Kuujärven kunnaat???

Oli marssittu Aunuksen teitä
ja taisteltu, tottavie;
tomupilvet peittivät meitä,
jalan alla upposi tie.
Oli meitä paahtanut helle,
tuli tykkien kärventänyt,
oli rynnätty lakeudele,
taas korpeen painuttu nyt.

Joka mies oli taas lopen kuitti,
lepotaukoa vartosi vain,
asemekkonsa hiessä uitti,
janon poltteessa taivaltain.
Kovin houkutti sammalmättäin
salon siimeessä viileä maa:
hyvä siinä taakkansa jättäin
ois soturin uinahtaa.

Mitä silloin äkkiä näimme,
sitä näitkö unissakaan?
Havahduimme ja mykkinä jäimme
yli maiseman tuijottamaan.
Niin pehmeä kumpujen kaarre,
niin kummasti kimaltaen
lepäs järvi kuin simpukan aarre
sylis´armaan vehreyden -

kylä harmaja niemekkeessä,
kylä heimomme vainotun:
koti siin´ oli silmäimme eessä,
koti ihmisen, sun ja mun!

Miten autuas iäti olla,
oi järvi, sun huomassaas ois,
miten vilvasta kuutamolla
sinun laineillas lipua pois!
Oli kolme veikkoa meitä,
ja me päätimme, koska taas
me marssimme Aunuksen teitä,
laulaa sun kunniaas:

Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu,
Kuujärven rannalla karsikkopuu
pilviä päin kuvastuu...

Ja se laulu lyhensi matkaa,
säe toiseen kun liittyi näin.
Piti laulua vieläkin jatkaa
sitä seutua vain ylistäin.
Mut kalliit on lulujen lunnaat -
sana suurten runoilijain -
ja sen tuntevat Karjalan kunnaat
läpi aikain katoavain.
Tyly kohtalo, valtias jäinen
sitä meille sallinut ei:
tulitaistelu ensimmäinen
ne veikot, ne laulajat vei.

Jäin yksin kolmesta meistä,
jäi kesken laulumme tää;
en lohtua saa säveleistä,
ja kesken se iäksi jää.

Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu,
Kuujärven rannalla karsikkopuu -
siinä mun lauluni taas tukahtuu,
siinä mun silmäni taas sumentuu.