Tämä on pieni novelli. Vai onko? Kiva jos joku viitsii kommentoida!
Anna huohotti hengästyneenä. Hän oli juossut koko matkan bussipysäkille tajuamatta lähes mistään ympärillään, koska terapiaistunto pyöri vielä hänen päässään. Hänen aivonsa kelasivat mitä hän oli sanonut ja miltä se oli tuntunut. Ja terapeutti taas ei ollut sanonut juuri mitään, paitsi vähemmän yllättävästi: kas, nyt aika jo pääsi loppumaan, nähdään ensi viikolla.
Anna oli lukenut kuukauden Alice Milleriä ja vaikka hän ei yleensä kiinnittänyt mitään huomiota lapsiin, hänen huomionsa kiinnittyi nyt pikkutyttöön, joka pyöri pysäkkitolpan ympärillä. Tyttö oli ehkä vähän yli kolmevuotias. Hänellä oli punainen toppapuku, jonka lahkeet oli käännetty, koska ne olivat liian pitkät, valkoinen pipo ja valkoiset käsineet. Hänellä oli punaiset kangaskengät, joissa oli valkoinen pohja. Puettu halvasti mutta ”sievästi”, Anna ajatteli ja katsoi tytön äitiä. Tämä poltti tupakkaa posket lommolla. Äidillä oli (kalliin näköinen) keltainen toppatakki, hän oli vähän alle kolmekymppinen, sievä, joskin isonenäinen, huolellisesti meikattu nainen.
Anna alkoi taas ajatella terapiaa. Hän oli käynyt jo neljä vuotta ja siitä ei ollut mitään hyötyä havaittavissa. Toista olisi jos saisi terapeutiksi Alice Millerin. Anna havahtui, kun nainen kutsui tyttöä:
- Lempi! Älä mene niin kauas! Kuten pikkulapset aina, tämäkin oli päättänyt testata äidin tarkkaavaisuutta ja tepsutti nyt kauemmaksi pysäkiltä.
- Lempi! Tule tänne! äiti huusi ja lähti perään pitäen huolellisesti kiinni tupakasta toisessa kädessään. Tyttö kiihdytti vauhtiaan, äiti kiihdytti vauhtiaan ja muutaman kymmenen metrin päässä seurasi lapsen vääjäämätön, kauhea tappio.
Kuules, senkin marakatti, Anna ajatteli ja arvaili, mitä äiti tekisi. Näissä tilanteissa oli yleensä tasan kaksi vaihtoehtoa. Hieman pettyneenä hän pani merkille, että äiti oli valinnut niistä pahemman. Hän ravisteli tyttöä ja roikotti hänet kädestä pitäen takaisin pysäkille. Puolimatkassa punahaalarinen tyttö alkoi itkeä. Äiti, äiti, hän kiljui. Anna tuijotti tarkoituksella äitiä, mutta nainen ei vilkaissut ympärilleen, jotta olisi voinut kohdata Annan halveksivat silmät.
- Nyt istut rattaissa, äiti kivahti ja siirtyi alkuperäiselle paikalleen rattaiden taakse ja alkoi tuijottaa kaukaisuuteen tupakkaa poltellen.
- Äitii! Äitii! kiljui tyttö, mutta äiti ei ollut huomaavinaankaan. Ilmekään ei värähtänyt hänen kivettyneillä kasvoillaan. Tytön itku hiljeni ja hän puristi kulunutta pehmopupua käsissään. Anna tuijotti edelleen äitiä, jolta Annan ylenkatse jäi täysin huomaamatta.
Etkö näe, että lapsi kärsii! Anna ajatteli. Sait hänet itkemään, hän haluaisi tehdä sovinnon, mutta sinä vain polttelet ja tuijotat kaukaisuuteen, senkin hirviö nypittyine kulmakarvoinesi.
Kun bussi tuli, nainen kärräsi rattaansa ensimmäisenä kyytiin. Koska bussissa oli ennestään jo yhdet, kahdet muut rattaat jäivät pysäkille. Anna meni myös sisään ja käveli taakse. Hän jäi rattaiden lähelle istumaan. Hän ei nähnyt tyttöä, mutta kuuli hänen vaikerointinsa, joka oli hiljaista, mutta ei lakannut hetkeksikään. Äitii, äitii, hän valitti. Maitoo, maitoo, hän vaikersi. Nainen ojensi maitopullon tytölle puhumatta. Ei maitoo, huusi tyttö, äiti otti maitopullon, edelleen sanomatta mitään. Toiset rattaat jäivät kyydistä. Nainen meni istumaan ja katsoi ensimmäistä kertaa tytärtään.
- Et sinä paase pois, koska et osaa kauttautua.
Virolainen, Anna ajatteli, aivan kuin se olisi ollut joku selitys. Virolainen jäi pois yhtä pysäkkiä Annaa aikaisemmin. Anna yritti tavoittaa tytön katseen. Tämän kasvot olivat punaiset ja turvonneet. Anna hymyili tytölle, kun heidän katseensa kohtasivat. Hän hymyili, yrittäen sisällyttää hymyyn jotakin väärinkohdellun ihmisen rohkaisua. Hän yritti sanoa hymyllään, että minä tiedän, että sinä osaat käyttäytyä, mutta äitisi ei osaa. Tyttö alkoikin näyttää vähän tyynemmältä. Anna mietti saisiko lapsi turpaansa kotona.
Matkalla asuntoonsa Anna unohti tytön. Raha-asiat helposti saivat unohtamaan kaiken muun. Hänellä olisi seuraavalla viikolla maksupäivä. Viisisataa euroa. Hän maksoi viisisataa euroa kuukaudessa siitä, että nainen ei sanonut mitään. Tai ei, kerran hän olikin sanonut: mitäs jos yrittäisit itse auttaa itseäsi? Tämä oli se kerta, jolloin Anna oli epäillyt ääneen, ettei nainen ehkä pystyisi auttamaan häntä. Jos Anna olisi pystynyt auttamaan itseään, estämään henkeään salpautumasta ja käsiään vapisemasta yllättävissä tilanteissa, hän ei kai olisi maksanut viittäsataa kuussa naiselle. Hän olisi käyttänyt rahat vaikka vaatteisiin. Hänen vaatteensa olivat todella nuhjuiset. Neljän vuoden terapia oli pakottanut hänet kirpputoriostoksiin, vaikka hän ei periaatteessa edes sietänyt kirpputoreja, niiden tekopirteää tunnelmaa, kierrätystä ja muuta sontaa.
Seuraavalla viikolla hän peruutti terapiaistunnot, käski naista lähettämään laskun, hän ei maksaisi enää mitään pimeästi, lisäksi hän käski naista lisäämään ansioluetteloonsa sen, että Anna aikoi tästä lähtien auttaa itseään. Samana päivänä hän pani visan vinkumaan ja osti uuden punaisen takin. Hän oli vihannut ikivanhaa ruskeaansa jo neljä vuotta.
Anna huohotti hengästyneenä. Hän oli juossut koko matkan bussipysäkille tajuamatta lähes mistään ympärillään, koska terapiaistunto pyöri vielä hänen päässään. Hänen aivonsa kelasivat mitä hän oli sanonut ja miltä se oli tuntunut. Ja terapeutti taas ei ollut sanonut juuri mitään, paitsi vähemmän yllättävästi: kas, nyt aika jo pääsi loppumaan, nähdään ensi viikolla.
Anna oli lukenut kuukauden Alice Milleriä ja vaikka hän ei yleensä kiinnittänyt mitään huomiota lapsiin, hänen huomionsa kiinnittyi nyt pikkutyttöön, joka pyöri pysäkkitolpan ympärillä. Tyttö oli ehkä vähän yli kolmevuotias. Hänellä oli punainen toppapuku, jonka lahkeet oli käännetty, koska ne olivat liian pitkät, valkoinen pipo ja valkoiset käsineet. Hänellä oli punaiset kangaskengät, joissa oli valkoinen pohja. Puettu halvasti mutta ”sievästi”, Anna ajatteli ja katsoi tytön äitiä. Tämä poltti tupakkaa posket lommolla. Äidillä oli (kalliin näköinen) keltainen toppatakki, hän oli vähän alle kolmekymppinen, sievä, joskin isonenäinen, huolellisesti meikattu nainen.
Anna alkoi taas ajatella terapiaa. Hän oli käynyt jo neljä vuotta ja siitä ei ollut mitään hyötyä havaittavissa. Toista olisi jos saisi terapeutiksi Alice Millerin. Anna havahtui, kun nainen kutsui tyttöä:
- Lempi! Älä mene niin kauas! Kuten pikkulapset aina, tämäkin oli päättänyt testata äidin tarkkaavaisuutta ja tepsutti nyt kauemmaksi pysäkiltä.
- Lempi! Tule tänne! äiti huusi ja lähti perään pitäen huolellisesti kiinni tupakasta toisessa kädessään. Tyttö kiihdytti vauhtiaan, äiti kiihdytti vauhtiaan ja muutaman kymmenen metrin päässä seurasi lapsen vääjäämätön, kauhea tappio.
Kuules, senkin marakatti, Anna ajatteli ja arvaili, mitä äiti tekisi. Näissä tilanteissa oli yleensä tasan kaksi vaihtoehtoa. Hieman pettyneenä hän pani merkille, että äiti oli valinnut niistä pahemman. Hän ravisteli tyttöä ja roikotti hänet kädestä pitäen takaisin pysäkille. Puolimatkassa punahaalarinen tyttö alkoi itkeä. Äiti, äiti, hän kiljui. Anna tuijotti tarkoituksella äitiä, mutta nainen ei vilkaissut ympärilleen, jotta olisi voinut kohdata Annan halveksivat silmät.
- Nyt istut rattaissa, äiti kivahti ja siirtyi alkuperäiselle paikalleen rattaiden taakse ja alkoi tuijottaa kaukaisuuteen tupakkaa poltellen.
- Äitii! Äitii! kiljui tyttö, mutta äiti ei ollut huomaavinaankaan. Ilmekään ei värähtänyt hänen kivettyneillä kasvoillaan. Tytön itku hiljeni ja hän puristi kulunutta pehmopupua käsissään. Anna tuijotti edelleen äitiä, jolta Annan ylenkatse jäi täysin huomaamatta.
Etkö näe, että lapsi kärsii! Anna ajatteli. Sait hänet itkemään, hän haluaisi tehdä sovinnon, mutta sinä vain polttelet ja tuijotat kaukaisuuteen, senkin hirviö nypittyine kulmakarvoinesi.
Kun bussi tuli, nainen kärräsi rattaansa ensimmäisenä kyytiin. Koska bussissa oli ennestään jo yhdet, kahdet muut rattaat jäivät pysäkille. Anna meni myös sisään ja käveli taakse. Hän jäi rattaiden lähelle istumaan. Hän ei nähnyt tyttöä, mutta kuuli hänen vaikerointinsa, joka oli hiljaista, mutta ei lakannut hetkeksikään. Äitii, äitii, hän valitti. Maitoo, maitoo, hän vaikersi. Nainen ojensi maitopullon tytölle puhumatta. Ei maitoo, huusi tyttö, äiti otti maitopullon, edelleen sanomatta mitään. Toiset rattaat jäivät kyydistä. Nainen meni istumaan ja katsoi ensimmäistä kertaa tytärtään.
- Et sinä paase pois, koska et osaa kauttautua.
Virolainen, Anna ajatteli, aivan kuin se olisi ollut joku selitys. Virolainen jäi pois yhtä pysäkkiä Annaa aikaisemmin. Anna yritti tavoittaa tytön katseen. Tämän kasvot olivat punaiset ja turvonneet. Anna hymyili tytölle, kun heidän katseensa kohtasivat. Hän hymyili, yrittäen sisällyttää hymyyn jotakin väärinkohdellun ihmisen rohkaisua. Hän yritti sanoa hymyllään, että minä tiedän, että sinä osaat käyttäytyä, mutta äitisi ei osaa. Tyttö alkoikin näyttää vähän tyynemmältä. Anna mietti saisiko lapsi turpaansa kotona.
Matkalla asuntoonsa Anna unohti tytön. Raha-asiat helposti saivat unohtamaan kaiken muun. Hänellä olisi seuraavalla viikolla maksupäivä. Viisisataa euroa. Hän maksoi viisisataa euroa kuukaudessa siitä, että nainen ei sanonut mitään. Tai ei, kerran hän olikin sanonut: mitäs jos yrittäisit itse auttaa itseäsi? Tämä oli se kerta, jolloin Anna oli epäillyt ääneen, ettei nainen ehkä pystyisi auttamaan häntä. Jos Anna olisi pystynyt auttamaan itseään, estämään henkeään salpautumasta ja käsiään vapisemasta yllättävissä tilanteissa, hän ei kai olisi maksanut viittäsataa kuussa naiselle. Hän olisi käyttänyt rahat vaikka vaatteisiin. Hänen vaatteensa olivat todella nuhjuiset. Neljän vuoden terapia oli pakottanut hänet kirpputoriostoksiin, vaikka hän ei periaatteessa edes sietänyt kirpputoreja, niiden tekopirteää tunnelmaa, kierrätystä ja muuta sontaa.
Seuraavalla viikolla hän peruutti terapiaistunnot, käski naista lähettämään laskun, hän ei maksaisi enää mitään pimeästi, lisäksi hän käski naista lisäämään ansioluetteloonsa sen, että Anna aikoi tästä lähtien auttaa itseään. Samana päivänä hän pani visan vinkumaan ja osti uuden punaisen takin. Hän oli vihannut ikivanhaa ruskeaansa jo neljä vuotta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
annan kymmenen plus (siis 1-10)
Tällaisia pieniä novelleja olisi mukava lukea kaikista sanomalehdistä ja aikakausilehdistä. Yllättävän vähän näihin lukiessaan törmää.
Tästä tyylistä tuli mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumnit, joita joskus olen lukenut joistakin lehdistä.
Kirjoittaako hän nykyisin kolumneja missä lehdissä?