Mitä luulette, onko jotkut ihmiset vaan tarkoitettu elämään yksin?
Paitsi että oon repaileinen sisältä, oon sitä myös ulkoa: en oo mitenkään erikoisen nätti, ja sitten on vielä ne arvet... Niin elämän fyysisesti kuin henkisestikin jättämät, hoikka tyttö mutta häpeän mun fyysisiä arpia vielä enemmän kuin henkisiä; en uskalla uskoo siihen, että kelpaisin kenellekään, ja siksi pitäytynyt poissa seurustelusta. Pitäiskö mun vaan rohkeesti silti yrittää..?
En haluais olla yksin. Mut tuntuu kuin mun pitäis antaa olla... En haluais että kukaan joutuu pettymään siihen mitä pinnan alta löytyy.
Paitsi että oon repaileinen sisältä, oon sitä myös ulkoa: en oo mitenkään erikoisen nätti, ja sitten on vielä ne arvet... Niin elämän fyysisesti kuin henkisestikin jättämät, hoikka tyttö mutta häpeän mun fyysisiä arpia vielä enemmän kuin henkisiä; en uskalla uskoo siihen, että kelpaisin kenellekään, ja siksi pitäytynyt poissa seurustelusta. Pitäiskö mun vaan rohkeesti silti yrittää..?
En haluais olla yksin. Mut tuntuu kuin mun pitäis antaa olla... En haluais että kukaan joutuu pettymään siihen mitä pinnan alta löytyy.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tottakai sä kelpaat!! ei muutaku paanalle vain, ei sua kukaan kotua tuu hakemaan. :)
Ja ei ne kaikki sitä ulkoista puolta tuijota. Sisin on tärkeämpää.
Tsemppiä vaan sulleki...
tottakai sä kelpaat!! ei muutaku paanalle vain, ei sua kukaan kotua tuu hakemaan. :)
Ja ei ne kaikki sitä ulkoista puolta tuijota. Sisin on tärkeämpää.
Tsemppiä vaan sulleki...
Ite aloin seurustelemaan ekan kerran vasta 18-vuotiaana. En pystynyt siihen aiemmin, koska olin kokenu elämässä aika paljon kaikkea ja olin henkisesti aivan raunioina. Pelkäsin, ettei kukaan vois tykätä musta sellaisena ku olen, ja että kaikki pojat pelkää tällasta tyttöä jolla on niin paljon kaikkia murheita ja pahoja muistoja kannettavana. Ajattelin ettei kukaan poika jaksa kuunnella murheitani tai katsella minua silloin kun olen heikoimmillani ja herkällä tuulella.
Olin aina ollu hoikka, mutta siitä huolimatta raskausarpia oli kertyny joka puolelle kehoa. Muutenkaan en ollut, enkä ole vieläkään täysin, sinut oman kehoni kanssa.
Sitten kun viimein 18-vuotiaana uskalsin alkaa seurustelemaan, ja viimeistään silloin kun uskalsin kertoa kaikista kokemistani asioista poikaystävälleni, tuntui kuin tosi raskas taakka olisi pudonnut hartioilta. Helpotti kun sai kertoa kaikesta mitä on kokenut jollekin. Lisäksi sain huomata että myös poikaystävälläni oli ollut rankka menneisyys ja että hän pitikin enemmän herkistä tytöistä, jotka uskaltavat näyttää tunteensa. Lisäksi hän oli kuulemma onnellinen etten ollut sellainen hemmoteltu lapsi, joka olisi aina saanut kaiken helposti. Eli siis loppujen lopuksi nämä sisäiset arpeni vain lähensivät meitä.
Ulkoisista arvista voin sanoa sen verran, että kerroin poikaystävälleni häpeäväni kehoani. Hän suhtautui asiaan aika ymmärtäväisesti. Esim nukkumaan mentäessä laitettiin aina valot pois ja rakasteltaessa oltiin aluksi aina silleen lähekkäin ettei minusta tuntunut kiusalliselta kun hän katselee kehoani. Kun hän lisäksi toisteli minulle todella usein että kuinka kaunis olen ja kuinka hän pitää esim. mahastani tai jaloistani niin pikkuhiljaa opin olemaan enemmän ja enemmän sinut kroppani kanssa, ainakin hänen seurassaan.
Eli minusta tuntuu että seurustelu voisi sinun tilanteessasi olla jopa hyväksi, mikäli vain ihastut sellaiseen ymmärtäväiseen poikaan, jolle pystyt puhumaan ja jonka seurassa voit olla oma ittes. Jos tuntuu että tällä hetkellä et ole valmis seurustelemaan, niin ei se myöskään kannata. Tuon kirjotukses perusteella vaikuttais kuitenkin siltä, ettei se poika ainakaan sinun sisäisiin puoliis tule pettymään :)