Arvostelu, kiitos!

Filosofi kirjoitti:

Lapsellinen interventio potenssiin kolme
eli
"Saanko luvan Baska-valssiin, madame?"





"Menneisyys on kuin silakka,
jota kukaan ei halua syödä."

Mika Waltari





Prologi eli nauris



Sain soiton eräänä perjantaina, raskaan työpäivän jälkeen, vanhalta luokkatoveriltani Heikkolan Masalta. Masa kertoi että oli päätetty järjestää yhteiskoulumme luokan luokkakokous. Hän oli kuulemma tavannut sattumalta Helsingin yöelämässä Raapiaisen Sirkan, näppylänaamaisen, luokkamme perushutsun ja keskustelu oli kääntynyt tottakai jossain vaiheessa vanhoihin kouluaikoihin. Oli kerrattu legendaariset tarinat Pontevasta, historianopettajasta, joka söi etupenkissä istuneen rakkari-Markuksen pikkusormen tämän vastattua "Faijas kyrpä" kysymykseen "Mikä aloitti sisällisodan Suomessa?". Sitten oli muisteltu lämmöllä liikunnanopettaja Jalmari Ulkenevan taidonnäytettä, kun hän tipahti pyöräntangolle niin, että toinen kives valui puntista koulun pihamaalle naururemakan saattelemana. Sirkka oli erityisesti kysellyt minusta, koska sormeni osui kerran vahingossa hänen hutsu-perseeseensä, josta alkoi hänen mukaansa kuulua Beatlesien musiikkia. Minä en kyllä tapausta muista.
"Niin, että voitko tulla?" Masan rasvainen pornoääni kysyi vietellen minua menneisyyden erotiikan saloihin.
"Tuota..." Yritin olla kohtelias, vaikka minua ei liiemmin kiinnostanut nähdä niitä vanhoja kusipäänaamoja, jotka jo kerran olin haudannut muistojeni kellariin laatikkoon, jossa luki "Viemärijätettä – Älä avaa, raukkapaska!".
"Eli tulet. Hyvä." Masa naurahti. "Tiesin että sinuun voi luottaa. Kaikki on melkein saatu jo pyydettyä, vaikka vaikeaa se olikin. Kuoppasen Niilokin tulee, vaikka kuolikin Kreetalla bussiturmassa 1972. Omaiset kuulemma haluavat, että mies osallistuu näin tärkeään tapahtumaan. Se ehkä kuvaa hyvin luokkamme yhteishenkeä, eikö?" Luurin toisesta päästä alkoi kuulua syömisen ääniä. Masa söi jälleen makkaraa niinkuin aina; minkäs sika itselleen ja haluilleen mahtaa.
Olin sanaton.
"Ai niin," Masa aloitti ja söi sitten makkaransa loppuun ja röyhtäisi baritonimaisesti hieman sopraanomaisesti kiljahtaen. "yhtä emme ole saaneet kiinni vaikka olemmekin etsineet kissojen ja vittujen kanssa." Masa nauroi – hän nauroi aina omille jutuilleen ja se vitutti minua jo kouluaikoinakin. Kaveri eli egonsa kanssa seksisuhteessa.
"Ketä?" Kysyin muka-kiinnostuneena.
"Ulkkisen Reimaa," Masa totesi vakavoituen. ”sitä kuulantyöntäjäkaveria. Sehän voitti SM-hopeaa joskus 70-luvun puolessavälissä. Muistan lukeneeni lehdestä silloin ja eipä ollut mies paljoa muuttunut. Lihava oli edelleen."
"Jaa..."
"Niin, ajattelin tuossa, että jos kävisit kyselemässä miestä, kun eipä meitä muita siellä Kotkan suunnalla asu. Sirkkahan työskenteli siellä saatanan kuuluisassa Punaisessa Talossa, mutta nythän se on Hesassa pelkkänä pätkätyöläis-huorana. Viimeisimmän tiedon mukaan Reima kuulemma asui Kuusankoskella ja työskenteli UPM:n paperitehtaalla kuulantyöntö-uran loputtua, mutta siihen tiedot sitten loppuvatkin..."
"Tota... Mä..."
"Hyvä. Otat kato vaan auton ja ajat sinne vitun Kuusankoskelle, etsit miehen ja kerrot luokkakokouksesta. Asia on 'niin vittu' eli 'so-vittu', hah! Soittele sitten miten kävi. Moro!"
Klik.
Masa laittoi luurin kiinni ja minä jäin seisomaan hölmistyneenä olohuoneeseeni, joka tuntui ahdistavan minut pölyiseen nurkkaan, jossa villakoirat odottivat minun syömistäni ahnaasti.





1. Luku



Seuraavana päivänä, lauantaina, heräsin sohvalta ja katsoin Stalin-kelloani, jonka viiksiniekka-näyttö osoitti julmasti lukemaa kello 13.20.
"Vittu!" Huudahdin vihaisesti ja nousin ylös Hitler-peitteen alta. Koko päivä oli mennyt hukkaan. Ehkä se eilisiltainen puhelu oli sotkenut unirytmini, jota aivojeni uni-osaston REM-onkalossa asuva Mengele-myyrä pyöritti.
Keitin nopeasti Tsinghis Khan -kahvia, söin Attila -leipää Hannibal -juustolla, join vielä Saddam Hussein -mehua ja haukkasin palan Osama bin Laden -mansikkasuklaa -patukasta. Sitten olinkin jo Fiatissani matkalla kohti paskallehaisevaa Kuusankoskea. Radiosta soi Edu Kettusen "Kuulantyöntäjän poika" ja päätäni särki.

Saavuin Kuusankoskelle noin kello 15.00. Ajoin suoraan UPM:n tehtaalle, parkkeerasin autoni ja astelin portille kyselemään Reimasta.
"Päivää, kuinka voin auttaa?" Tekopirteä, pulskahko porttivahti kysäisi iloista ilmettään vääntäen, vaikka koko päivä oli ollut perseestä. Hän oli aiemmin aamulla ampunut vahingossa yhden paperimassa -työntekijän, koska oli luullut tätä terroristiksi, kun mies oli talvipakkasella pyöräillessään käyttänyt kommandopipoa töihin tullessaan.
"Olisi yksi henkilö hukassa", tokaisin käsiäni hieroen pakkasenpuremista. "Etsin Reima Ulkkista."
Vartijan ilme vakavoitui välittömästi.
"Olettekos omainen?"
"En. Vanhoja koulukavereita vaan. Olisi tiedossa luokkakokous ja viimeinen havainto miehestä oli kuulemma täältä."
"Hmm... Niin se kuulantyöntäjä-parka. Tulin taloon –82 ja se taisi saada potkut jo –79. Niin ainakin muistelisin..."
"Potkut?"
"Jep. Päässä viirasi. Niin ainakin puhuttiin. Olen kuullu juttuja, että se puheli yövuorossa noille koneille tuolla." Porttivahti osoitti peukalollaan tehtaalle päin.
"Jestas!" totesin vaikka muuten olisin todennut että "Voi vittu!". Vieraskorea paskiainen, kun olin.
"Joo. Ei mennyt miehellä kovin hyvin."
"Onko mitään tietoa mistä sen mahtaisi nykyisin tavoittaa?" Nenästäni alkoi valua aamulla juomaani Saddam Hussein-mehua ja otin nenäliinan pyyhkien sieraimeni. "Asuuko edes Kuusankoskella?"
"Tuota... On tullut johdolta määräys että omaisille vaan saisi näitä henkilötietoja luovuttaa."
Huomasin porttivahdin hiplaavan vyöllä olevaa asettaan siihen malliin, että kyselyitäni ei hyvällä katsottu. Jos olisin tiennyt hänen sen aamuisesta ampumistapauksestaan, olisin juossut heti pois.
"Mutta asuuhan sen äiti tuossa lähellä. Rudolfinkadun päässä. Keltainen 5-kerroksinen tehtaan vanha talo. Siellä lähellä asuu yksi nykyinen työläinen ja kertoo tuntevansa Ulkkisen mamman. Ovat joskus Reimasta jutelleetkin."
"Joo, täytyy kysyä. Kiitos näistä tiedoista." sanoin diplomaattisen jylhästi ja lähdin kävelemään autolleni. Siinä matkalla kuulin takaani laukauksia ja käännyin katsomaan. Näin kuinka porttivahti tulitti tehtaan yli lentävää joutsenparvea. Mies oli liipasinherkkä hullu, ajattelin. Kuinka oikeassa olinkaan.



2. Luku



Saavuin vanhan, 40-luvulla rakennetun keltaisen betonikolossin pihaan. Nousin ripeästi Fiatistani, suunnistin rappuun, katsoin nimitaulusta "As 11 Ulkkinen"- kohdan ja nousin raput ylös. Hissiä talossa ei ollut, koska se oli pihalla lasten leluna.
Koputin oveen, jossa luki Amalia Ulkkinen. Laahaava ääni kuului ja sitten ovi avautui turvalukon ketjun kera.
"Kukahan te olette?" Vanha mummero kysyi narisevalla äänellään. "Myyttekö jotain kenties?"
"En. Olen poikanne kouluvuosien ystävä. Jarmo Naavi, päivää." Tarjosin kättäni oven raosta ystävällisenä eleenä ja silloin mummero paiskasi oven kiinni äkisti.
"Vittu, jumalauta!!! Ai saatana!!!" Kiljuin rapussa pidellen kättäni, joka oli vaihtanut äkisti väriään tummanvioletiksi. Jotain oli saattanut murtuakin. Kipu tuntui kuin olisi työntänyt kätensä vaginansa tiukaksi trimmanneen bodarinaisen salaisen puutarhan puristukseen.
Valot menivät rapusta ja lähdin raahautumaan pimeässä alaspäin portaita. Kipu vihloi kättäni ja purin hampaitani yhteen ajatellen Jeppe-hevosta, jolla olin ratsastanut 4-vuotiaana Kokemäen hevosleirillä. Se sai ajatukseni muualle, itseasiassa siihen hetkeen, kun Jeppe vauhkoontui ja potkaisi takakaviollaan isäni Heikin kuoliaaksi. Syy oli minun sillä syötin Jepelle lakritsikarkkeja ja annoin Coca-Colaa, jotka aiheuttivat kemiallisen reaktion hevosen aivoissa kohtalokkain seurauksin.
"Vitun hampuusi!"
"Kauppaa taulujasi muualla, venakko-mafioso!!!"
"Taidat olla Reiman homokavereita!"
Tuollaisia huutoja alkoi kuulua ovien takaa ja ne saattelivat minut vittuuntuneena autolleni, johon oli spraylla maalattu sana 'Mulkku'.
"Vitun terroristit!!!" Huusin pidellen kättäni. Avasin oven ja lysähdin penkkiin. Mietin hetken ja käynnistin auton. Olin juuri peruuttamassa pois pihasta, kun nuori mustat pitkät hiukset omaava, mustiin nahkakuteisiin sonnustautunut, vahvastimeikattu nainen juoksi rapusta kohti huitoen käsillään. Pysähdyin ja veivasin ikkunan auki. Se nitisi kuin hetekka ammattimaisen huoran käytössä.
"Mitä nyt?!" Kysyin tuima, tuskainen ilme kasvoillani.
"Kuulin oven takaa asiasi. Tiedän missä Reima asuu... Ehkä, jos on vielä elossa..."
"Hyppää kyytiin," sanoin ja avasin oven vaivalloisesti kipeällä kädelläni. "saat näyttää missä se vaikeasti tavoitettava hampuusi asuu."
Nainen nousi autooni ja karautimme pois hitaasti kuin rupuinen, paska koni konsanaan raveissa.



3. Luku



"Tässä. Pysäytä tähän. Täällä asuu narkkarit ja dokut. Sossukaman kermaa."
Tein työtä käskettyä ja Fiatini pysähtyi pakoputki röhähtäen kadulle ränsistyneen puutalon viereen. Talo oli kerran palanut ja sitä oli yritetty korjatakin, mutta timpureina olivat varmaankin olleet itse asukkaat, sillä niin paskaa oli työn jälki. Seinään oli myös maalattu spraylla blondi, jonka suussa oli spermaa tihkuva mulkku. Alla oli teksti "Tätä eivät nämä reppanat ikinä saa kokea!".
"Tuollako Reima on?"
"Ehkä. Saattaa olla hautuumaallakin jo." Vahvastimeikattu nainen alkoi itkeä. "Mulla oli suhde sen kanssa. Outo se oli ja lihava... Hermoromahduksenkin saanut valaanpaska... Jotenkin kuitenkin lutunen... Mut se ei ymmärtäny mun työtä..."
"Noh, noh. Ei itketä lauantaina." Sanoin laittaen käteni naisen olalle ja muistelin samannimistä mahtavaa ohjelmaa, jonka jokaisen jakson olin puolinopeudella nauhoittanut videokokoelmiini. Mikä musiikillinen elämys, aah!
"Täytyy mennä töihin", nainen sanoi äkisti irrottaen käteni olkapäältään. Hän nousi ulos autosta ja veivasin ikkunani auki. "Nähdään!"
"Joo", sanoin takaisin, vaikka tiesin että en tulisi tähän Jumalanhylkäämään kolkkaan vaikka minua uhattaisiin kinuski-banaanilla ja kasvisuute-siirapilla.
"Ai niin," vahvastimeikattu nainen sanoi kääntyen uudestaan "Paskaa toi seinän julistus Reiman kohdalta – Mä olin blondi silloin, kun me styylattiin." Sitten hän nauroi maireasti kuin mummo, jonka tekohampaisiin on tatuoitu veikeästi hymyilevä Jari Sillanpää.

Kävelin ruputalon ulko-ovelle. Oveen oli liimattu lappu. "Tässä talossa asuvat Kuusankosken lahjat maailmalle." Hymähdin väkinäisesti ja avasin ulko-oven mädänhajun lemahtaessa sieraimiini. Haju oli kuvottava – se muistutti minua pappani haisevasta perseestä, kun kävimme lapsena mummolassa saunassa. Pappa sanoi että siinä oli kihti, mutta totuus valkeni minulle aikuisena. Hänelle oli tehty epäonnistunut sukupuolenvaihdosleikkaus ja perseestä roikkui kaksi häpyhuulta. Lapsuuden muistojen pyöriessä mielessäni hakeuduin nimitaulun ääreen. Ihmettelin outoja nimiä, jotka hypähtivät kouliintuneisiin insinöörin silmiini.
"Balbe Sinikka, Mallorbuni Seppo, Nauruspaska Ilkka-Taneli, Kuhni-Witzu Gregori-Jäbä, Jatz-Culli Esko..." Puhuin ääneen ja silloin kuulin askelia rapusta sekä laulua.
"Mä kolmatta linjaa... taada-daa... Vittu, ei jaksss-sa..." Miesääni mumisi selvästi kännisellä äänellä. "Haistakaa vittu kaikki vaan! Mä muutan poisss tästä passsskasta!!!"
"Joo, joo. Uskotaan, Ilkka!" Ääni jostain asunnosta huusi. "Niin sä väität joka päivä, dorkapaska!!!"
"Haissss-ta sshä vaan lehmän vittu, Mallorbuni!" Mies vastasi filosofisesti takaisin. "Kyllä mä näytän missstä muuli kusshsee, ssssshaa-tana!"
Mies ilmestyi näköpiiriini portaista. Hän oli noin 60-vuotias ukkeli, jolla oli päässään Valintatalon muovikassi. Vaatteina toimivat mustista jätesäkeistä kootut housut ja paita.
"Kukassssh vittu ssshä oot?!"
"Sillä ei ole väliä. Etsin Ulkkisen Reimaa." Sanoin jäätävällä äänellä ja tunsin olevani Clint Eastwood.
Mies heitti minua kohti viinapullonsa. Väistin ja se osui ulko-oven lasiin, joka särkyi billun bäreiksi.
"Passss-ka, shaaa-tana! Rikoit meiän talon lasss-hit!!!" Mies syöksyi kimppuuni. Lopetin poloisen välittömästi kuolettavalla Valmet-iskulla nivusiin. Jotakin hyötyä niistä murrosikäisenä otetuista karate-tunneistakin oli. Piilotin reppanan nopeasti pyörävarastoon vihreän Jopon ja parin mummopyörän alle.
"Perkele, mulle ei vittuilla..." Sanoin ja tunsin taas kuinka sisäinen Clint Eastwoodini teki kuperkeikan.


Saavuin kotvan kuluttua ovelle, jossa oli tuttu nimi, Ulkkinen. Oveen oli kiinnitetty Muumi-muki, ilmeisesti kovaliimalla ja sen yläpuolelle oli isketty kirves. Siihen oli kiinnitetty lappu, jossa luki "Tässä mukissa asuu Jeesus". Reima oli todella sekaisin, jos se oli hänen käsialaansa, ajattelin. Katsoin mukiin, jossa oli pilaantunutta maitoa ja siinä kellui myös kuollut kärpänen. Jeesusko? Paikka ja oudot jutut, joita näin saivat kylmät väreet kulkemaan mulkkuni verisuonia pitkin. Pelotti niin, että oven takaa yllättäen kuulunut kolina lähes pysäytti sydänlihakseni runkkausliikkeen.
"Reima, oletko siellä?!?" huudahdin kysyvästi, lähes hysteerisenä.
Kolinaa ja rikkoutuvan puun ääniä.
"Reima!!!"
Äänet lakkasivat ja kuulin jalkojen kävelevän oven luo.
"Kuka kysyy? Presidenttikö? Buddha?" möreä miesääni kysyi tiukkaan sävyyn. Sitten ovea alettiin lyödä nyrkillä. "Menkää pois sossu-perkeleet! Mun asunto, mun elämä! Vitun hylkeet!"
En tiennyt mitä sanoa.
"Rauhoituhan siellä! Täällä on vanha koulukaverisi Jarmo Naavi. Muistatko? Musta tukka, pullonpohja-lasit ja Pink Floyd-asenne..."
"Jarmo!"
Ovi avautui ja minut syleilyynsä karhunkokoinen karvakasa, joka löyhkäsi kuin mursu.
"Tuu sisään, jutellaan. Keitän kahvit ja ehkä pontikkaakin!" Sitten hän päästi otteensa ja käteni, jonka hänen rakas äitinsä oli aiemmin telonut, tuntui taas oikuttelevan.
Seurasin sisälle 'asuntoon', jollaista en aiemmin ollut nähnytkään. Lattiat olivat päällystetty ilmaisjakelulehdillä. Siellä täällä oli paskakasoja. Ilmeisesti ihmisen. Rikottuja huonekaluja oli missä sattuu ja yhdessä nurkassa makasi ilmeisesti kuollut puliukko. Reima huomasi että katsoin miestä ja naurahti viattomasti.
"Se on Esko Luukkeri. Kuoli toissa viikolla. Ihan yleistä täällä. Kytät kai hakee huomenna. Älä anna häiritä."
Oksensin ja Reima kohautti olkapäitään.
"Nyt mä keitän ne kahvit." Sen sanottuaan hän meni keittiöön ja en tiennyt uskaltaako seurata häntä sinne mahdollisten uusien yllätyksien varalta.

"No, mitäpä Kotkaan?" Reima kysyi tarjoten likööriä homehtuneesta vesileilistä.
"Ei kiitos. Pelkkä kahvi riittää. Pitää ajaa vielä kotiin tänään."
Reima hieman pahastui, kun hänen tarjoilunsa eivät kelvanneet. Hän heitti vesileilin Eskon suuntaan ja se osui vainaja-parkaa päähän.
"Kori!"
Minua ei naurattanut.
"Niin, mitäs sä oikeastaan täällä teet? Tuskin ihan huvikses tänne tulit? Mua on aika vaikea kuulemma löytääkin, sanovat..."
Hörppäsin kahvinjämät ja laskin kupin pöydälle. Katsoin Reimaa ja mietin kannattaisiko edes vaivautua kertomaan. Eihän tuollaista ihmispaskaa voinut luokkakokoukseen kärrätä. Tappaisi vielä jonkun. Ainakin poliisijuttu siitä illan mittaan tulisi. Pähkäilin siinä hetken. Hiplasin hieman sormillani housuja hermostuneesti. Mutta päätin kuitenkin kertoa mistä oli kyse. Olinhan ainakin sen velkaa vanhalle luokkakaverille.
"Sinut haluttaisiin luokkakokoukseen."
Reima oli hetken hiljaa ja alkoi sitten nauraa niin että seinät kaikuivat.
"Ihan tosi. Ei siinä mitään nauramista ole."
"Ei vai?" Reima vastasi taputtaen läskimahaansa niin että se jäi hetkeksi hyllymään arvoituksellisesti edestakaisin ja minä hypnotisoiduin ihran voimasta. "Annapas, kun minä kerron tarinani, niin sittenpä nähdään..."
Ja niin hän alkoi kertoa elämäntarinaansa.



4. Luku


"Kaikki alkoi mennä perseelleen, kun päästiin koulusta. Minä taisin olla ainoa rehveli, jolla ei ollut tulevaisuuden suunnitelmia. Ainoat meriittini olivat kuulantyöntötulos ja jälki-istunto –ennätys. Että silleen, perkele!"
Reima kaivoi korvaansa sormellaan, löysi jotakin ja pyyhki pöytään. Keltainen aivomassa-jälki puhui omaa remppa-kieltään.
"Mutsi sanoi, että painu jätkä vittuun, jos ei töitä oo. Ei ollu, täh?" Hän kysyi vihaisena minulta.
"Joo..." Sanoin hiirenomaisesti.
"Just näin, saatana. Rehveli olin. Häh?"
Nyökkäsin ujosti peläten Reiman reaktiota.
"Just näin!" Hän löi nyrkillä pöytään. "Alat oppia!"
Reima laittoi kätensä housuihinsa yllättäen ja totesi "Tallella oli!" ja alkoi nauraa maanista Jouko Turkka-naurua.
Tuijotin tyhjää kahvikuppia edessäni ja toivoin pääseväni kohta pois. Pelotti Reiman fanaattinen käytös.
"Vittuakos siinä nyhjäät. Nyt puhutaan asiat halki, toikkari!" Reima kurotti lähellä olevasta pahvilaatikostaan pistoolin. Kusi alkoi tehdä tuloaan vehkeestäni...
"Ei sitä joka päivä vanhoja luokkatovereita näe! Kyllä mä olen iloinen!!!" Hän ampui ohitseni seinään muutaman laukauksen. Pari kusilorausta löysi tiensä housuihini.
"Reima...", yritin mutta vastapuoli vaan hymyili ja ryhtyi tanssimaan pistoolin kanssa siinä edessäni kuin intiaani Jack Daniels’-toteemin äärellä.
Siinä vaiheessa tein päätökseni ja ryntäsin nopeasti rappuun 'asunnosta'. Kuulin Reiman 'Vittu'-huudon ja laukauksia. Juoksin autolleni niin nopeasti kuin pääsin ja olin avaamassa ovea avaimellani, kun silloin kuului parvekkeelta:
"Vittu sä mihinkään lähdet, kamu!" Reima huitoi pistoolin kanssa siellä uhoten kuin Koivisto Kekkoselle Kultarannassa kesällä 1983, kun Koivisto oli vahingossa syönyt Ukin tennissukan.
Sain oven auki vaikka käteni tärisi kuin pervertikon, joka kiihottuu oman kalunsa näkemisestä.
Sitten laukauksia alkoi sadella. Fiatin tuulilasiin ilmestyi reikä, etuvalo räsähti pirstaleeksi ja pelkääjän paikan penkki sai kaksi reikää. Aika tarkka sihti noilla kuulantyöntäjillä, ajattelin.
"Mä oon maailman apina!!!" Reima huusi parvekkeelta, kun sain käynnistettyä autoni. Ajoin renkaat savuten kuin Bill Cosby Showssa konsanaan pois ja nopeasti.
En muista siitä mitään, kun olen saapunut asunnolleni. Joka tapauksessa kotiin olin jotenkin kummasti päässyt.

Heräsin aamulla lattialta. Avasin tv:n ja Huomenta Suomessa oli suora lähetys piiritystilanteesta Kuusankoskella.
"Veikeä karhunoloinen vätys on linnoittautunut kotiinsa..." Reportteri kertoi ja haastatteli talon muita asukkaita.
"Sellainen kusipää se on", sanoi silmälasipäinen ihmehiippari, jonka kuvateksti nimesi Seppo Mallorbuniksi.
"Outo diiva-kontio", totesi toinen asukas. Hän oli iäkäs naishenkilö nimeltään Esko Jatz-Culli.
Taustalta alkoi kuulua ammuskelua ja haastattelu keskeytettiin kameran alkaessa kuvata parveketta. Reimahan se siellä tallusteli parvekkeellaan kuin lihava Caesar.
"Laskekaa aseenne, hamehippi!" Poliisin megafoni kuulutti uhkaavaan sävyyn. "Saatte nallekarkkeja, senkin rento-mies!"
"Mä oon Johannes Kastaja!" Reima ilmoitti ja laukaisi aseensa poliiseja kohti. Laukaus osui poliisiauton vilkkuun ja sen sisältä ryömi pelästynyt siili vaivihkaa pakoon.
"Itsehän halusitte tätä, vahvero!" Megafonin ääni lausui jälleen sähköisesti oksentaen. Kuusankosken poliisipäällikkö Timo Sorkka-Pekka-Hannula laski megafonin ja antoi Kyrpäkoplalle merkin pikkurillillään. Toni Senkarmahlu laukaisi raketinheittimensä, joka oli tähdätty Reiman parveketta kohti.
Tv-kuva heilahti räjähdyksen paineaallosta. Kun savu hälveni, parvekkeen kaiteelta roikkui henkitorven kera Reiman pää. Hänelle oli jäänyt kasvoille omituinen virne kuin sanoen "I’ll be back, tenhuusit!".
Sammutin television ja oksensin. Se niistä luokkapippaloista.





Epilogi eli pila


Seuraavana päivänä aloitin kuulantyönnön - Reiman muistoa kunnioittaen. Pieraisin heti ensi töikseni.




Kari O. Sohlberg:

Kuulantyöntäjä

Se voimailee penkkiurheillen
Kenties työtönkin on
Siemailee kaljaa, pentele
Luulee olevansa atleetti
"Mursu se on!", kuulen huudettavan
Mutta tiedän totuuden;
Mies lökäpöksyissään,
haisevan uljas,
kuulantyöntäjä on.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä