Näin tuossa pari päivää sitten erään tyypin, jonka takia multa meni itsetunto, aika kauan aikaa sitten :D
Mutta tuli tuossa eilen mieleen että kun olen nyt aika vahvoilla jo ja "parantunut" niiltä ajoilta, niin voisin mennä vain sanomaan suoraan(jos sitä tässä näen joku päivä) että tajuuko se et sen takia multa meni itsetunto.
Okei tässä vähän valaisen mitä tapahtui :)
Eli siis, oltiin 2. luokkalaisia (ja ei vain tämä kyseinen nuori herra vaikuttanut minuun vaan myös meidän luokanvalvoja, mut se nyt ei liity tähän)
yks päivä sitten menin ystävällisesti kysymään tältä tyypiltä jotain,kun alko välitunti. Se alkaa siinä huutaa jotai ja aukoo päätäsä jonkin aikaa.
Siinä kävi sitten niin että en uskaltanut enää kellekään luokkani pojalle mennä sanomaan mitään, tai kellekkään muullekkaan vähän vanhempana jos vaikka keskustas oli joku jolle olisi voinut mennä juttelemaan.
Koska ajattelin että ne käyttäytyy samalla tavalla kuin se.
Esim. jos meidän luokalle vaikka tuli joku uus poika ja olis ollu kiva mennä juttelee sille, en uskaltanut koska ajattelin että se käyttäytyy ihan samalla tavalla. Mikä nyt ei ollut ehkä kovin fiksusti ajateltu, mutta tapahtuneen jälkeen tällaisissa tilanteissa monesti ajattelin että sanoisin jotain tyhmää kumminkin jos jotain menisinkin sanomaan. Niinpä en moneen vuoteen puhunut kellekään luokkani pojalle.
Jos joku teistä tämän tekstin lukioista on opiskellut psykologiaa jossain elämänsä vaiheessa tai juuri tällä hetkellä, niin kun itse nyt opiskelen, jäi sieltä mieleen aiheesta minä sellainen asia että 8 vuotiaalla on jo vahva itsetunto. Kun tätä asiaa käytiin läpi, huomasin että tosiaan niin oli. Vaan kuinkas kävikään, tämä nuori herra romutti sen ihan pohjalle.
Mutta päällimmäisenä on mielessä se, että olisi kiva mennä puhumaan sille tapahtuneesta, vaikka siitä aikaa onkin mutta nyt olen niin vahva että pystyisin. En tiedä kannattaako se, mutta se voisi helpottaa oloani, uskoisin niin.
Toisaalta mietin kannattaako lähtee repimään haavoja auki, koska se voi alkaa taas mesoa.
Mut mitäpä mä siitä välittäisin, kun tiedän että se on väärässä, mitä sitten sanoisikin. Eikä se saata sitä muistaa mitä tapahtu, mut on vaa nyt niin vahva tunne siitä että haluan sanoa sille et tajuuko se mitä teki.
Kommenttia saa laittaa ihan vapaasti ja millaista tahansa :)
Ja mielellään mielipide siitä, kannattaako mennä puhumaan ko. tyypille asiasta, jos sitä näkee.
Tosin se tietääkseni käyttää irkkiä joten voisin kai myös siellä selvittää koko jutun, kun tiiän sen nimimerkin.
Mutta tuli tuossa eilen mieleen että kun olen nyt aika vahvoilla jo ja "parantunut" niiltä ajoilta, niin voisin mennä vain sanomaan suoraan(jos sitä tässä näen joku päivä) että tajuuko se et sen takia multa meni itsetunto.
Okei tässä vähän valaisen mitä tapahtui :)
Eli siis, oltiin 2. luokkalaisia (ja ei vain tämä kyseinen nuori herra vaikuttanut minuun vaan myös meidän luokanvalvoja, mut se nyt ei liity tähän)
yks päivä sitten menin ystävällisesti kysymään tältä tyypiltä jotain,kun alko välitunti. Se alkaa siinä huutaa jotai ja aukoo päätäsä jonkin aikaa.
Siinä kävi sitten niin että en uskaltanut enää kellekään luokkani pojalle mennä sanomaan mitään, tai kellekkään muullekkaan vähän vanhempana jos vaikka keskustas oli joku jolle olisi voinut mennä juttelemaan.
Koska ajattelin että ne käyttäytyy samalla tavalla kuin se.
Esim. jos meidän luokalle vaikka tuli joku uus poika ja olis ollu kiva mennä juttelee sille, en uskaltanut koska ajattelin että se käyttäytyy ihan samalla tavalla. Mikä nyt ei ollut ehkä kovin fiksusti ajateltu, mutta tapahtuneen jälkeen tällaisissa tilanteissa monesti ajattelin että sanoisin jotain tyhmää kumminkin jos jotain menisinkin sanomaan. Niinpä en moneen vuoteen puhunut kellekään luokkani pojalle.
Jos joku teistä tämän tekstin lukioista on opiskellut psykologiaa jossain elämänsä vaiheessa tai juuri tällä hetkellä, niin kun itse nyt opiskelen, jäi sieltä mieleen aiheesta minä sellainen asia että 8 vuotiaalla on jo vahva itsetunto. Kun tätä asiaa käytiin läpi, huomasin että tosiaan niin oli. Vaan kuinkas kävikään, tämä nuori herra romutti sen ihan pohjalle.
Mutta päällimmäisenä on mielessä se, että olisi kiva mennä puhumaan sille tapahtuneesta, vaikka siitä aikaa onkin mutta nyt olen niin vahva että pystyisin. En tiedä kannattaako se, mutta se voisi helpottaa oloani, uskoisin niin.
Toisaalta mietin kannattaako lähtee repimään haavoja auki, koska se voi alkaa taas mesoa.
Mut mitäpä mä siitä välittäisin, kun tiedän että se on väärässä, mitä sitten sanoisikin. Eikä se saata sitä muistaa mitä tapahtu, mut on vaa nyt niin vahva tunne siitä että haluan sanoa sille et tajuuko se mitä teki.
Kommenttia saa laittaa ihan vapaasti ja millaista tahansa :)
Ja mielellään mielipide siitä, kannattaako mennä puhumaan ko. tyypille asiasta, jos sitä näkee.
Tosin se tietääkseni käyttää irkkiä joten voisin kai myös siellä selvittää koko jutun, kun tiiän sen nimimerkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luulisin, että se poika ei välttämättä muista koko juttua, tai ei ainakaan arvaa, miten paljon se on sinuun vaikuttanut. Jos se oli vielä semmonen, joka oli sellasen luonteinen, että hermostui monille. Siitä saattaisi tuntua ihan ihmeeltäkin, että sinä olet muistanut tuon jutun näin pitkään ja lisäksi vaivannut sillä mieltäsi vuosia. Ja se voi todallakin ihmetellä, että miten se on voinut vaikuttaa sun elämään niin paljon.
Voithan puhua jos haluat, riippuen tilanteesta. Se voisi olla pojalle aikamoinen yllätys, enkä usko, että se mitenkään siitä enää hermostuisi. EIkä sinun syyttävästi kannattaisi puhua, eikä niin, että se poika olisi pilannut elämäsi.
Itsestäni ei olisi sellaiseen käytökseen että alkaisin huutamaan ilman syytä. Ei ollut 2. luokallakaan.
Olin just tommonen helvetin kusipääjuntti kolme ekaa vuota ala-asteellasattuneista syistä: tietyt ihmiset ja ihan vitun äpärä lässyttäjämaikka. En kuitenkaan muista mitään ihan tollasta mut vois se aika läheltäki liipata. Mutta usko mua, ton ikäsenä pojat on niin lapsellisia, etteivät ne vielä ymmärrä mistään mitään ja ovathan tytöt tunnetusti kasvuiässä sen 2 vuotta poikia edellä henkisellä tasolla :D Siis voin vain sanoa, että kyllä sitä jätkää hävettää muistella koko asiaa, että oli todella noin vilkas huutelemaan ala-asteella. Kannattaa toki puhua asiat selviksi sen kanssa, niin saat sen kaivatun mielenrauhan, periaatteessa et voi muutakaan. Nyt otat vain yhtyttä tähän tyyppiin, jos se ei muista tapahtunutta, niin puhu koko asiasi silti läpikotaisin selväksi miten hän oli sinua kohtaan käyttäytynyt silloin. Ei kannata jättää tällaisia asioita kaivelemaan missään nimessä.
Enpä usko että se sinä oot, eikä se varmaa täl sivul ees käy, ja jos se lukiskin tän ja tunnistas itsensä siksi pojaksi, se alkas varmaa mesoa ihan hulluna. No enpä tiedä mutta voi olla :D
Ja se voi kyl olla että se alkaa taas raivota jos meen puhumaan. No en tiiä jos se on ihmisenä kauheesti muuttunu, mut sen päivän jälkeen en pahemmin sille ole puhunu, edes sillonkaan jos olen jossain nähnyt.
Näin tuossa pari tuntia sitten yhtä yläasteen luokkakaveriani (poika) enkä sillonkaan kauheesti puhunut kellekkään pojalle, vaikka se kusipääpoika ei sillon enää mun luokalla ollut, mutta haavat kun oli jäänyt.
Niin nyt kun tuon näin ni olin iha sillee et moi mitäs sä, missäs nykyään opiskelet.
Ku on tässä oppinut että voi niille puhua :D Ku must tavallaan sen 2. luokan jälkeen tuli arka poikia kohtaan, just sen juttelun osalta enkä osannut pitkään aikaan luottaa keneenkään ikäiseeni miespuoliseen.
Mut joskus voi olla että tarkkailen alkuun uusia miespuolisia millaisia he ovat, ennen kun menisin mitään sanomaan.