HYVÄÄ HUOMENTA
Mies heräsi aamulla. Aurinko puski verhojen läpi, heijastui makuuhuoneen kaapistosta inhottavasti suoraan miehen silmiin. Mies aivasti. Vaimo ja lapsi nukkuivat vielä siinä vieressä. Miestä aivastutti uudestaan. Tällä kertaa hän sai kätensä suun eteen, ja ääni joka pääsi, oli vain epämääräinen suhahdus.
Mies laittoi silmänsä kiinni ja nukahti uudestaan. Hän näki unta Australian kenguruista. Ne hyppivät jossain siellä. Niiden turkeista pölisi kenguruhilsettä. Dingot ulvoivat taustalla. Uni oli niin huono, että mies heräsi taas. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli kuusi. ”Aika. Mikä aika?”, mies ajatteli. Unesta juuri heränneelle tuli kylmä. Kengurun haju pyöri vielä nenänpäässä. Ikkunoiden tiivisteet olivat niin huonot, että kevättuuli heilutteli verhoja, ja päästi koko ajan enemmän aurinkoa sisään.
”Nukunko vielä?”, ihmetteli mies. Ja sitten hän aivasti. Ja pudotti nenänsä. Vaimo kääntyi unissaan ja sanoi jotain. Aurinko paistoi yhä kirkkaammin huoneeseen. Mies kauhistui. Kahdeksan minuuttia yli kuusi. Ja pudonnut nenä. Siinä se lepäsi. ”Ruusuja.”, hän ajatteli sekavasti. Mies nosti nenänsä kukallisen pussilakan päältä, ja yritti asetella sitä päähänsä. ”Tämä ei käy laatuun”, hän ajatteli. ”Putoavia neniä ja kaikenlaista!”.
Nenä ei pysynyt päässä kiinni, mutta mies oli viisas. Hän meni takaisin makuulle, ja asetti nenän naamalleen. Siinähän keikkui. Mies pakotti itsensä takaisin uneen. Nyt hän uneksi veturista. Se oli sellainen vanhan hyvän ajan teräksinen höyryveturi, joka jyskytti kiskoilla jossain preerialla, jättäen taakseen valkoisen savuvanan. Junan kylkeen oli maalattu valkoisella maalilla hieno pääkallo, ja siinä oli alla nostalginen huomautus: MINÄ OLEN MUUTEN UKKO-PEKKA, JOTEN POIS ALTA. KLONKKLONKKLONK! Kauhea kolina ja savunhaju, ja mies heräsi taas.
Mies kokeili nenäänsä ja katsoi kelloaan. Viisi minuuttia yli kuusi, ja nenä oli taas tukevasti kiinni, ihan juuri siinä missä pitikin. Hän kokeili korviaankin, mutta veturin ääni ei tänä aamuna ollut irrottanut niitä. ”Hymyjä!”, hän totesi. Mutta aamu saapui yhä kohisten.
Huone oli jo aivan täynnä valoa. Miestä aivastutti jälleen. Se oli kammottavaa. ”Ei enää!”, hän ajatteli. Mies hakkasi nyrkillään otsaansa, niin lujaa kuin vain pystyi, estääkseen uutta aivastusta. Otsaan nousi aivan valtavia kuhmuja ja mustelmia, ja rystysiinkin sattui. Yksi lyönneistä meni ohi, ja se osui ihan keskelle tuota pirun nenää, ja punainen veri valui pitkin ruusuista pussilakanaa ja miehen vaaleansiniselle yöpaidalle. Lapsi heräsi ja alkoi itkeä, pelkäsi veristä miestä sängyn laidalla, vaimo heräsi ja alkoi sättiä miestään…”Hullu! Olet taas seonnut!” Mies puolustautui epätoivoisesti, sanoen ettei hän voi auringon nousulle mitään, hän ei voi mitään kenguruille, ei vetureille, ei aivastuksille, kelloille… kaikelle! Siinä eivät selitykset auttaneet, vaan vaimo päätti saattaa loppuun miehen itsensä aloittaneen pahoinpitelytyön. Tämä itketti lasta lisää, joka olisi vain halunnut nukkua tai maitoa tai ihan mitä muuta vain, kuin näitä hänen lapsuutensa turvallisia suodattimia ympärillään. Verhot lepattivat ja aurinko kasvoi, huoneen täytti nyrkkien lätinä ja lapsen itku, ja kaiken kukkuraksi herätyskello alkoi piristä yöpöydällä kertoen koko maailmalle, että aamu oli viimeinkin tullut.
Mies pakeni kylpyhuoneeseen, lukitsi oven, katsoi synkästi partaveistään, ja vannoi, että tämä oli nyt se viimeinen kerta, kun HÄN aamulla herää.
Mies heräsi aamulla. Aurinko puski verhojen läpi, heijastui makuuhuoneen kaapistosta inhottavasti suoraan miehen silmiin. Mies aivasti. Vaimo ja lapsi nukkuivat vielä siinä vieressä. Miestä aivastutti uudestaan. Tällä kertaa hän sai kätensä suun eteen, ja ääni joka pääsi, oli vain epämääräinen suhahdus.
Mies laittoi silmänsä kiinni ja nukahti uudestaan. Hän näki unta Australian kenguruista. Ne hyppivät jossain siellä. Niiden turkeista pölisi kenguruhilsettä. Dingot ulvoivat taustalla. Uni oli niin huono, että mies heräsi taas. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli kuusi. ”Aika. Mikä aika?”, mies ajatteli. Unesta juuri heränneelle tuli kylmä. Kengurun haju pyöri vielä nenänpäässä. Ikkunoiden tiivisteet olivat niin huonot, että kevättuuli heilutteli verhoja, ja päästi koko ajan enemmän aurinkoa sisään.
”Nukunko vielä?”, ihmetteli mies. Ja sitten hän aivasti. Ja pudotti nenänsä. Vaimo kääntyi unissaan ja sanoi jotain. Aurinko paistoi yhä kirkkaammin huoneeseen. Mies kauhistui. Kahdeksan minuuttia yli kuusi. Ja pudonnut nenä. Siinä se lepäsi. ”Ruusuja.”, hän ajatteli sekavasti. Mies nosti nenänsä kukallisen pussilakan päältä, ja yritti asetella sitä päähänsä. ”Tämä ei käy laatuun”, hän ajatteli. ”Putoavia neniä ja kaikenlaista!”.
Nenä ei pysynyt päässä kiinni, mutta mies oli viisas. Hän meni takaisin makuulle, ja asetti nenän naamalleen. Siinähän keikkui. Mies pakotti itsensä takaisin uneen. Nyt hän uneksi veturista. Se oli sellainen vanhan hyvän ajan teräksinen höyryveturi, joka jyskytti kiskoilla jossain preerialla, jättäen taakseen valkoisen savuvanan. Junan kylkeen oli maalattu valkoisella maalilla hieno pääkallo, ja siinä oli alla nostalginen huomautus: MINÄ OLEN MUUTEN UKKO-PEKKA, JOTEN POIS ALTA. KLONKKLONKKLONK! Kauhea kolina ja savunhaju, ja mies heräsi taas.
Mies kokeili nenäänsä ja katsoi kelloaan. Viisi minuuttia yli kuusi, ja nenä oli taas tukevasti kiinni, ihan juuri siinä missä pitikin. Hän kokeili korviaankin, mutta veturin ääni ei tänä aamuna ollut irrottanut niitä. ”Hymyjä!”, hän totesi. Mutta aamu saapui yhä kohisten.
Huone oli jo aivan täynnä valoa. Miestä aivastutti jälleen. Se oli kammottavaa. ”Ei enää!”, hän ajatteli. Mies hakkasi nyrkillään otsaansa, niin lujaa kuin vain pystyi, estääkseen uutta aivastusta. Otsaan nousi aivan valtavia kuhmuja ja mustelmia, ja rystysiinkin sattui. Yksi lyönneistä meni ohi, ja se osui ihan keskelle tuota pirun nenää, ja punainen veri valui pitkin ruusuista pussilakanaa ja miehen vaaleansiniselle yöpaidalle. Lapsi heräsi ja alkoi itkeä, pelkäsi veristä miestä sängyn laidalla, vaimo heräsi ja alkoi sättiä miestään…”Hullu! Olet taas seonnut!” Mies puolustautui epätoivoisesti, sanoen ettei hän voi auringon nousulle mitään, hän ei voi mitään kenguruille, ei vetureille, ei aivastuksille, kelloille… kaikelle! Siinä eivät selitykset auttaneet, vaan vaimo päätti saattaa loppuun miehen itsensä aloittaneen pahoinpitelytyön. Tämä itketti lasta lisää, joka olisi vain halunnut nukkua tai maitoa tai ihan mitä muuta vain, kuin näitä hänen lapsuutensa turvallisia suodattimia ympärillään. Verhot lepattivat ja aurinko kasvoi, huoneen täytti nyrkkien lätinä ja lapsen itku, ja kaiken kukkuraksi herätyskello alkoi piristä yöpöydällä kertoen koko maailmalle, että aamu oli viimeinkin tullut.
Mies pakeni kylpyhuoneeseen, lukitsi oven, katsoi synkästi partaveistään, ja vannoi, että tämä oli nyt se viimeinen kerta, kun HÄN aamulla herää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.