Kirjoittaminen lähtee omasta elämisestä, omasta pääkopasta. Se, mikä liikkuu korvien välissä, määrää kirjoittamisemme teemat, jotka sitten värittyvät kokemuksillamme ja ympäristön vaikutuksilla.
Siksi, kun lähtee kirjoittamaan, olisi hyvä tunnistaa oman tekemisensä hallitseva pääteema, pitää olla edes jollain tasolla sinut itsensä kanssa. Sinut oleminen saattaa tarkoittaa myös tässä sitä, että tietää elävänsä itsensä kanssa jatkuvassa ristiriidassa. Sinut oleminen ei poissulje sitä, että tuntee olevansa enemmän tai vähemmän sekaisin ja jatkuvalla itsetutkiskelun tiellä. Se saattaa myös joillain olla harmoniaa ja hyvänolon tunnetta, rauhallisuutta ja vakaata itsetuntemusta.
Vaikka meidän kaikkien touhut näyttävät kaukaa katsottuna melko samanlaisilta - Työskentelemme, harrastamme, syömme, juomme, nukumme, naimme - Kaikilla on taustalla yksi hallitseva pääteema, joka ohjaa lähes kaikkea tekemistämme. Jokin valtaväylä sisällämme tekee toimistamme läheltä katsottuna erilaisia, yksilöllisiä.Juuri siksi lähempää tarkasteltuna olemmekin keskenämme aivan erilaisia. Se oma teemamme, joka kuvastaa läpi lähes kaikissa toimissamme saattaa olla raha, valta, pelko, älykkyys, hellyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve, stressi, agressiivisuus, melkein mikä tahansa johtotähti, joka on aina mielemme taustalla.
Itselläni se on seksuaalisuus. Tunnistatko sinä kirjoittajana läpi elämän vievän oman johtotähtesi?
Siksi, kun lähtee kirjoittamaan, olisi hyvä tunnistaa oman tekemisensä hallitseva pääteema, pitää olla edes jollain tasolla sinut itsensä kanssa. Sinut oleminen saattaa tarkoittaa myös tässä sitä, että tietää elävänsä itsensä kanssa jatkuvassa ristiriidassa. Sinut oleminen ei poissulje sitä, että tuntee olevansa enemmän tai vähemmän sekaisin ja jatkuvalla itsetutkiskelun tiellä. Se saattaa myös joillain olla harmoniaa ja hyvänolon tunnetta, rauhallisuutta ja vakaata itsetuntemusta.
Vaikka meidän kaikkien touhut näyttävät kaukaa katsottuna melko samanlaisilta - Työskentelemme, harrastamme, syömme, juomme, nukumme, naimme - Kaikilla on taustalla yksi hallitseva pääteema, joka ohjaa lähes kaikkea tekemistämme. Jokin valtaväylä sisällämme tekee toimistamme läheltä katsottuna erilaisia, yksilöllisiä.Juuri siksi lähempää tarkasteltuna olemmekin keskenämme aivan erilaisia. Se oma teemamme, joka kuvastaa läpi lähes kaikissa toimissamme saattaa olla raha, valta, pelko, älykkyys, hellyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve, stressi, agressiivisuus, melkein mikä tahansa johtotähti, joka on aina mielemme taustalla.
Itselläni se on seksuaalisuus. Tunnistatko sinä kirjoittajana läpi elämän vievän oman johtotähtesi?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Käsi joka minun tarinoitani keinuttaa, on ymmärtämys.
Tahto sekoittaa soppaa,jolla on useampi kokki ja etsiä syitä ja tarkoituksia, sopankeittäjien motiiveista.
Seitsemästä kuolemansynnistä aina melkein seitsemän löytyy minun tarinoistani ja usein enemmänkin.
Ja sitten suurennuslasin läpi kohti loppukliimaksia, yritän saada aikaan , ymmärtämyksen ..:)Joko itselleni ja tai lukijalle, tai molemmille.
Oon saanu liikaa auringonpilkkuja... Se siitä ymmärtämyksestä.:)
vihaa etkä rakkautta. Tarkoitatko muuten sitä, että loppujen lopuksi kirjoittaa aina samasta asiasta vai? Kuvittelen kirjoittavani jostain ihan muusta ja yllättäen huomaan, että kirjoitin taas siitä samasta vanhasta... Itselläni se voi olla vaikka kaipaus menneisyyteen.
ja tilan puutteen takia ihan kaikkia perusteemoja mainita nimeltä, mutta viha ja rakkaus ovat oikein hyviä esimerkkejä niistä.
En ainakaan aikonut tarkoittaa sitä, että aina kirjoittaisi samasta aiheesta ja samalla tavalla. Yritin tähdentää sitä, että tietty peruslataus ja -henki, jokin meille tärkeä asia, vaikuttaa taustalla kaikkeen tekemiseemme ja joskus sen vaikutus näkyy kirjoittajina myös teksteissämme.
En maininnut kaikkia elämänaloja, mutta kaikista tulee juttua, välillä enemmän välillä, vähemmäm.
Samasta aiheesta voi kirjoittaa vaikka kuinka monta kertaa, eri näkökulmista, kokeile.
Menneisyys? Sitä minäkin maalaan, kirkkain värein ja kunhan se on valmis, sen näkevät kaikki ( en ole väärällä palstalla)
Onnea sulle argeologin hommiin, aina löytyy, kun vaan jaksaa kaivaa:)
"Jos kohdalle sitten sattuu samoista geeneistä rakennettu ja vastaavilla anturoilla varustettu kanssakulkija, niin viesti on selvääkin selvempi. Vaikka kirjoittaisi puutarhan hoidosta, kyllä vakka aina kantensa tunnistaa..."
Onhan se kieltämättä ollut selvää, että väliltämme löytyy jotain hengenheimolaisuutta. Silti tein poikkeuksen, ilmaisin tuntemukseni suorasanaisemmin kuin mitä soveliaisuus sallii. Mulla kun ei ole mitään tarvetta taktikoida ja salailla. Emme tule välttämättä koskaan näkemään toisiamme; ja toisaalta vaikka näkisimmekin, nykyisillä tuntemuksillani ei olisi siinä vaiheessa painoarvoa. Fantasiat ovat oma lukunsa.
Mitä tulee muihin palstan käyttäjiin, toivon ettei rohkea viestini pahoittanut kenenkään mieltä. En voi sanoa katuvani sitä, sillä kyse on aidosta tunteestani joka merkitsee minulle paljon. Tietysti asian voi ymmärtää hitusen paremmin kun ottaa huomioon, että olen ollut ilman miestä jo lähestulkoon vuoden. Oma valinta tietysti, minua kun ei kiinnosta seksi ”paremman puutteessa”. Olen siis julma pihtari bitch, joka elää haavemaailmassaan. ;)
Sanottaakoon vielä samaan syssyyn, että miehessä minua viehättää tietynlaiset ominaisuudet joista en tingi: en nyt tarkoita mitään rajoittunutta ja jäykkää vaatimuslistaa yksittäisistä piirteistä, vaan sitä että näen miehen tunneälykkäänä, karismaattisena Miehenä. Juuri tämän vuoksi sinä Enzo kiehdot minua: tavastasi kirjoittaa välittyy humoristista tunneälyä, ja miehekkyyttä. Aistin sinussa aitoutta, mitä arvostan kovasti. Joku ihminen vain koskettaa enemmän kuin moni henkilö jonka näkee kasvotusten. Ikä tai ulkonäkö ei ole olennaisin seikka. Ei toista tarvitse omistaa, saatika edes tavata, jotta voisi kokea oppineensa toiselta jotain.
Kiva että osaat nähdä asiat avarakatseisesti, tavallaan perustelit puolestani että rohkeakin tapa kirjoittaa on vain yksi tapa muiden joukossa. Yleensähän kirjoitamme asioista jotka meitä koskettavat. Tällä logiikalla aiheen pitäisi olla vapaa, ainoana kriteerinä se että kirjoittamisesta/lukemisesta voi edes joku saada jotain iloa. Jokainen itse päättäkööt oman makunsa mukaisesti, kenen viestejä valitsee luettavakseen. Niin minäkin teen.
Kuten Iivana Hellä kirjoitti otsikon ”Harrastelijat, pysykää taiteilijoina!” alla, tärkeintä mielekkään kirjoittamisen kannalta on riippumaton asenne - kirjoittaminen kirjoittamisen nautinnon vuoksi! Tämä asenne ei sulje pois kunnianhimoa julkaista, se vain asettaa sen kakkos-sijalle, eikä sekään ole suinkaan vähäpätöinen. Tällä palstalla meitä yhdistävä tekijä on tosiaan halu julkaista omaa tekstiä. Satunnaiset kävijät voivat heittää väliin lauseentapaisen, mutta ne jotka käyvät täällä ahkerammin ovat kaiketi tosissaan kirjoittamisen suhteen. Vakavasti sitä ei kuitenkaan tarvitse ottaa. Itse näen asian siten, että tällä palstalla tarkoituksemme on saada toisiltamme uusia näkökulmia, ja miksei myös viihdykettä siinä ohessa. En kävisi tällä palstalla ollenkaan, jos täällä olisi pelkästään jotain tosikkomaista sievistelyä.
Enzo, kirjoitit hienosti kirjoittamisen taustamotiivien olemuksesta... Olenkin monesti miettinyt, mikä tekee kirjoittamisesta joillekkin ihmisille niin antoisaa. Oli kirjoittamiseen sitten lahjoja tai ei on asia erikseen, mutta tahto ilmaista ajatuksiaan kirjoittamalla on monille elinikäinen intohimo. Mikä ajaa kirjoittamaan juuri tietynlaista tekstiä? Varmasti jokaisen taustalta löytyy se hallitseva pääteema, tietty peruslataus, jonka lähtökohta on itseä voimakkaimmin koskettava aihe – oma johtotähtemme. Vaikka kehittyisimme ja muuttuisimme huomattavastikin kirjoittajina, perustavanlaatuiset mieltymyksemme sekä maailmankatsomuksemme eivät taatusti muutu yhtä helposti.
”Sinut oleminen saattaa tarkoittaa myös tässä sitä, että tietää elävänsä itsensä kanssa jatkuvassa ristiriidassa. Sinut oleminen ei poissulje sitä, että tuntee olevansa enemmän tai vähemmän sekaisin ja jatkuvalla itsetutkiskelun tiellä. Se saattaa myös joillain olla harmoniaa ja hyvänolon tunnetta, rauhallisuutta ja vakaata itsetuntemusta.”
Aivan: pääasia että on itselleen rehellinen. Vain silloin voi kirjoittaa aitoa tekstiä.
Ihmisenä kehittyminen ja kasvaminen näkyy varmasti suoraan kirjailijan työssä. Onhan kyse sentään maailmankatsomuksesta, jonka pohjalta tuotokset syntyvät.
Jaahas, on jo melko myöhäistä ja aikainen herätys tiedossa. En nyt päässyt alkua pidemmälle, mutta jatkan toiste.
Sen täytyy olla turhautuminen, misantrooppinen olotila, jossa halveksutaan kaikkea vähän, mutta ei mitään tarpeeksi.
Olen aina toivonut olevani enemmän viettieni vietävänä, mutta kuulun niihin onnettomiin, joilla on kaikessa tekemisessä ripaus syyllisyyttä.
Tämä ei tietenkään estä irstailemasta, kuuluuhan krapulakin osaksi dokaamista.
Ilahduin luettuani -Stella-:n ja W G:n viestit.
On sydäntälämmittävää huomata, että täällä liikkuu ihmisiä, joilla on kirjoittamiselleen tai kirjoittamisestaan sanoja suurempi merkitys sekä halu astua ulkokuorensa sisään ja jopa kertoa näkemästään avoimesti.
Kyllä minullakin monta eri tunnetta kulkee jatkuvasti sisällä, eräs on juuri melkoisen vahva syyllisyys. Sitten on vähän vallan- ja kunnianhimoa, mukamas viisautta, paljon kokemusta, aimo annos itsekkyyttä. Mutta on myös paljon tarmoa ja sosiaalista tunneälyä, lojaaliutta ja empaattisuutta. Tärkein ja kantavin voima on kuitenkin, nyt ja aina, seksuaalisuus. Se värittää kaikkea tekemistäni aina jollain tasolla, vaikkei se aina ulospäin ehkä näy. En koskaan halua siitä luopua - Ilman sitä tässä kropassa lakkaa veri kiertämästä ja sydän pyssää.
mitähän toi seksuaalisuus tarkoittaa? Anteeksi vaan, tietyssä iässä joudut siitä luopumaan, ainakin tekona, ajatuksissahan se voi elää, tosin jotkut vanhat ihmiset väittää, ettei se kiinnosta edes ajatuksissa.
Itse olen sellainen, että esimerkiksi kaksimieliset jutut ei ole ikinä huvittaneet. Jotkut kaverit luulee vieläkin, että minä se vain en tajua, mutta olen niitä kuullut ihan tarpeeksi ja koen ne yhtä tylsiksi kuin rasistiset vitsit tai vaikka vammaisten pilkkaamisen.
Se on varmaan eri asia mitä tapahtuu "vanhana" puntissa, mutta sen tiedän, että ajatukset tuskin jättävät koskaan kokonaan rauhaan. En tarkoittanut kertomallani sitä, että olisin tässä kohdin jotenkin poikkeuksellinen friikki, mutta seksuaalisuus sävyttää taustalla tod.näk. loppuun asti tekemisiäni. Olen tavallaan sen orja hamaan loppuun saakka.
Eikä siinä mitään, mukavaahan se vain on. Pikku ripaus erotiikkaa, vaikka edes hienostelevan vihjailevassa määrin, sopii mielestäni moneen paikkaan, jopa vakavampaan kirjallisuuteenkin.
En itse varsinaisesti kirjoita eroottisia tekstejä, kaikkea muuta, mutta silti pyrin saamaan niihinkin mukaan tämän teeman jonnekin taustalle tai pieneksi sivujuonteeksi, ikään kuin mausteeksi. Suolaa ja pippuria.
Eros on muuallakin kuin puheissa ja teoissa; se on ajatuksissa, katseissa, kosketuksessa, eleissä, tuoksuissa, se kulkee egon mukana kuin kaapu. Sen näkee kyllä päällekin päin, jos vain jollain on harjaantunut silmä huomaamaan tämäntyylisiä asioita.
Jatkuva kaksimielisyys ja törkeydet ovat mielestäni täysin eri asia, kuin se mitä tässä yritin tarkoittaa. Nekin saavat löytää kyllä joskus oman paikkansa, mutta ajan ja seuran pitää olla sitten niille sopiva. Kalaporukassa miesten kesken tulee välillä vitusta puhuttua kuin leivästä, sen tietää jokainen omat sauna- ym reissunsa kaveriporukassa kahlannut. Se on karskien urosten poskensoittoa, eikä siinä useinkaan ole järjen hiventä mukana. Se on ns. paskanjauhantaa, joka todella harvoin yltää millään lailla vakavalle tasolle. Mutta sitäkin joskus tarvitaan ja oikeassa paikassa pieninä annoksina se saattaa olla varsin virkistävääkin.
Toistuva kaksimielisyyksien latelu seurassa kuin seurassa on sen sijaan masentavaa ja tyhmää.
No niin, nyt on aikaa istahtaa hetkeksi kirjoittamaan.
Tavassani kirjoittaa korostuu nimenomaan ajatuksen välittäminen: toisinaan se merkitsee sitä että tekstin idea saa pärjätä "muokkaamisen kustannuksella", joskus taas onnistun antamaan itsestäni enemmän kuin pelkkiä taidonnäytteitä suomen kieliopin käytöstä. Jotain persoonallista itsestäni.
Kirjoittamisella pyrin ennen kaikkea ilmaisemaan ajatuksiani, sen sijaan että tuottaisin mallikelpoista mutta sitäkin tylsempää vähäsisältöistä juttua. Ajatusten ja tunteiden välittäminen on kuitenkin kaiken lähtökohta. Se tarvittava kipinä.
Olen todella tyytyväinen mikäli pystyn tekstini avulla jakamaan ajatuksiani, ja ennen kaikkea herättämään myös uusia ajatuksia. Haastavinta minulle ei ole kirjoitusaiheiden saaminen, vaan se kuinka onnistuisin valjastamaan ideani soljuvakasi ja houkuttelevaksi luettavaksi. Se että osaisin punnita tekstin lukijan kannalta herkulliseen muotoon - se olisi harjoittelemisen arvoista. Niin, tekstin aihe ja sen esittämistapa, vaikeahan niitä on toisaalta erotella... Mielekäs ja tasapainoinen teksti koostuu molemmista, se etenee loogisesti tarjoten samalla uutta elämystä.
Jatkanpa siitä mihin eilen jäin.
Enzo, avasit laajan aiheen! Sen mistä kaikki kumpuaa, ja mikä saa kunkin meistä kirjoittamaan omalla tavallaan... Jotta siihen voi vastata, pitää ymmärtää ihmistä yleisesti ottaen. Mitkä ovat minun motiivini kirjoittaa? Sisäinen paloni ja johtotähteni? Olen aina rakastanut kirjoittamista. Huh, en tiedä mistä aloittaa!
Aloitan siis jostain vaan, yritän jäsennellä käsityksiäni ja eiköhän se vastaus sielpä esiin pompahda (tai ei sitä tiedä, kun kukun taas näin myöhään vaikka silmä jo ummistuu).
”Se oma teemamme, joka kuvastaa läpi lähes kaikissa toimissamme saattaa olla raha, valta, pelko, älykkyys, hellyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve, stressi, agressiivisuus, melkein mikä tahansa johtotähti, joka on aina mielemme taustalla.”
RAHA
Kun kirjailijan suosio kasvaa, se merkitsee yleensä samalla myös tuloja. Raha voi joskus edustaa sitä kunnianhimoa ja mainetta, jonka kirjailija on saavuttanut – myytyjen kirjojen määrä tai niistä saatu voitto, luku joka edustaa mitattavissa olevaa menestymisen puolta. Raha voi palkita kirjailijan uurastuksen konkreettisesti, siivittää ohessa sitä suurinta tyydytystä: arvostuksen saamista...
VALTA
Jos kirjailija menestyy, hänet nostetaan ikään kuin jalustalle. Hänellä voi olla jotain etuoikeuksiakin; kenties hän saa tahtomattaankin hieman parempaa kohtelua, onhan hän tavallaan julkisuuden henkilö. Avautuu uusia mahdollisuuksia. Palvovia faneja, postia ja kutsutarjouksia kiusaksi asti. Tai sitten valta merkitsee jotain pienimuotoisempaa: omaa vallantunnetta siitä, kun on saanut jotain aikaiseksi... Se joka onnistuu julkaisemaan saatta tuntea jäävänsä historian kirjoihin, vaikuttaen myös tulevien sukupolvien aatoksiin.
PELKO
Pelko että jää tavalliseksi kirjailijanaluksi. Hus sentään pois se meistä! :)
ÄLYKKYYS
Tahto näyttää maailmalle, mihin kykenee!! Kokemuksen tuoma viisaus...
HELLYYDEN TARVE
Ihminen on seksuaalinen olento koko ikänsä (Freudia lainatakseni). Seksuaalisuus ja hellyyden kaipuu kanavoituvat enemmän tai vähemmän kaikessa mitä teemme: olemuksessamme, toiveissamme, ihan kaikessa. Hellyyden tarve voi siten ilmetä yhtälailla kirjoittamisen tai lukemisen muodossa, koska ihmisen seksuaalisuus on enimmäkseen ajatustason toimintaa. Oman hellyyden nälän ravitseminen tarvitsee paljon mielikuvitusta, se on yhtä tärkeää – ellei jopa tärkeämpää – kuin itse tarpeiden konkreettinen tyydyttäminen. Hellyyden tavoittelu on luonteeltaan kuin kissa-hiiri-leikki, nautinto tulee pikemminkin tavoittelusta ja haaveilusta kuin itse saavutuksesta.
Lapsena sitä pursui iloa ja maailma oli avoin paikka, kaikki oli mahdollista eikä sille paratiisille näkynyt loppua – se oli sitä olemisen sietämätöntä keveyttä, päivästä toiseen. Lapsen silmin maailassa oli kokonaan eri sävy. Näin kyynisempänä aikuisena, sitä samaa lapsenomaista intohimoa yrittää nähdä eri keinoin. Rakastuminen ja seksuaalisuus on ehkä sellainen asia, joka saa aikuisenkin näkemään kaiken taas ruusunpunaisten lasien läpi. Silloin mielikuvitus lentää ja kaikki paikat näyttävät jännittävimmiltä... Sitä voi ikään kuin ohikiitävästi kuvitella mitä kaikkea voisi missäkin paikassa tapahtua. Kun ihastuneena näkee pelkän loskaisen rantakallionkin, sitä näkeekin itsensä siinä kesähelteellä mielitiettynsä kanssa. Hellyyden tarve tekee maailmasta kiehtovamman paikan.
HYVÄKSYTYKSI TULEMISEN TARVE
Jos itsensä hyväksyy, niin kyllä ne muutkin automaattisesti kunnioittaa – niin ystävät kuin vihamiehetkin.
Mutta jos hyväksytyksi tulemisen tarve pohjautuu häpeään ja kompleksiin – lapsuudesta juontavaan tuntemukseen ettei ihan riitä sellaisenaan – se on arvostuksen kurottamista siltä kurjemmalta puolelta, menetetyn tavoittelua ja ansaitsemisen sekä todistamisen tarvetta.
Mutta oli syy mikä tahansa, pääasia on että jokainen saa iloa tuntiessaan itsensä hyväksytyksi.
STRESSI
Kirjoittaminen voi olla hyvä henkireikä stressin poistamiseen, koska siinä voi keskittyä muihin ajatuksiin.
AGRESSIIVISUUS
Voiko sisäinen konflikti auttaa kirjoittamisessa? Agressiivisuudessa on se huono puoli, että se ilmentää jonkin asian kieltämistä omassa itsessä – jääkö teksti agression pohjalta kirjoitettaessa osittain epätodelliseksi, jotain pois sulkevaksi?
Omien toimintatapojen lähtökohtien tunnistaminen lienee harvemmin tiedostettua.
Hyvä puoli on se, että tämä tekee meistä inhimillisiä: kyky yksinkertaisesti TUNTEA asioita mahdollistaa kokonaisuuden hahmottamisten intuitiivisella tavalla - eipähän tarvitse tehdä pelkkiä erillisiä päättelyprosesseja tietokoneen omaisesti, sillä sellainen "puolueettoman puhdas" logiikka olisi melko kylmän laskelmoiva!
Huono puoli on kuitenkin se, että ihminen voi myös kangistua kaavoihin ja katsella asioita sormien läpi, hyvinkin sitkeästi... Onneksi on olemassa ne tunteet huomauttamassa milloin sitä on väärillä linjoilla - jos järki vain suostuu myöntämään tosiasiat? Muuten saattaa käydä niin, että tunteita luulee järjeksi ja vice versa. Mutta uskon että sisimmissään sitä aina tietää mikä on totuus tunteita. Ristiriita -> patoutumat syntyvät nimenomaan siitä, ettei tosiasioita osaa kohdata luottavaisesti, olemalla rehellinen omalle itselleen alusta alkaen! Tunteita voisi ehkä pitää suorastaan "korkeampitasoisena järkenä"... jos ihmisen äly riittäisi aina niiden mutkattomaan ymmärtämiseen. Tunteet ovat sellaista nopeampaa ja monisärmäisempää järkeä. Vai onko ihmisellä vaisto?
[Välivaroitus: nukahtamisvaara.]
On aivan uskomatonta, miten sitkeästi ihmiset tarrautuvat omiin illuusioihinsa. Jokainen ihminen osaa itsepetoksen taidon. Voihan sitä keksiä tekosyitä ja selityksiä, joihin ei usko itsekään. Onhan se naurettavaa, mutta luonnollista ja yleistä. Sehän tarjoaa mielekkään itsesuojelukeinon silloin kun odotukset itsestä ja todellisuus eivät näytä kohtaavan. Illuusioita henkisesti sokeille raukoille. Ylpeyskin voi olla vaarallinen asia väärin käytettyvä. Nämä ovat mielestäni näitä ihmisluonteen perimmäisiä lainalaisuuksia. Ellei ihminen olisi perusluonteeltaan niin elukkamainen, kirjailijoilla olisi huomattavasti vähemmän mistä kirjoittaa.
Kypsyminen ihmisenä – ja kirjoittajana – on varmaan elinikäinen prosessi. Koskaan ei pidä erehtyä luulemaan, että olisi jo kaiken tietävä. Eikä sitä edes tarvitse olla, riittää kun osaa käyttää niitä aivojaan tarvittaessa. Tosin jotkut kirjailijat ovat niin eteviä, että olisi vaikea kuvitella parempaa. Mutta se ettei itse osaa kuvitella, ei tarkoita etteikö niin voisi olla.
Jotain onnellisuudesta, kun pääviestissä oli siitä jotain mainintaa.
Levollisuus ja vakaa itsetuntemus ei ole silkkaa elämän tuuria. Vaikka kaikki lähtee geeneistä sekä johdonmukaisesta ja hellästä kasvatuksesta, kokemukset rakentuvat entisten päälle. Niin omien lukuisten valintojen kuin sattumienkin kautta. Kuinka tiedostettuja ovat jokapäiväiset valinnat joita teemme? Miten tapamme reagoida asioihin ovat muodostuneet, mikä on niiden taustalla? Miten omat valintamme ovat korostaneet tai karsineet tiettyjä piirteitämme? Mielestäni itsetutkiskelun olisi syytä olla elämänmittaista. Vaikka sitä olisi kuinka tyytyväinen arkeensa, miksi jämähtää siihen kuvitelmaan etteikö muka voisi vielä kehittyä ihmisenä paljonkin. Onnellisuus ei tarkoita jatkuvaa euforiaa, sellaista jota sai lapsena kokea (vähintäänkin kullatuissa muistoissaan).
Itselleni onnellisuus merkitsee sitä, että voin tuntea perustyytyväisyyttä vakiona – kun huonoinakin hetkinä sisälläni voin hymyillä. Kun voin joka päivä tuntea edes kerran, että minulla on oikeastaan asiat ihan hyvin. Silloin olen aidosti VAPAA. Silloin luovuus on parhaimmillaan, ja kirjoittaminenkin luonnistuu helpommin. Mutta: kuten W G viittasi, ei parane olla äärityytyväinenkään koska se vain laiskistaa ja poistaa tarpeen tulla kuulluksi.
Vastoinkäymisiltä ei välty kukaan, eikä se ole tarkoituskaan. Millaisia omahyväisiä ja naiiveja typeryksiä olisimmekaan, ellei elämä opettaisi...!
Oikeastaan kyse ei ole vain siitä kuinka paljon vaikeuksia elämä tuo tullessaan, vaan olennaista on ASENNE jolla ne kohtaa. Hyvällä asenteella jokainen ongelma puolittuu ja hoituu fiksusti.
Vahva ihminen ei ole se joka on syntynyt kultalusikka suussaan, sellaisen tyypin itseluottamus voi olla pitkälti näennäistä ja kokemattomuuteen nojaavaa. Vahva luonne osaa suhtautua ongelmiinsa rakentavalla tavalla.
Ihmisillä on luontaisesti puolustusmekanismeja joilla torjua tai sulattaa epämiellyttäviä kokemuksia, asettaa oikeisiin mittasuhteisiin ilman sen kummempaa päänvaivaa. Mutta pitäisi sallia itselleen työstää ongelmat pois aktiivisesti, se on suorastaan velvollisuus. Sallia vain itselleen omat luonnolliset tunteensa! Vähemmällä sitä pääsee, kun käsittelee asiat kerralla. Ihmiset jotka eivät tee näin, ovat rasittavia.
Suomessa tunteiden näyttäminen on oikeasti paheksuttavampaa kuin vaikkapa jossain brasiliassa. Se johtuu huonosta itsetunnosta, siitä ettei uskalleta olla rehellisesti luonnollisia ja inhimillisiä; aivan kuin se olisi riski tulla naurunalaiseksi. Se on oikeastaan aika surullista. Japanilaisetkin on kovin nöyrää kansaa, sais nekin ottaa vähän rennommin. "Anteeksi että olen olemassa"-asenne on nolompi kuin se että on ihminen iloineen ja suruineen, huumorineen ja kaikkineen.
Tommy Taberman on kirjoittanut kirjan ”Särkymättä ei voi tulla ehjäksi” – en tiedä kirjasta muuta kuin nimen, mutta kyseinen nimi kuulostaa aika osuvalta yleistotuudelta. Nimittäin joskus ihmisen kehittyminen vaatii pienen kriisin, tarkastelujakson.
Minä uskon että vaikka meistä jokainen on hyvin erilainen, olemme kaikki pohjimmiltamme hyvin samankaltaisesti rakennettuja – ihmisiä me kaikki olemme. Sama patti-tilanne elämässä aiheuttaa yhdelle alkoholiriippuvuuden, toisesta tulee työnarkomaani ja kolmannesta seksiaddikti, neljäs hurahtaa uskoon ja viides ottaa ohjat kokonaan omiin käsiinsä tekemällä muutaman radikaalin muutoksen elämässään. Keinonsa kullakin, tai pakoväylänsä, mutta nämä eri ilmenemismuodot juontavat kaikki pohjimmiltaan samasta perustarpeesta: kelvata ja olla rakastettu sellaisena kuin on. Eikä siinä mitään kovia vastoinkäymisiä tarvita, että olisi halua saada hyväksyntää omalla tavallaan. Ihan perusjuttu siis.
Kriisin tarkoitus on saada ihminen heräämään muutoksen tarpeeseen, kun itsepetos ja rohkeuden puute on sen estänyt. Selityksien mestari joka ei usko omaa parastaan saa kunnon kolauksen ja johan sitten oppii. Se on kuin kaksipäinen miekka: joko sitä kärsii mutta ottaa opikseen ja hyödyntää vastoinkäymisensä, tai sitten sitä ei ymmärrä ja kehtaa kääntää edukseen. Tai ehkä se on pikemminkin ihmisen syyllisyys joka puukottaa, häpeä siitä ettei osaa ryhdistäytyä samantien, vaikka asiat vaativat aikansa. Ehkä sallimattomuus tunteitaan kohtaan on nimenomaan se mikä voi johtaa huonoille teille. Sääli sinänsä, koska ei yksi paska elämänvaihe estä kuitenkaan sitä että elämä ennen pitkää jatkuu - entistä huomattavasti parempana... Vaikeudet antavat jälkeenpäin tilaisuuden kasvaa ihmisenä, kypsyä henkisesti ja tulla onnellisemmaksi. Viimeistään kokeneempana sitä uskaltaa olla sellainen kuin haluaa, omilla ehdoillaan. Se voi olla tuskallista, mutta joillekkin välttämätöntä. Ihmiset täytyy kyetä olemaan myös terveesti itsekäs, ja ellei sitä ole lapsena opetettu, se on opittava aikuisena kasvukipujen kautta.
Nyt tuli niin paljon filosofointia, että joku varmaan nukahti tietokoneensa äärelle. Blaa blaa. Hei, multa tulee väsyneenä tätä juttua ihan tolkuttomasti, tiedän... Emmä jaksa tätä edes oikolukea, olkoot mitä on.
Mutta se minun johtotähteni: osaako joku arvata, mikä se voisi olla?
Et sun tarttee kuunnella sydämes ääntä koska ylpeys käy ennen lankeamusta, mutta jos osaa nähä metsän puilta päivä paistaa risukasaankin.
Wow W G! Olet nero!! =)
stereotypioita ainakin kannattaa
välttää:
" "Anteeksi että olen olemassa"-asenne on nolompi kuin se että on ihminen iloineen ja suruineen, huumorineen ja kaikkineen. "
Itse koen noloksi, että joku kirjoittaa tuollaista. Etkö koskaan mieti mitkä syyt saa ihmiset käyttäytymään tietyllä tavalla? Voisiko jollakin olla jopa syytä olla sellainen... Vai pitääkö kaikkien olla pirtsakoita kokonaisia reippaita "Stelloja", iloineen ja suruineen (vaikka narkkariäiti heittikin vauvana seinään, eikä ole omaa kotia).
Lainaus oli luonnollisesti asiayhteydestä irrotettu, mutta olisi kiva jos ihmiset yleensäkin miettisi ennenkuin heittelee totuuksiaan puolihuolimattomasti.
>>stereotypioita ainakin kannattaa välttää:
" "Anteeksi että olen olemassa"-asenne on nolompi kuin se että on ihminen iloineen ja suruineen, huumorineen ja kaikkineen. "
Itse koen noloksi, että joku kirjoittaa tuollaista.
Voi, kurja että tulkitsit näkemykseni tuolla tavalla. Ehkä olin epätäsmällinen. En ihan ymmärtänyt, mikä sai sinut kokemaan asian noloksi?
Mielestäni ihminen joka häpeää tunteitaan kohtuuttomasti on ressukampi kuin sellainen, joka tekee virheitä tai joutuu naurunalaiseksi seisoen silti selkä suorana. Kyse on vain siitä miten ihminen hyväksyy itsensä ja epätäydellisyytensä. Kun ihminen huomaa käyttäytyneensä hölmösti ja myöntää virheensä, vastaa seurauksista mukisematta, se on kunniallisempaa. Ei se virhe niinkään, vaan se asenne. Tietysti moni oppii tämän vasta kantapään kautta, koettuaan ettei uliseminen enää asioita paranna. Parasta hoitaa asiat vain tyylillä kotiin, oli mitä oli.
”Etkö koskaan mieti mitkä syyt saa ihmiset käyttäytymään tietyllä tavalla?”
Kyllä sitä välillä tulee mietittyä - eilenkin yöllä taisin vähän innostua! :)
En ole koskaan väittänyt olevani kaikessa oikeassa, se olisi valheista suurin. Saa oikaista jos haluaa. Se juuri on sitä ajatusten herättämistä, mitä peräänkuulutin kirjoittamisessa.
Enpä tiedä, ehkä voisin itsekin joskus panostaa siihen että kirjoittaisin tänne ennemminkin ”mallikelpoista tekstiä kustannusmielessä ja koeluettavaksi”. Moni on kirjoittanut tänne novelleja yms. mitä on ollut ilo lukea, ehkä minunkin pitäisi kokeilla enemmän erilaisia juttuja.
”Voisiko jollakin olla jopa syytä olla sellainen...”
Ilman muuta, sehän on selvä. Luulen että meissä kaikissa asuu pieni alemmuuskompleksi jonkun meille herkän asian suhteen. Kenelläpä olisi sellainen historia ettei mikään koskettaisi, tuntuisi uhkaavalta tai pelottavalta? Reippaalla asenteella tarkoitinkin sitä, että tätä epävarmaa puoltaan voisi opetella hyväksymään entistäkin enemmän. Sisäistää se pikku hiljaa vain yhdeksi vähemmän tärkeäksi piirteeksi muiden hyvien piirteiden joukossa. Rakastaa koko pakettia. Uskon että silloin se kompleksi hälvenee kuin itsestään. Hm... toisaalta kirjailijanalku tarvitsee ristiriitoja ja tunteiden paloa saadakseen jotain aikaiseksi. Kuten aiemmin mainitsin viitatessani W G:n viestiin, liian imelät oltavat saattaisivat veltostuttaa kirjailijanalun. Mene ja tiedä, riippuu mistä kirjoittaa ja millaista potkua siihen tarvitsee.
”Vai pitääkö kaikkien olla pirtsakoita kokonaisia reippaita "Stelloja", iloineen ja suruineen (vaikka narkkariäiti heittikin vauvana seinään, eikä ole omaa kotia).”
Ei, kun jos on ollut rankaa, niin sitä ei tarvitse peitellä eikä edes puolustella. Se juuri olikin pointtini!
Mulla on ollut mahtavat vanhemmat ja oma asuntokin löytyy, olen tyytyväinen geeneihini jne. - mutta ei se tarkoita että elämäni olisi ollut aina helppoa. Olen joutunut kokemaan hyvinkin kovia. Olen toisaalta vahva, toisaalta herkkä. En miettisi ihmisluonnetta niin paljon, ellei se kiinnostaisi minua niin kirjoittamisen kannalta kuin elämän kannalta yleensäkin.
Tiedän että maailma on pullollaan huonosti kasvatettuja onnettomia ihmisiä, ja itse asiassa se on ilmiö joka saa minut surullisemmaksi kuin mikään muu. Pieni lapsi, joka ei saa tarvitsemaansa vastakaikua. Eikä kyse ole välttämättä lainkaan siitä etteivätkö vanhemmat rakastaisi; he eivät vain kykene huomioimaan toisen erityistarpeita, kun omatkin kuviot ovat hakusessa. Oletko joskus katsonut ohjelmaa Supernanny? Siinä ei voi kun todeta, kuinka ihmiset eivät osaa kasvattamaan omia lapsiaan, koska he ovat itse niin keskeneräisiä. Mikä pahinta, he eivät edes näe sitä. Toisaalta lämmittää huomata kuinka asioille voi aina tehdä jotain, kun tahtoa löytyy. Varhaiset vuorovaikutushäiriöt ovat monen ihmisen onnettomuuden taustalla, sillä ongelmat on tarkoitettu joko voitettaviksi tai kierretettäviksi. Ihminen on siitä eriskummallinen otus, että suhteessa älykapasiteettiinsa taidot kasvattaa omia jälkeläisiä ovat monesti liiankin puutteelliset. Hyvä kasvattaja ei ole sellainen joka tekisi kaiken ”aina oikein”,
vaan sellainen joka osaa olla uskottava (johdonmukainen, ei pelkkä lässyttäjä) jotta auktoriteetti säilyy rakkauden sävyttämänä, sekä empatiakykyinen jotta
kommunikointi toimisi. Hassua miten paljon ihmiskunta on kehittynyt teknisesti, mutta kasvatuksessa toistetaan samoja virheitä. Ehkä sen vuoksi, että ihmiset eivät tunne itseään niin hyvin kuin luulevat. Kaavoihinsa kangistuneita, ja ihmettelevät sitten vielä kaupan päälle. Toisaalta, hyviä tarinoita voi kirjoittaa tarvitsematta tietää kaikkea juurta jaksaen!
”Lainaus oli luonnollisesti asiayhteydestä irrotettu, mutta olisi kiva jos ihmiset yleensäkin miettisi ennenkuin heittelee totuuksiaan puolihuolimattomasti.”
Minun totuuteni on vain minun mielipiteeni - ei se ole mikään laki.
Heitin mielipiteeni erittäin huolellisesti. Voiko tulkintoja tehdä puolihuolimattomasti? Kun asiat perustellaan, käsitykset voivat muuttua. Se on vain kehittymistä ja kypsymistä.
Jos jokin on selvää, niin se, että sinä olet oikealla palstalla. Kirjoitat hyvin ja sinulla on paljon hienoja ajatuksia, osaat pukea tuntemuksiasi sanoiksi melkoisen pistämättömällä tavalla. Ihmettelisin, ellet koskaan julkaisisi mitään.
Siksi toiseksi, vaikka joku toisin kommentoikin, arvostan tapaa, jolla uskallat laittaa itsesi likoon. Ja mitäpä uskallusta kaikki tämä lopulta edes vaatii - Emmehän tunne toisiamme. Jos tällä(kin) palstalla joku uskaltaa arvostella toisia, sättiä muita ja väitellä asioista, miksei siis uskoutua ja antaa kerrankin jotain positiivista itsestään lukijoille ja keskusteluun osallistujille?
Mitä siis sanoisin omasta sielusi palosta, mikä pakottaa sinut liikkeelle, laittaa kirjoittamaan, hyppäämään mukaan elämän suureen maailmanpyörään?
En voi sanoa olevani mikään meedio tai kaikkitietäväinen, täysin päin vastoin. Silti, ja vain minun mielestäni, juuri nyt sinun sisältäsi paistaa voimakas seesteisyyden aika. Ehkä se on vain ohimenevä tila, ehkäpä olet nyt jonkinlaisella levähdyspaikalla elämäsi moottoritien varrella?
Sinulla on voimakas hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve. Veikkaan myös, ettei lapsuutesi ollut kokonaan tanssia yli ruusujen, olemisen sietämätöntä keveyttä. Sinulla on takanasi ryppyjä, vaikeitakin elämäntilanteita, joista olet nyt päässyt tai pääsemässä yli.
Elämänkokemusta on myös kertynyt melkoisesti. Ilman sitä et kirjoittaisi tavalla, kuten nyt teet. Sinusta löytyy nöyryyttä ja ymmärtämystä, mutta myös itsekunnioitusta ja itsenäisyyttä.
Sinulla on myös voimakas rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tarve, halu löytää se yksi ja ainoa, sumuisten kenttien yli ratsastava prinssi hopeisessa haarniskassaan. Et kuitenkaan halua hätiköidä ja teet siinäkin oikein, aikaa on.
Saattaa olla, että menin metsään kaikessa, mitä nyt kirjoitin. Halusin sen kuitenkin tehdä, vaikka sitten kiitokseksi paneutumisestasi aloittamaani aiheeseen.
Kiitos Enzo, kirjoituksesi lämmitti sieluani.
Minä tarvitsen välillä kehujakin. Ja sitä että joku ylipäänsä välittää siitä mitä tunnen.
En dottanut että kukaan kommentoisi viestejäni Osa 1-2, ne kun olivat poikkeuksellisen pitkiä ja monologin tapaisia.
Joskus epäilin olenko oikealla palstalla, kun kirjoitin tänne mistä milloinkin ihan spontaanisti: muistan miettineeni, että kiinnitänkö riittävästi huomiota kirjoitustyyliini? Näenkö tarpeeksi vaivaa pyrkimyksissäni julkaista jotain, luokitellakseni itseni siten tälle palstalle kuuluvaksi? (En edes soittanut kustantajalle kuten oli tarkoitus, on ollut "muita kiireitä".) Kunnes tulin siihen tulokseen, että minulla on oikeus olla täälläkin ihan vain omana itsenäni.
Minulla on aina ollut selittämätön varmuus siitä, että tulen vielä jonain päivänä julkaisemaan jotain - olen pitänyt sitä vain ajan kysymyksenä. Ei sillä että pitäisin itseäni synnynnäisesti lahjakkaana kirjoittajana, jotenkin velvoitettuna oppimaan kirjoittamisen saloja sekä julkaisemaan - syy on toisaalla.
Haluaisin antaa täällä jotain positiivista itsestäni, silläkin uhalla ettei siihen suhtauduta aina ymmärtäväisesti. Tahtoisin olla pikkusieluisten juttujen yläpuolella, tulkita niistäkin jotain rakentavaa. Kuten ehkä muistat, olin jossain vaiheessa kirjoittanut siitä miksei ihmiset harrasta enemmän väittelemistä – sellaista jossa ei vedetä heti hernettä nenään, vaan isketään samoilla aseilla...
Aah, myönnän saavani potkua se harva kerta kun saan edes hitusen taktikoida! Harmi vain että yltiömäinen suoruuteni on monesti ilonpilaajana... :) Toinen puoli minussa rakastaa suunnattomasti jotain värikuulasotaa, taktikointia ja jännitystä, ja sitten on se avoin ja suora puoli. Minkäs teet.
”Mitä siis sanoisin omasta sielusi palosta, mikä pakottaa sinut liikkeelle, laittaa kirjoittamaan, hyppäämään mukaan elämän suureen maailmanpyörään?”
Tähän en ole vielä toistaiseksi osannut itsekään antaa yksioikoista vastausta. Sinä taisit kuitenkin osua aikalailla nappiin...
Elämäni on nykyään seesteisempää, se on totta. Olen vihdoinkin vakuuttunut siitä, minkälaisia asioita itselleni vaadin. Elin pitkään ”puolittaista elämää”, tyydyin asioihin ja tukahdutin sisälläni asuvat pieni kapinoitsijan jolla oli voimakas tarve tehdä asiat omalla tavallaan... Minulla oli vain suunnaton kunnianhimo ja pätemisen tarve, halusin ne tohtorin paperit ja oman firman :) Kypsyminen tapahtui vuosien varrella, kunnes lopulta kyllästyin. Käännekohta taisi olla isäni kuolema. Elämäni rakkain ihminen, kasvattajani ja sieluntoverini, oli yllättäen poissa... Se oli hyvin raskasta sulattaa. Se käynnisti elämänarvojeni mullistumisen uusiksi arvoiksi. Isän kuolemaa seurasi muitakin menetyksiä, ja olin koetuksella. Mutta minähän olen sitkeä. Vuosi sitten saavutin kliimaksin, kyllästyin niin totaalisesti kaikkeen sontaan että päätin tehdä remontin kertaheitolla! Samalla minusta karisi aimo annos naiiviutta. Sain kärsiä hitaan muodonmuutoksen aikana – mutta ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Ilman ”kypsymispisteen” saavuttamista en olisi läheskään niin rohkea kuin mitä nyt olen. Oivalsin vihdoinkin käytännössä, että elämä on sitä millaiseksi sen tekee; kaikki muu on tekosyytä, spekulointia. Olen helpottunut siitä että osaan jälleen nauttia elämästä omilla ehdoillani. Minussa on kuitenkin niin paljon hyvää, että olen ansainnut sen!
Minulla on tosiaan voimakas hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve. Luulen sen olevan voimakkain tekijä edelleen, vaikka se onkin muuttanut hieman muotoaan. Nykyään koitan miellyttää ennen kaikkea itseäni. Olen edelleenkin hyvätahtoinen, mutta teen valintani itsekkäämmin.
Lapsena olin isän tyttö. Isä oli hyvin voimakasluonteinen ja älykäs mies, joka ei kumarrellut ketään. Perhe oli hänelle kaikki kaikessa. Äiti oli kiltti ja hyvin rakastava, mutta ei isään verrattuna yhtä vahvatahtoinen ja johdonmukainen. Se aiheutti minulle hieman ristiriitaa: isä joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, mutta pessimistinen pilkunviilaaja-äiti joka ei kohdellut minua yhtä kaikkivoipaisesti? Tämä sai minut tukeutumaan enemmän isän puolelle. Niinpä niin, kaikki lähtee äitikompleksista... (naiset vaan on tahtomattaankin niitä kierompia ja ennalta-arvaamattomampia ihmisversioita, varmaan ne hormoonit tai jotain). Osasin olla isäni mieliksi, se oli helpompaa kuin äidin miellyttäminen. Olimme isän kanssa hyvin samanlaisia. No minä en ole matemaattisesti yhtä lahjakas kuin hän oli, olen taiteellisempi, mutta olimme sukulaisia sieluiltamme. Ehkä olin äidille katkera siitä, että hän pakotti vaihtamaan kotimaata. Jouduin opettelemaan suomen kielen ja tottumaan kokonaan toiseen maailmaan – koin että minulta riistettiin yksi elämä, se vain nostettiin kauniisti toisille raiteille ja sillä siisti. Nyt olen kuitenkin äitini kanssa erittäin hyvissä väleissä.
Ja pidän itseäni etuoikeutettuna siitä, että olen saanut elää äärimmäisen onnellisen lapsuuden. Olin lapsena usein niin onnellinen, etten malttanut odottaa aamun sarastavan! Ajattelin monesti, että kunpa voisin jakaa pursuavaa onneani muillekkin.
Lapsuuteni ristiriidat olen käynyt läpi vasta aikuisena. Ei se olisi ehkä ollut edes välttämätöntä, mutta omat valintani ja sattumat korostivat joitakin varhaisia kokemuksiani, ja toivat nämä vanhat asiat eteeni työstettäviksi. Ihmisen elämä on jatkumo.
Toisaalta nautin valtavasti itsenäisyydestäni, toisaalta sisälläni jokin valittaa yksinäisyyttään. Yksi suurimmista haaveistani on löytää itselleni mies, elämänkumppani. Saada lapsia, ja kasvattaa niitä koko sydämellä. Hoitaa omaa puutarhaa, tavata uusia ihmisiä, toteuttaa itseäni taiteellisesti, matkustella... Nauttia kaikesta mitä elämä voi tarjota, tässä ja nyt.
Olen vielä nuori, mutta olisi jo aika hommata se ukko. Pidän kypsemmistä miehistä, en välitä niinkään pojista. Mutta koitan olla avarakatseinen. Eihän sitä koskaan tiedä.
Kevät tulee kohisten, kohta alkaa metsästysaika...
Ehkä suurin intohimoni kirjoittaa löytyy siitä, että tahdon tuoda esille mahdollisimman erilaisia näkökulmia.
Jos saisin valita minkä tahansa uuden kirjoitustyylin omaksi taidokseni, saattaisin valita jopa Reijo Mäen. Sillä kutkuttavan dekkarin kirjoittamisesta minulla ei ole minkään valtakunnan kokemusta. (Kirja jota luen tällä hetkellä on Hard Luck Cafe.)
Vedä tänne kokeeksi luiskan-parin verran reijomäki-tyylistä dekkaria. Koita vaikka ottaa vähän uutta näkökulmaa aiheeseen ja tee päähenkilöstä välillä nainen miehen sijaan.
Voisi olla aika erikoinen yhdistelmä muutenkin: Vares-tyyppisesti hieman syrjäytynyt, kovapintainen, perkeleitä suustaan päästelevä, viinaan menevä ja kaidalta tieltä lipsahteleva naisetsivä saattaisi jopa löytää kirjamarkkinoilta oman markkinarakonsa - Onkohan tuota "naishampuusidekkari"-ideaa edes liiemmin koskaan kokeiltu? Tuskin ainakaan Suomessa julkaistu, vai?
Hymyilen täällä leveästi!
MAHTAVA idea!! Oikeesti, sain sekunnissa mäiskeenä visioita... Miten ihmeessä en ole aikaisemmin tullut keksineeksi moista? Mulla tulee olemaan SIKA-HAUSKAA ton idean parissa... :) Se on kunnon haaste. Täytyy laittaa idean poikanen itämään!
”Naisdekkareita” löytyy varmaan Suomestakin, mutta sehän ei estää kirjoittamasta uudenlaista dekkaria.
Oikeastaan minua ei edes kiinnosta tietää minkä tyyppisiä nykytarjonnan naisetsivät ovat – minua kiinnostaa vain kokeilla ehdottamaasi ideaa. Luoda päähenkilöksi kovapintainen nainen, joka on kuitenkin riittävän tavallinen: sellainen johon on helppo samaistua. Särmää pitää löytyä, mutta ei ylimielisyyttä (paitsi kännissä). Naisen jonka logiikan mies voi ymmärtää hätkähdyttävän hyvin, ja jonka tunteet ilmenevät ennen kaikeka tekoina. Kaidalla polullahan tarkoitus pyhittää keinot...
Työn alla on punaisen langan kehittely, ja samalla henkilöhahmojen miettiminen. Olisi jo mukava päästä taiteilemaan kuvailua, ehkä täytyy vaan rohkeasti lähteä kokeilemaan jostain kohtaa. Olen huomannut kuinka taitavasti Mäki on poiminut olennaiset seikat tunnelman kannalta: mitään ei ole liikaa, jokainen kuvailu tukee tarinaa.
Olen siis aloittanut ideoiden kokoamisen, mutta tarina saa rakentua omassa rauhassaan. Siihen menee varmasti paljon aikaa. Saa nähdä kiinnostaako vielä myöhemmässä vaiheessa laittaa tänne näytepaloja - onko tarpeeksi hyvää aikaansaannosta, vai haluanko pitää jutun vain omana tietonani? Olen näet ottanut projektin tosissani. Jos juttua syntyy niin ainakin sinä Enzo joudut lukemaan sen, kun kerran pistit koko homman käyntiin.
Ellei mua kuulu täällä (wishfull thinking) vähään aikaan, niin hyvää viikonloppua, ja oikein iloista Pääsiäistä kaikille!
muista, mulle pikku provikka, jos tarinasi menestyy. No okei, pari "talonmiehen vapaapäivää" riittänee...hyvässä seurassa, totta kai.
sovittu homma.
Työn iloa!
Ja nyt, kali nikhta!
;-)
Das ist sonnenklar... ;)
Mutta nyt ajatellen, katsoen kirjoituksiani minun sielunrankani tekstien sisällä onkin ehkä
tarve osoittaa/todentaa kuinka laaja on oma ymmärrykseni.
Ei rotujen tai elintapojen erilaisuutta kohtaan, vaan miehen näkökulmaa ajatellen, naisena.
Ehkä tuo on hyväksytyksi tulemisen tarpeen muoto, rakkauden etsinnän muoto, seksuaalisuuden ymmärtämisen osio tai vain halua todistaa maailmalle etten ole kiero ja paha, vaan todella yritän katsoa sekä mustan että valkean puolen asioista, neutraalisti.
Tosin tässäkin äidyn välillä sokeaksi, kuten kai jokainen ajoittain, inhimillisyyttä.
Olen itseni kanssa niin sujut kuin ihminen tämänkaltaisen elämän jälkeen voi olla, enää en häpeä istua esillä ja kertoa itsestäni, en pelkää juurikaan mitään ja luotan elämään.
F.Enzo, voi olla että herätit minut tekstieni ikiunesta tarkastelemaan itseäni täysin ulkopuolisena.
...oman itseni etsiminen.
Olen vain harrastelijakirjoittelija, enkä omaa suuria kuvitelmia kirjallisesta lahjakkuudestani. Kirjoitan kootakseni minuuteni sirpaleet hiukan ehyemmäksi.
Tässä pieni näyte:
He ovat outoja, jotka ovat itselleen outoja, vain siksi, että toiset eivät pitäisi heitä outoina.
He, jotka ovat tuttuja itselleen, ovat myös tuttuja tutuilleen, vain itselleen oudoille he ovat outoja.
Itselleen oudot pelkäävät tulla itsellen tutuiksi; se ei ole outoa koska itselleen tutut ovat uhka outoudelle.
Outous on onttoutta jonka täysinäinen voi täyttää. Tuttuus on on oman itsensä täysinäisyyttä.