Elämä tuntuu matelevan samaa rataa, arkea, viikonloppua, työtä... Sisäisesti tyhjyys, tuntuu ettei sitä rakkautta, jota tarvitsee ja kaipaa, löydä koskaan. Ystäviä..kenellekään ei silti pysty kertomaan kaikkea, hyvä kun itselleen voi tunnustaa sisimmät tunteensa. Ja ilman sitä suurta rakkautta ei mikään tunnu miltään.
Tyhjyys
sydämessä
191169
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ajan kuluessa rakkauden kaipuu katoaa. Turtuu, tottuu olemaan yksin, eikä enää etsi. Kun lakkaa etsimästä, tulee jostakin joku kuka haluaisi tulla lähelle ja rakastaa. Huomaakin ettei halua ketään, nauttii olla vapaa, elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja ihanalta. Tyhjyyskin voi olla täynnä, omaan itseensä tutustumista, opettelua rakastaa itseään, sitten se ei olekkaan enää tyhjää.
elämä toki elämisen arvoista yksinkin, mutta kyllä sitä silti kaipaa toista ihmistä lähelle jonka kanssa jakaa kaikki, ja välillä tuntuu tyhjältä...
kun huonossa suhteessa. Tarpeeksi monta kertaa kun elämä potkii päähän, ja tarpeeksi lujaa, niin ei halua enää antaa kenenkään satuttaa itseään. Ei päästää ketään niin lähelle, että voisi satuttaa. Tukahduttaa läheisyyden kaipuun. No, kyllä se väkisinkin välillä yllättää, mutta siitä pääsee yli.
on oudosti vapauttavaa, mutta samalla vajaata. Kuin olisi lievästi puudutettu sielua myöten. Jo solumuistissa on, että ihminen kaipaa kosketusta, sekä henkistä että fyysistä.
Itsesuojelun panssarilla pärjää kyllä kohtuullisesti, mutta ei se tyydytä loputtomiin. Minusta on hyvä, että pettymyksen jälkeen haluaa koota itsensä ja ajatella eikä syöksy pakonomaisesti uuteen suhteeseen. Vaikeaa se on, varsinkin jos takana on pitkäaikainen suhde. Varmasti silloinkin, jos pettymyksiä on paljon, uskoisin.
Ei yksinäisyyteen kuole. Siihen tottuu. Ja lopulta se tuntuu hyvältä. Siis ainakin jos yksinäisyys tarkoittaa vain kumppanin puutetta, ei ystävien puutetta. Jos on ystäviä ja harrastuksia, niin niiden avulla voi täyttää sen ihmiskontaktipuolen.
Minä tosin myönnän, että välillä ajattelen yleensä ihan arkisissa toimissa, että jos olisi tyttöystävä (tai pitäisiköhän tässä iässä jo puhua naisystävstä ennemmin), niin olisi kiva yhdessä tehdä sitä tai tätä. Mutta varsinaisen "etsimisen" on jo aikaa sitten lopettanut. Jos joku on tullakseen elämääni, niin kait se sitten tulee ja jos ei tule, niin ei se mitään.
Välillä ajatus siitä, että pitäisi ottaa joku toinen huomioon päätöksissään ja tekemisissään, tuntuu todella epämiellyttävälle. Tai että joku olisi kokoajan siinä vieressä. Olenkin ajatellut, että kaukosuhde voisi olla minulle mieleinen. Silloinkaan ei välttämättä tarvitsisi joka viikonloppu nähdä, heh =D
Ainakin sen toisen pitäisi olla samanlainen vuosia yksin elellyt, joka ei haluaisikaan perustaa (ainakaan kovin pian) yhteistä kotia, vaan kumpikin pitäisi oman asunnon. Välillä voisi olla toisen luona ja välillä toisen, välillä taasen ihan kumpikin omissa oloissaan...
Minullakin on ollut mottona tuo "Mieluummin yksin, kuin huonossa suhteessa." Ympärillä kun näkee joidenkin ystävien ja tuttavien ihmissuhdesekoiluja. Jollakin on väkivaltainen mies, jonkun tyttöystävä pettaa kerta toisen jälkeen, jotkut riitelevät aina ja kaikesta, jotain huijataan taloudellisesti jne. Ja kaikilla tuntuu olevan pakonomainen tarve olla aina jonkun kanssa. Eivät uskalla olla yksin ja kohdata todellista omaa minäänsä. Ennemmin ottavat sydänsurut tai mustansilmän itselleen, vain välttääkseen yksinäisyyttä.
Omat reaktiot riippuvat kai aika paljon koettujen suhteiden luonteesta. Esim. minulla on ollut pari (vain) pitkää suhdetta. Asuimme omissa huusholleissamme, viihdyimme rattoisasti yhdessä. Aikansa. Olen varma, että erillään asumiset mahdollistivat suhteiden keston, kinasteluja oli vain vähän, yhdessäolo oli aina uusi, iloinen ja odotettu juttu, kunnes ...
Asuimme melko lähellä toisiamme pk-seudulla.
Minä kaipaan sitä yhteisyyttä. Ei ystävää, tuttavasta puhumattakaan, voi koskettaa niin ... antoisasti, kuin vanhassakin suhteessa vielä voi.
Tuohon ei voi lisätä paljon mitään :) Hellyyden puuskat voi osoittaa eläimiin, silitellä kissaa tai koiraa, niille voi jutella eikä ne väitä vastaan, eikä ennenkaikkea kerro kenellekkään eikä petä.
Kaukosuhteessakin omat ongelmansa. Siinä voi tulla toista ikävä, ikävä syliin, lähelle. Epämääräinen kohdistumaton kaipuu on helpompi tukahduttaa kuin jos kaipuulla on kohde.
Tai molempia, pitkäaikaisessa suhteessa tullut monta kertaa petetyksi.
Henkistä kosketusta saa niin monesta asiasta, ystävistä, eläimistä, luonnosta. Kevään heräämisestä johtuvista ihmisten hymyistä. Hymyyn saa yleensä aina vastaukseksi hymyn. Tai vaikka vapaaehtoistyöstä vanhusten, vammaisten tms. parissa. Hyvältä ystävältä saatu lämmin halaus.
Mikä parasta, saa itse päättää hymyileekö, halaako, päättää meneekö ulos, päättä yleensä kaiken.
on minuakin satutettu monet kerrat, mutta en ole menettänyt toivoani sen oikean löytymisen suhteen. no, joskus väliaikaisesti, se myönnettäköön.=) mutta loppujen lopuksi elämä kuitenkin aina voittaa ja on valmis yrittämään uudelleen.
En minäkään toivoa ole menettänyt, minkään suhteen. Kaipaan toki ihmisiä ja elämää ympärilleni, en sentään mikään erakko ole vaan hyvinkin sosiaalinen. En vaan etsi "sitä oikeaa", ehkä elämäni nainen on jossain ja tulee vastaan ajan mittaan, jos on tullakseen. Nyt olen tyytyväinen ja onnellinen elämääni näin. En kaipaa rakkautta, sitoutumista. En etsi mitään, no ehkä itseäni, vaikka alkaakin olla tuttu.
"Ei yksinäisyyteen kuole. Siihen tottuu." Mutta onko pakko tottua ja hyväksyä. Ystäviä ja harrastuksia pitääkin olla, mutta... tyydyttääkö se kokonaan.
"Etsiminen." Jos on vain kotona ja mahdollisesti tapaa vain niitä tuttuja ja turvallisia ystäviä, niin tyttöystävän löytäminen on kyllä melko epätodennäköistä. Vaikka itse silloin tällöin käynkin tuulettumassa ja tapaamassa uusiakin ihmisiä, niin en silti koe vain hakevani "epätoivoisesti" tyttöystävää, vaikka en kyllä panisi hanttiinkaan jos sellainen tupsahtaisi eteen.
Itsekin koko aikuisikäni yksin asuneena tulee joskus pohtineeksi osaisiko sitä ottaa toista tarpeeksi huomioon. Yksin asumisessa on puolensa, myönnettäköön. Mutta ihminen on sopeutuvainen, toivottavasti. Todennäköisesti kaukosuhde on minulle ainut vaihtoehto. (Pieni paikkakunta jne.) Siis ainakin alkuvaiheessa, voihan sitä aina muuttaa... (Kynnys kylläkin suuri, mutta ei mahdoton)
Tuskinpa ihan ensi huumassa lähtisin luopumaan omasta asunnosta. Tähän ikään kun päässyt, niin luottamus toiseen pitää olla melkoinen ennen "yhteisen kodin perustamista".
"Mieluummin yksin, kuin huonossa suhteessa." Tämä asia on just näin. Enkä oikein ymmärrä ihmisiä, jotka HETI suhteen loppumisen jälkeen rupeavat etsimään uutta. Kyllä entiset haavat pitää parannella ennen uuteen suhteeseen ryntäämistä. Arvethan tietysti on jääneet, mutta sellaistahan elämä on. Kukapa tästä elämästä selviäisi ilman kolhuja. Ainakaan jos on oikeasti elänyt. Mutta kolhuista huolimatta pitää uskaltaa jatkaa elämää niin yksinollen kuin myös mahdollisesti toisen kanssa (jos sopiva tupsahtaa eteen).
... nimittäin hellyydenpuuskan kohteessa. On eri asia silitellä kissaa tai koiraa (kumpaakin lajia multa kyllä löytyy), kuin silitellä naista ja saada silityksiä takaisin...
Ja minäkin olen jo pari viikkoa tuntenut eläväni pitkän ja synkän talven jälkeen.
Talvella ei todellakaan tullut käytyä missään muualla, kuin niitä tuttuja ja turvallisia kavereita moikkaamassa muutaman kerran. Mutta kyllä tämäkin yksinäinen sielu uskaltautuu taas vieraiden ihmistenkin seuraan, kun kevät antaa voimia. En ketään usko tapaavani, mutta onhan niinkin joskus meikäläisellekin käynyt. Jo ens viikonloppuna on tarkoitus "alan" mestassa pitkästä aikaa käväistä.
onhan se noinkin. Ei kannata alkaa tarkemmin ajattelee, tai keväthulluus iskee :) ja alan haikailee jotain epämääräistä :)
Koetan kovasti suggeroitua elättieni silittelyyn. Ne kullannuput eivät kerro mitään eivätkä petä, jutellakin niille kuulemma pitäisi. Ovat työllistäviä, ainakin pölyt pitäisi taas pyyhkiä. Iltaisin ne jo tuijottavat vaativasti, pahuksen kasvit :D
Ei, menen sittenkin tänään kirjastoon.
Enpä voisi enempää olla samaa mieltä. Ymmärrän kyllä "yksin"-viestijän helpottunutta näkemystäkin, koska seestymisen ja ajattelun aika on viisasta.
Lohdullista tietää että näin moni tuntee yksinäisyyden tunteen. Toki ihminen voi hienosti viihtyä yksinkin ja olla tyytyväinen elämässään. Rakkautta kuitenkin ikävöi, ja jotain omasta itsestä puuttuu kun sitä ei ole. Rakkauden tai ihastuksen jälkeen (oli ne sitten todellisia tai saavuttamattomia), tuntuu silti aina autiolta...kuin valon välähdys, joka sammuu..
Usko tai älä, mutta se autius täyttyy muilla asioilla, jos annat sen täyttyä... sammunut valo alkaa jälleen loistaa, omalle itsellesi. Surutyö kun on tehty, niin huomaa ettei tarvitse ketään, elämä on sittenkin ihanaa eikä mitään puutu.
on sellaisiakin ihmisiä jotka viihtyvät yksin. itsekin viihdyn, joskus. mutta kyllä suurin osa ihmisistä kaipaa toisia ihmisiä ympärilleen ja myös sitä omaa kultaa...=)