Onko Sinulla

Sovi sinun sieville korvillesi, katsos kun kaikkien lapsuudessa ei ole niitä barbeja ja nukkekoteja ollut, saatan joskus kertoakin kunhan aikaa kuluu.

Olin alle kymmenvuotias. Olin käynyt enojeni kanssa pilkillä joitakin kertoja. Olin vain katsellut heidän pilkkimistään, minulla ei ollut talvionkea. Sitten sain isäni tekemän pilkkivavan jossa oli vahvaa siimaa kierrettynä vavan syrjään naulattuun palikkaan ja enoltani saatu pilkki kiilteli hellasta otetulla tuhkalla puhdistettuna siiman päässä. Olin malttamaton, en saanut enojani kaveriksi, minun mieleni teki kokeilemaan uutta pikkionkeani. Lähdin yksin. Hiihdin suksilla ensin kolme kilometriä mummolaan ja hain lainaksi enojeni jääkairan. Se oli sellainen painava Manner-kaira nimeltään. Hiihdin siitä sitten järvelle parikilometriä. Mutta minulla ei ollut mitään syöttiä koukkuun. Tiesin että enoillani on siinä rannalla olevan lähteen reunalla lapio, jolla he kaivoivat maata ja etsivät matoja lähteen roudattomana pitämältä alueelta. Menin sinne ja aloin kaivella ja tonkia ja vihdoinkin löytyi todella pikkuinen laiha matonen. No nyt onnistuu ajattelin. Panin matosen tulitikkurasiaan joka minulla oli mukana. Hiihdin järvelle ja katselin niitä paikkoja jossa enoni olivat onkineet. Ja ryhdyin kairaamaan. Kaira oli liian pitkä ja oli hankala pyörittää sitä. Minä veivasin ja pyörin siinä ympärillä, mutta reikää ei vain meinannut tulla. Huilasin välillä, istuin suksien päällä. Ja sitten jatkoin kairaamista. Meni varmaan lähes puolituntia ennen kuin vihdoin puolimetrinen jää puhkesi. Puhdistin reiän jään hileistä ja sitten onkimaan. Pujotin sen ainokaisen madon koukkuun ja laskin ongen lähelle pohjaa niin kuin olin nähnyt enojeni tekevän. Ja sitten nostelin onkea välillä, yritin aivan samoja liikkeitä mitä enoni olin nähnyt tekevän. Mutta ei vain tarttunut kalaa. Nostin välillä ongen ylös ja tarkastin koukun, hyvältä näytti mutta ei sittenkään, ei nykäisyn nykäisyä tullut. Ajattelin että vois toisesta paikasta syödä paremmin mutta kun ilta alkoi jo hämärtymään ja uuden reiän kairaaminen veisi niin paljon aikaa niin en siihen ryhtynyt. En saanut yhtään kalaa. Lähdin hiihtämään mummolaan takaisin ja kerroin mummolle että kuinka kävi. Mummo lohdutti tietenkin että ei se kala aina syö, mutta tule ensi sunnuntaina, silloin lähtee enotkin mukaan niin sitten varmasti on parempi onni. Lähdin hiihtämään takaisin kotiin ja jo matkalla odotin malttamattomana tulevaa sunnuntaita, silloin kala varmasti syö ja minäkin niitä saan.

Lapsen mieleen jää ilmeisesti ensimmäisistä muistoista ne, jotka ovat jotenkin poikkeavia, joko erityisen ihania tai erityisen kamalia.
Olen ollut ehkä n. 4-5 vuotias, minulle on jäänyt mieleen tämä: Menin isäni kanssa kyläilemään n. parin km:n päähän. Siellä ollessamme tuli kova ukonilma ja salama löi johonkin lähelle maastoon. Rajuilman mentyä ohi lähdimme kävellen kotiin sellaista metsän ja pellon välissä olevaa sen aikaista kärrytietä. Siinä metsähaassa oli erään tilan lehmät laiduntamassa ja salama oli iskenyt isoon kuuseen, jonka alla näitä lehmiä oli ollut suojassa, sillä seurauksella että useita niistä makasi kuolleena siinä maastossa. Se näky on ilmeisesti jotenkin järkyttänyt minua, koska tuo kuva lehmästä, jolla kieli roikkuu suusta ulkona, on vielä tänäkin päivänä verkkokalvollani.

on mieleen jäänyt, kun 45 vuotta sitten me lapset aioimme saada suuret rahat rapujen pyynnistä. Ravustimme koko yön, ja muistaakseni sain palkaksi 50 penniä, koska kaikki muut olivat alamittaisia.

Pyydän nöyrästi anteeksi faunalta.

Olin viisivuotias, kun satunnainen kaverini keväällä näytti kävelevän nukkensa, jonka hän ruotsinsukulaisiltaan oli saanut. Se oli hieno! Minä kertomaan siitä äidilleni ihastellen. Ja samaan hengenvetoon vaadin, että nyt kirjoitetaan pukille; hän tuo moisen minullekin. Äiti läksi leikkiin mukaan, ja kirjehän siitä pukille väsättiin. Keväällä! Mitähän lie äidin päässä siinä vaiheessa liikkunut, sotavelkojaan Suomi makseli, ei kaupoissa paljon leluja näkynyt, kävelevistä nukeista puhumattakaan! Pitkin kesää ja syksyä puhuin, kuinka pukki kävelevän nuken minulle tuo.
Pitkän syksyn jälkeen tuli se paljon odotettu joulu. Ja pukki. Oli säkki kädessä ja pitkä laatikko kainalon alla. Tiesin pienen lapsen ikiuskoisella varmuudella, että tuossa laatikossa on se minun kävelevä nukkeni. Pukki laski laatikon penkille, säkin lattialle ja jäi juttelemaan. Minä hiivin laatikon lähelle, ja kun pukki kääntyi sanomaan jotain vanhemmilleni, raotin kantta. Ikuisesti se silmänräpäys on mielessäni, kun näin maailman kauneimman nuken. Mitään niin kaunista en viiden elinvuoteni aikana ollut nähnyt! Minun nukkeni! Ja nukkeni sai arvoisensa nimen: Virpi Kielo Päivi Talvikki Elisabet.
Ja yhä Virpi on mukanani.

Illalla oman kalajuttuni.
Hyvää yötä ja kauniita unia.

Olin alle 10 v,kun sain ensimmäiset vesivärit.
Muistan sen päivän,oli talvi,asuimme kaukana korvessa,tielle oli matkaa yli km.

Kylään tuli hieman notkuen naapurin mies,pienessä maistissaan,ja oli reilulla tuulella!!
Siinä isäni kanssa joristessaan hän kaivoi taskustaan kolikoita ja paiskasi mun kouraan.Laskin rahat,kolmemarkkaa kahdeksankymmentä penniä!
Olin rikas.Uudet vesivärit ja noin paljon rahaa,en voinut uskoa silmiäni,mikä onni mua oli kohdannut.

Leijuin koko päivän,katselin lumihangille ja ajattelin,kyllä elämä on ihanaa!!

Isän kuoleman jälkeinen kevät,pihalle ajoi kuorma auto.
Vähiä huonekaluja alettiin lastaamaan lavalle,tilanne oli mielestäni kaaottinen.
Lopuksi minut komennettiin auton hyttiin ja syliini annettiin perheen kalleus, rario.
Auton ikkunasta näin sen aikaisten parhaiden kaverien häipyvän näkyvistä ,eteen avautui aivan vieraita maisemia.
Minä pelkäsin ja se rario painoi jalkojani mutta silloin ei lapset paljoa kitisseet.
Lopulta tulimme Turkuun ja uuren kodin pihalla oli
oudot lapset vastassa,oudot ja punnitsevat katseet mittaili maalaista.
Siihen loppui minun lapsuuteni kun kymmen vuotiaana astuin hytistä ulos.

kun menimme jonkun marttakerhon mukana traktorinlavalla toisen kylän marttojen vieraiksi; ja tarjoilut olivat sitä luiokkaa, kuin nyt harviis vieraille laitetaan.

Jo tuo traktorikyyti oli meille lapsille havinaista herkkua siihen aikaan -, niin jotta on se tämä maalima muuttunut puolessa vuosisadassa paljon, nykylapsille on vaikea enää keksiä mitään mikä oisi elämys, olen huomannu.

Minä olin alle kymmenvuotias kun eräänä aurinkoisena iltapäivänä mun sisareni kinusi minulle että lähdetään ongelle kun hän ei ollut koskaan ollut. Mun sisareni oli parivuotta nuorempi. No äidiltä lupaa kysymään ja sitten pantiin toimeksi. Matojen kaivamisella aloitettiin ja sitten vain haapapuiset onkikepit matkaan ja järveä kohti. Matkaa oli parikilometriä, hevoshaan läpi jossa aina piti pelätä hevosia, ne kun olivat niin uteliaita että lähtivät seuraamaan pieniä kulkijoita jos havaitsivat. Saavuttiin rantaan ja heti onkimaan. Keikuttiin kivillä joista pystyi heittämään ongen kauemmaksi. Kastuivat siinä kengät ja housutkin. Mutta saatiin joitakin ahvenia ja särkiä. Onkiretkemme kesti aivan illan hämärään jolloin vasta palattiin kotiin. Laitettiin kalat vesiastiaan ja kellariin. Väsytti molempia niin mentiin heti vintille nukkumaan. Kunnes yöllä heräsin ällistyneenä kun mun sisareni kiskoi minua ylös ja hoki "kuule J..., minä sain kalan!" minä olin unen pöpperöinen enkä tajunnut, mutta hän vain toisi innostuneena, "J..., minä sain kalan!" sitten minä tajusin että mun sisareni näki unta ja uneksi vielä siinä valveillakin. Sitten hänkin heräsi ja naurettiin jutulle! Käytiin uudelleen nukkumaan ja hyvin nukuttikin.

Kymmenvuotias. Elettiin heinäkuun aikaa.
Oli ollut jo pidempään helteisiä päiviä.
Veljeni, joka on minua paljon vanhempi,
alkoi ihan edellisten päivien perinteisesti
kinuta minua mukaansa soutamaan venettä
verkkoja katsomaan. En ollut asiasta yhtään
innostunut kun edellisinä päivinäkään ei ollut
ainuttakaan kalaa tullut.
Hän sai lopulta puhuttua minut ympäri ja lupasi
ottaa ne järvestä kokonaan pois. Niihän
sitä sitten lähdettiin.
Ensimmäiset kaksi verkkoa meni perinteisesti,
mutta sitten tuli kolmannen verkon vuoro ja
yks kaks kun veljeni sitä verkkoa nosti, vene
heilahti aika lailla. Samassa huomasin perän
oikean laidan reunassa ihan karmean näköisen
ison ja mustan kalan pään. Se oli jotenkin
poikkeuksellisen suuri.Sekunnin sadasosilla
ajatus kävi että mihinkä lähen. Kotirantaan
olisi ollut liian pitkä matka uida,
tein hätäpäissäni jo pari soutu vetoakin,
mutta onneksi tuli kuunneltua
sitä velimiestä, elikkä pysyin veneessä.
Kala oli Hauki. Saatiinhan ne verkot ylös sieltä
ja rauhotuin vasta kun kala oli otettu hengiltä.
Hauki painoi 9 kg ja oli 106 cm pitkä.
Puntarilla mitattiin. Joitain vuosia sitten puntaria
verrattiin uudempiaikaiseen vaakaan,
isoa eroa ei ollut.
Koskaan aikaisemmin, enkä sen jälkeen ole nähnyt
niin isoa ja mustaa päätä hauella.

Olin ongella ja pieniä ahvenia sain melkein heti kun heitin koukun veteen. Madot loppuivat. Lähdin etsimään paikkaa, mistä löytäisin helposti lisää, ilman lapiota. Kiviä nostelin rannassa. Silloin huomasin, että aivan lähellä rantaa, matalassa vedessä isojen kivien lomassa ui iso lahna, toinenkin. Juoksin hakemaan ongen ja yritin saada niitä tarttumaan syöttiin, mutta eivät innostuneet. Uivat tai melkein pysyivät paikoillaan. Silmiini osui heinäpellola kasa maassa lojuvia seipäitä. Hain niistä yhden ja yritin seivästää lahnaa. Osuin toiseen, toinen ui kauemmas. Osuman saanutta tähtäsin uudelleen, en tarkoituksella keihästää vaan lyömällä, ja kun useita kertoja iskin, kahlasin veteen ja monen yrityksen jälkeen sain liukkaan kalan käsiini. Ahvenet jäivät rantaan, onki jäi rantaan, lahna oli suurin kala, minkä olin kai edes nähnyt ja laitoin sen pyörän tavaratelineeseen. Pian se putosi. Tein paidastani pussin lahnalle, ajoin kotiin ja varmasti riemuissani tulin esittelemään saalistani. Kolhiintunut kala - ei kelvannut keittoon, ei paistettavaksi. Nuhteet paidasta ja savisista housuista.
Kalan paino oli ainakin kilon verran, ja minä siihen aikaan alle 10 vuotta.