkyvään liikkeeseen, jonka hän tunnisti jo virstojen päästä kasvillisuuden lävitsekin ratsumiesten aiheuttamaksi.
Mies oli ollut omiensa parissa nuoruudessaan pitkä, mutta tänä rotujen sekoittumisen aikana häntä olisi pidetyt keskimittaisena. Lähes harmaat, pitkät hiukset peittyivät hupun alle, mutta menneinä aikoina ne olisivat kertoneet miehen jaloverisestä syntyperästä, samoin kuin viitan kätkemä yksiteräinen pitkämiekka.
Mies terästi katsettaan ja ohikiitävän hetken aikana eräs ratsastajista hahmottui ihmiseksi. Yksinkertainen havainto sai Jonan hämmästymään, sillä ihmisratsastajia ei ollut laaksoon eksynyt ennen kuin nyt. Metsästävän pedon notkeudella hän ponnahti liikkeelle ja lähti soljumaan katajapensaiden kätköissä kohti paikkaa, jonne arvioi outojen ratsumiesten päätyvän.
* * *
Drhyan kirosi, pitkään ja hartaasti, pyyhki hikeä otsaltaan ja manasi sitten pimeyden jumalten nimeen. Matka pohjoiseen maanääreen ei ollut houkuttanut häntä alunperinkään ja päivien kiirehtiessä lyheten kohti talvea oli aina ilmeisempää, että retkikunta vain haaskasi aikaa.
Mutta heillä oli tehtävä. Järjetön tehtävä. Löytää yksi mies. Mahdoton tehtävä, varsinkin kun pohkeita näykki koko ajan pirullinen haltianoita, jonka Dhryan tiesi kohta saavuttavan hänet.
Mistrelchiel ohjasi ratsunsa retkikunnan nimellisen johtajan rinnalle ja ktasoi häntä tuikeasti.
-Miksi pysähdymme?
- Jäämme tähän leiriin, Dhryan vastasi. - Vettä ja ruohoa hevosille, näetkö?
- Hyvä on, haltia vastasi pingottuneella äänellä, mutta Dhryan oli yllättynyt siitä, ettei hän esittänyt minkäänlaisia pistäviä huomiota tai vastalauseita, vaan pyöräytti hevosensa kohti joenrantaa.
Miehet pystyttivät leirin nopeasti, tottahan toki. Dhryan tunsi pienoista ylpeyttä joka kerran, kun näki joukkueensa saumattoman yhteistyön, oli sitten kyse vihollisten surmaamisesta tai niinkin arkisesta asiasta kuin leirin pystyttäminen. Menetettyjen valtakuntien maailmassa sellainen henki oli parhaita, ellei ainoa, keino säilyä hengissä huomiseen.
Pimeyden laskeutuessa syttyivät leiritulet, joiden ympärille kerääntynyt kourallinen miehiä ei tiennyt, että heitä tarkkailivat tuliset silmät, heidän aiotun saaliinsa silmät.
Vanhus katseli sitä rinteeltä katajien kätkössä, valppaat silmät kiinnittyneenä laaksossa näkyvään liikkeeseen, jonka hän tunnisti jo virstojen päästä kasvillisuuden lävitsekin ratsumiesten aiheuttamaksi.
Mies oli ollut omiensa parissa nuoruudessaan pitkä, mutta tänä rotujen sekoittumisen aikana häntä olisi pidetyt keskimittaisena. Lähes harmaat, pitkät hiukset peittyivät hupun alle, mutta menneinä aikoina ne olisivat kertoneet miehen jaloverisestä syntyperästä, samoin kuin viitan kätkemä yksiteräinen pitkämiekka.
Mies terästi katsettaan ja ohikiitävän hetken aikana eräs ratsastajista hahmottui ihmiseksi. Yksinkertainen havainto sai Jonan hämmästymään, sillä ihmisratsastajia ei ollut laaksoon eksynyt ennen kuin nyt. Metsästävän pedon notkeudella hän ponnahti liikkeelle ja lähti soljumaan katajapensaiden kätköissä kohti paikkaa, jonne arvioi outojen ratsumiesten päätyvän.
* * *
Drhyan kirosi, pitkään ja hartaasti, pyyhki hikeä otsaltaan ja manasi sitten pimeyden jumalten nimeen. Matka pohjoiseen maanääreen ei ollut houkuttanut häntä alunperinkään ja päivien kiirehtiessä lyheten kohti talvea oli aina ilmeisempää, että retkikunta vain haaskasi aikaa.
Mutta heillä oli tehtävä. Järjetön tehtävä. Löytää yksi mies. Mahdoton tehtävä, varsinkin kun pohkeita näykki koko ajan pirullinen haltianoita, jonka Dhryan tiesi kohta saavuttavan hänet.
Mistrelchiel ohjasi ratsunsa retkikunnan nimellisen johtajan rinnalle ja ktasoi häntä tuikeasti.
-Miksi pysähdymme?
- Jäämme tähän leiriin, Dhryan vastasi. - Vettä ja ruohoa hevosille, näetkö?
- Hyvä on, haltia vastasi pingottuneella äänellä, mutta Dhryan oli yllättynyt siitä, ettei hän esittänyt minkäänlaisia pistäviä huomiota tai vastalauseita, vaan pyöräytti hevosensa kohti joenrantaa.
Miehet pystyttivät leirin nopeasti, tottahan toki. Dhryan tunsi pienoista ylpeyttä joka kerran, kun näki joukkueensa saumattoman yhteistyön, oli sitten kyse vihollisten surmaamisesta tai niinkin arkisesta asiasta kuin leirin pystyttäminen. Menetettyjen valtakuntien maailmassa sellainen henki oli parhaita, ellei ainoa, keino säilyä hengissä huomiseen.
Pimeyden laskeutuessa syttyivät leiritulet, joiden ympärille kerääntynyt kourallinen miehiä ei tiennyt, että heitä tarkkailivat tuliset silmät, heidän aiotun saaliinsa silmät.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kannattaako pistää jatkoa tälle palstalle?
Kyllä minua kiinnostaa lukea jatkoakin. Tästä pienestäkin osasta huomaa, että tekstisi on sujuvaa ja olet ilmeisesti kirjoittanut paljon.
Eikös nuoriso nykyisin lue eniten juuri tätä?
Eikö tämä teksti luokitella fantasia?
Olen myös jonkin verran kirjoittanut tällaistakin tekstiä, joskin äärettömän niukasti. Olen ajatellut, että siirtyisin enemmän fantasiajuttuihin, sillä scifillä, joka on ollut minulle "se juttu" tuskin koskaan yltää näkkileivästä leivoksiin?
Oikeastaan en tiedä edes millainen tunku Suomessa on fantasiakirjojen kirjoittajilla esillepääsyyn?
Siis tarkoitan, että kuka kirjailija Suomessa elää fantasiakirjoillaan esimerkiksi?