ah med pulla

Idea tupsahti päähäni 11 aikaan. Kello 11:02 kirjoitin paperille muistiinpanoksi kolme olennaista riviä

he tulevat vastaan sormenpäissä,

sinä olet vain sinä

jokainen on ollut, on sinä

Jos ehkä myöhemmin kirjoittaisin runon tästä? Aloinkin kirjoittaa saman tien. Runon ensimmäinen versio syntyi 20 minuutissa 11:02 - 11:20.

He tulevat vastaan sormenpäissä.
Kosketan sinua, vavahdat, poskesi ja silmäkulma
katsoessasi minuun, etusormi liikkuu
niskan kaarta, väreilysi tuntuu
nivusiin saakka.
Olet kostea, lämmin.

Sinä olet vain sinä, ei kukaan muu?
Maatessamme vuoteessa
raukeina,
käteni lepää rintasi päällä, ja hitaasti
putoan uneen.

Kasvot lomittuvat, muistot
huokaavat toistensa läpi, säpsähdän hereille,
katson kasvoihisi.
He tulevat vastaan sormenpäissä.

Mitä nyt? kysyt,
katsoessani hämmentyneenä kämmentäni
hämärässä valossa,
tajunta palailee unesta, naurahdan.
He tulevat...
Äsh, ei mitään.

Ja nukahdettuasi
olen hiipinyt keittiöön
kirjoittamaan runon, tämän runon.

Kosketan sinua, vavahdat, poskesi ja silmäkulma
katsoessasi minuun -
Kymmenet erilaiset posket ja silmäkulmat,
hymyjen vaihteleva kavalkadi.
Haluaisin että siinä olet vain sinä, mutta
kuinka hakkaisin sormenpäät
irti itsestäni?

Monella tavalla kaikki tämä tyydyttää sieluani
kokemus eletystä elämästä
niin monia kauniita päiviä niin monien kanssa,
ja kuitenkin,
levätessäni vierelläsi -
häpeän sormiani ja minuun sattuu, rakkaani.

Kuinka monen vierellä jo olenkaan hävennyt sormiani?
Silti koskettanut, syöksynyt tunteiden huikaisevaan virtaan,
huutanut jokaisessa solussani:
sinä olet minulle kaikki.

Niin, niin jokainen on ollut
vuorollaan sinä.

Kätken paperin keittiön alimmaiseen laatikkoon
vanhojen työpapereideni alle.
Ehkä aamulla nimettömänä nämä sanat
runopalstalle:

Nyt lepään vieressäsi hiljaa
hengittäessäsi tasaisesti, vielä punaisin poskin
olet kaunis, kauniimpi kuin
kukaan muu.

Meinasin tämän heti lähettää, mutta tallensin tiedostoihin. Hetken kuluttua muokkasin, lopputulos nähtävissä:
yks runo, sitten päivän työt
Kirjoittanut: äitiparta 21.3.2007 klo 12.48

Vähän vois parannella? Tietysti paljonkin jos osais.
Mutta pienin muutoksin:

Nyt lepään vieressäsi hiljaa
hengität tasaisesti, punaisin poskin
vielä olet kaunis, kauniimpi kuin
kukaan muu.

- - -

He tulevat vastaan sormenpäissä.
Kosketan sinua, vavahdat, poskesi ja silmäkulma
kun katsot minuun, etusormeni liikkuu
niskan kaarta, ihosi väreily
nivusiin saakka.

Sinä olet vain sinä, ei kukaan muu.

Ja maatessamme vuoteessa
raukeina,
käteni lepää rintasi päällä, hitaasti putoan uneen.
Kasvot lomittuvat, muistot
toistensa läpi,
tuhannet huokaukset, säpsähdän hereille.

Siinä sinä olet.

Mitä nyt? kysyt
katsoessani hämmentyneenä
kämmeneni uurteita,
hämärässä valossa, tajunta palailee, naurahdan.
He...
Äsh, ei mitään.

Nukahdettuasi
olen hiipinyt keittiöön
kirjoittamaan runon.

He tulevat vastaan sormenpäissä.
Kosketan sinua, vavahdat, poskesi ja silmäkulma
kun katsot minuun.

Kymmenet erilaiset posket ja silmäkulmat,
hymyjen vaihteleva kavalkadi.
Haluaisin että siinä olet vain sinä, mutta
kuinka hakkaisin sormenpäät
irti itsestäni.

- - -

Monella tavalla kaikki tämä tyydyttää sielujamme
kokemuksena eletystä elämästä,
niin monia kauniita päiviä niin monien kanssa
ja - kuitenkin,
levätessämme toistemme vierellä:
häpeän sormiani ja minuun sattuu.

Kuinka monen vierellä olenkaan hävennyt sormiani?
Silti koskettanut, syöksynyt aina tunteiden huikaisevaan virtaan,
huutanut hänelle jokaisessa solussani
sinä olet minulle kaikki!

Niin, niin jokainen on ollut
vuorollaan vain sinä.

- - -

Kätken paperin alimmaiseen laatikkoon
vanhojen työpapereiden alle.
Aamulla nimettömänä
laitan sanat runopalstalle?

Ei koko runoa ehkä, kaikkea pohdintaani,
mutta jos nämä:

Nyt lepään vieressäsi hiljaa
hengittäessäsi tasaisesti, punaisin poskin
vielä olet kaunis, kauniimpi kuin
kukaan muu.

Runon muotoutumisesta vielä.
http://taivaslaulu.spaces.live.com/

Hyvää yötä.
Huomenna ei ehdi nettiin. Ehkä perjantaina.

Palaillaan.

en diger puusti: korvbulle.
öööö

Limitän teksteissäni todellista ja kuvitelmaa, mutta kuvitelmakin on todellista sikäli että se on todellisesti kuviteltua, kirjoitan siis kuvitelman todellisuutta sekä todellisen kuvitelmaa, tässä tapauksessa todellisia ovat rivit "lintu nukahti oksistoon / tai kesken lentoa" sillä nää sanat todellakin juolahti mieleen yks kaks, mutta rivit "minua janottaa / taidan hakea appelsiinimehua" eivät ole samalla tapaa todellisia. Oikeasti mua kyllä janotti ja ajattelin meneväni mehua juomaan, mutta kirjoittaessani asian sanoiksi edellisten sanojen perään muodostin niistä fiktion, joka ei enää kuvannut minua vaan kuvitteellista henkilöä, joka klink klonk lähti keittiöön. Minähän näet en kävellyt keittiöön vaan istuin näytön äärellä kirjoittamassa.
"joo, taidan mennä nukkumaan" on ehdottomasti faktaa, siinä hyppään kuvitelmasta henkilökohtaiseen todellisuuteeni, äitipartaan. Löin runolle pisteen, lähetin menemään ja suljin tietokoneen.
Sitten - todellakin! Menin keittiöön ja otin appelsiinimehua. Vaan se on asia joka tapahtui kokonaan faktan ja fiktion (sellaisina kuin ne tekstissä ilmenevät) ulkopuolella.
:)))
Juu, virtuaalisen ruokapöydän äärelle voi kuolla nälkään vaikka pöytä notkuis mitä herkkuja. Siksi:
Kiitos runostajalle ja hyvää yötä. :)
Tulin hyvälle mielelle kun sanoit mua pojaksi. En tiiä ootko setä vai täti, mutta oletan että setä, tässä puhun sedälle.
Kiitos runostajasedälle.

äitiparta kirjoitti:

en diger puusti: korvbulle.
öööö

Limitän teksteissäni todellista ja kuvitelmaa, mutta kuvitelmakin on todellista sikäli että se on todellisesti kuviteltua, kirjoitan siis kuvitelman todellisuutta sekä todellisen kuvitelmaa, tässä tapauksessa todellisia ovat rivit "lintu nukahti oksistoon / tai kesken lentoa" sillä nää sanat todellakin juolahti mieleen yks kaks, mutta rivit "minua janottaa / taidan hakea appelsiinimehua" eivät ole samalla tapaa todellisia. Oikeasti mua kyllä janotti ja ajattelin meneväni mehua juomaan, mutta kirjoittaessani asian sanoiksi edellisten sanojen perään muodostin niistä fiktion, joka ei enää kuvannut minua vaan kuvitteellista henkilöä, joka klink klonk lähti keittiöön. Minähän näet en kävellyt keittiöön vaan istuin näytön äärellä kirjoittamassa.
"joo, taidan mennä nukkumaan" on ehdottomasti faktaa, siinä hyppään kuvitelmasta henkilökohtaiseen todellisuuteeni, äitipartaan. Löin runolle pisteen, lähetin menemään ja suljin tietokoneen.
Sitten - todellakin! Menin keittiöön ja otin appelsiinimehua. Vaan se on asia joka tapahtui kokonaan faktan ja fiktion (sellaisina kuin ne tekstissä ilmenevät) ulkopuolella.
:)))
Juu, virtuaalisen ruokapöydän äärelle voi kuolla nälkään vaikka pöytä notkuis mitä herkkuja. Siksi:
Kiitos runostajalle ja hyvää yötä. :)
Tulin hyvälle mielelle kun sanoit mua pojaksi. En tiiä ootko setä vai täti, mutta oletan että setä, tässä puhun sedälle.
Kiitos runostajasedälle.

n.52 v setään,
emme pakota ketään

runostaja kirjoitti:

n.52 v setään,
emme pakota ketään

tuostahan voisi jo ajatella hulluja
ikäni siis noin 52 vuotta
täällä harvoin miehet pojat juttelee
keskenään,olisiko identiteetti kriisi...
no huomenta kuiten