D'Arlandes ajelehtii Pariisin yllä ja itkee.
Pariisi on Lekart, Leeviii, Mysteriet, Margitta, Elmeri, Rellutar
ja kaikki, jotka kiveen kirjoitettuja taloja asuttavat.
Hänen kyyneleensä
juovittavat
näyttöpäätteen pintaa,
tihkuvat haitarinsoittoisille kaduille, valuvat
toisiinsa nojailevan parin solmittujen sormien läpi
heidän huomaamatta, edes värähtämättä
ilmapallossa vaikeroivan lentäjän kaukaista tuskaa.
Tänä yönä D'Arlandes on yksin.
Hän on vain otsikko kahden otsikon välissä.
Äärettömän yksin.
Itkuni, joka näppäimistön läpi avaruuteen putoaa
ei kohtaa ystävän kättä, hyväksyvää
ja hellää.
Kaikki on vain itseensä kiertyviä sanoja,
ilman ihmisiä jotka puhuisivat
sielusta sieluun.
Antaisivat nimimerkkiensä helähtää rikki,
astuisivat oikean kaupungin kadulle, kutsuisivat D'Arlanden juhliinsa, kylään.
Avaruus on tyhjä.
- -
Hyvää yötä -kuitenkin-
ystävällisin hymyilyin, tervehtien tervehtien
kohta yöpuulle laskeutuva äitiparta
Pariisi on Lekart, Leeviii, Mysteriet, Margitta, Elmeri, Rellutar
ja kaikki, jotka kiveen kirjoitettuja taloja asuttavat.
Hänen kyyneleensä
juovittavat
näyttöpäätteen pintaa,
tihkuvat haitarinsoittoisille kaduille, valuvat
toisiinsa nojailevan parin solmittujen sormien läpi
heidän huomaamatta, edes värähtämättä
ilmapallossa vaikeroivan lentäjän kaukaista tuskaa.
Tänä yönä D'Arlandes on yksin.
Hän on vain otsikko kahden otsikon välissä.
Äärettömän yksin.
Itkuni, joka näppäimistön läpi avaruuteen putoaa
ei kohtaa ystävän kättä, hyväksyvää
ja hellää.
Kaikki on vain itseensä kiertyviä sanoja,
ilman ihmisiä jotka puhuisivat
sielusta sieluun.
Antaisivat nimimerkkiensä helähtää rikki,
astuisivat oikean kaupungin kadulle, kutsuisivat D'Arlanden juhliinsa, kylään.
Avaruus on tyhjä.
- -
Hyvää yötä -kuitenkin-
ystävällisin hymyilyin, tervehtien tervehtien
kohta yöpuulle laskeutuva äitiparta
Vastaukset 8
Vanhimmat
..."Hämärässä kaihdinten takana.
Tuhkakupissa puoliksi poltettuja savukkeita.
Siirtelee pöydällä kirjoittamiaan paperiarkkeja.
...
Pellon reunalla kaasustaan tyhjentynyt, kokoonkurtistunutpallo.
d'Arlandes hengittää kivulloisesti.
Hänen lävitseen kulkee liian monien kuvien
paljous. ...
Koko yön hän on kirjoittanut
Istunut savukepakettinsa kanssa
Kuvitellut pallon ja kaikki...
Tarkastelen
niitä kuin ulkopuolelta, sanojani, annan niille
kuvitteellisen runoilijan luomat
merkitykset.
...Vaikka olenkin kömpelö
liian monisanainen
Toisinaan osaan ilmaista itseäni hyvin
vaan useimmiten sotkeudun sanoihini
Olen verbaalikko
ja kärsin lukihäiriöstä
......
Sä siitä tunnistat sä aina itse Saatanan.
Muuten lipevänä lukuisissa varjoissaan,
joskus omanakin varjonaan se tanssahtelee kiehnäten.
Se tietää tarkoin, ketä hieman liehitellä vielä kannattaa
ja ketä itse vähän nuoleskella,
kenet tuudittaa vain vielä rauhoittavaan uneen,
harhanäkyyn tarkoin vaalittuun.
Vain, sinä viaton, sä tartut siihen täkyyn.
......
Siellä riveillä se kiehnää, kyhnyttää, ottaa omaksensa,
tukevasti, isosti se halaa, kunnes kuristaa.
Mutt sinä loput maksat, sinä viaton! "
oo Markku, mutta D'Arlanden tietysti, millä nimellä tahdotkin kutsua, nimittää. Kirjoitin vastausrunon sulle, en viitsi lähettää, jääköön. Tämänkin deletoida voisin ja ehkä kuitenkin lähetän, hmmm.
Vanhasta runostani laitoit katkelmia, tähän asti
> ja kärsin lukihäiriöstä <
mutta loppuosaan omaa tekstiäsi sitten. Eipä mitään. Onhan täällä ennenkin ollut kollaaseja.
Jospa kuitenkin sen vastausrunon... No, laitan alkurivit siitä:
KIITÄNKÖ
suljetusta ovesta? voi, jospa vain
vasten D'Arlanden kasvoja sen oisit lyönyt
sä lyyrillisin sepittein, mutta miks
tunnen, nyt äitipartaan kohdistui tää, jotain kuin
kaivanut sä oisit esiin, et lähestyäksesi, vaan rakentaen
kivimuurin, kun et toista muuten kohtaa, omin varmuuksinko vain - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
(sweet)
ja mä kun luulin olevani ainoa Markku täällä.
En silti ymmärrä tuota vihan määrää,
mutta eipä kai tarvitsekaan.
Et ole yksin - Pilâtre de Rozier on seurassasi...
Koko Pariisi katsoo - toivoo - pelkää - luottaa!
Niin pienenä näkyy kaikki, kun katsoo tarpeeksi etäältä...
sulle Mysteriet, sinä ihminen siellä nimimerkin takana, kukkuluuruu. Ojennan kättä ja puristan, tervehdys, meillä on tänäänkin aamu.
Käydäänkö vierailulla D'Arlanden pallossa, sanotaanko hänelle yhdessä, vakaasti:
- Hei jäbä, sä oot vaan sanoja paperilla, pahvi.
Ja ennen kuin poistumme, kuiskaan hänen korvaansa kättä olkapäälle lyöden:
- Kuitenkin meidän tuntojen tulkki, mahdollisuus heijastaa, projisoida, tunnustella oman sielun maailmaa, katsella sun läpi omiin käsiin, niitä hahmottaa.
Tuosta runosta... Runo sai alkunsa yhdestä tunnelmastani yöllä ja muuntautui sitte tuollaiseksi. Erikoista, että runon alkusykäyksenä todellakin on oikea tunne, vaikkakaan ei runosta sitten enää näy millainen. Voi olla että joltain osin näkyykin, jos osaa katsoa.
Tai luulee osaavansa, ja sitten se onkin jo D'Arlanden elämää, ei äitiparran. Niin ne osat vaihtuvat.
:-)
Runoa oli aika kiva kirjoittaa ja se syntyi sujuvasti, niin kuin D'Arlandes -runot yleensäkin. Miltei poikkeuksetta oon pitäny niiden kirjoittamisesta erityisen paljon.
Jos vähän muokkaisin, ottaisin pois kohdan
>astuisivat oikean kaupungin kadulle<
Ja loppuun lisäisin yhden sanan, ainoan minkä runosta poistin, laittaisin takaisin:
Avaruus on typerryttävän tyhjä.
Ootko lukenu näitä D'Arlandes viritelmiä ennen..
Tässä yks ensimmäisiä :)
Nimimerkillä roost or straw 14.11.2006 klo 14.39.
* * * * * * * * *
ROZIER JA D'ARLANDES PARIISIN YLÄPUOLELLA
Mutta Rozier, tiedätkö,
mitä tapahtui ankalle, kukolle ja lampaalle?
Maailman ensimmäiset aeronautit
brasilialaisen Bartolomeu Lourenco de Gusmäon
uhmatessa painovoiman siteitä
Tiedänhän toki, rakas ystäväni Francois Laurent d'Arlandes,
lennon jälkeen ne tulivat eläimiksi jälleen
Rozier, katsopa alas, kuinka pieniltä
näyttävät ihmiset tuolla,
vääristyvätkö mittasuhteet vai alammeko
vasta kyllin korkealta
nähdä asiat oikeassa valossa?
Niin ystäväni d'Arlandes, näin korkealla
uskallamme toki puhua
kun sanamme eivät kiiri ihmisten korviin:
kuningas ja kuningatarkin ovat kuin muurahaisia
Hohoo, ystäväni Rozier, täältä katsottuna
kuningasparin vaateloisto kutistuu heidän iholleen
enkä erottaisi valtiaitamme kansanjoukosta
elleivät he seisoisi niin erillään muista
d'Arlandes, minusta melkein tuntuu
kuin olisimme ankkoja, kukkoja ja lampaita,
kuka milläkin paikalla!
Henkivartiostokaartin sapeleista valo välkkyy
Malta mielesi, Rozier,
sanasi ovat kohta sekapäiset
Niin, ystäväni d'Arlandes, niinpä niin:
Nyt meille hetken aikaa hurrataan
kuin kuninkaallisille, vaan kerran portugalilainen pelto
sulkee syliinsä meidätkin
- - -
copy paste:
> Ilmapallolla teki ensimmäisenä kokeiluja brasilialainen Bartolomeu Lourenço de Gusmão Portugalissa 1709. Ensimmäiselle kuumailmapallolennolle lähetettiin ankka, kukko ja lammas, koska kukaan ei tiennyt selviäisikö ihminen moisesta.
Ensimmäisen miehitetyn lennon kuumailmapallolla tekivät 21.11.1783 ranskalaiset Jean-François Pilâtre de Rozier (1756–85) ja François Laurent d'Arlandes (1742–1809). Pallon olivat rakentaneet paperista ja palttinasta ranskalaisveljekset Joseph ja Étienne Montgolfier.
Ranskan kuningaspari sekä tuhannet katsojat seurasivat, kuinka kaksi ensimmäistä aeronauttia nousi ilmaan ja lensi Pariisin yli. Heidän lentonsa kesti noin 20 minuuttia ja päättyi pellolle Pariisin ulkopuolelle. <
Hyvää päivänjatkoa, toivoo
lentävä kalakukko (sometimes too far out)
Elämä on.
* * * * * * * * *
Alkuperäisessä (14.11.06) oli
> vääristyvätkö mittasuhteet vai alammeko / vasta taivaasta / nähdä asiat oikeassa valossa?
Sulle Äitiparta - ojennan käteni tervehdykseen!
Emme toki markiisille voine sanoa "jäbä" tai "pahvi" - ehken löydämme jotain, paremmin, arvollensa sopivaa..?
En ollut lukenut aiempia seikkailuitaan - nyt lukiessani viehätyin ;D
Sinulla teemana lentäjä, kokeilija, keksijä...
Minulla lentäjä, siipiveikko Ikaros - huomaatko jotain samankaltaisuutta?
Ilo tutustua - minun puolellani =)
Talo jossa asun on sellainen, en tiedä oikeaa sanaa,
portaat kiertää ulkokautta.
Asun ylimmässä, kolmannessa kerroksessa,
minulla on siis kaksi parveketta.
Etelän puoleisella parvekkeella, mistä sisään tullaan
nyt istun.
Kun tätä kirjoitan on paperini alla
Judith Pella: Tuuleen kirjoitettu.
Netissäkin kävin aamupäivän aikaan, puolipäivän oikeastaan,
vähän ennen kuin
tähän tulin teekuppini kanssa.
Mysterietin mukavaan kommenttiin vastasin ja kommentoin mertsin vavahduttavaa
runoa.
Sitten huomasin on ihanasti niin kuin kevätpäivä.
Omalle parvekkeelle ei aurinko paista tähän vuodenaikaan
joten tulin ulkotasanteelle,
ja otin kirjan mukaan, ajattelin
lepään aurinkoa ottaen
ja vähän lueskelen.
Mutta faktarunoja en yleensä kirjoita,
selosta elämääni.
En osaa,
jos tunteitani kuvaisin:
elämä on liian kivaa, jotta siitä voisi kirjoittaa,
se kirjoittaessa vääristyy, muuntuu sanoiksi tullessaan,
en tohdi;
ja on niin paljon asioita, joista ei voi
puhua, ei mainita ääneen.
Esimerkiksi...
Keskiviikko.
Olin menossa katsomaan erästä ystävää
erääseen paikkaan, johon hänet on eräästä paikasta
kahdeksan vuoden jälkeen siirretty, aletaan kotiuttamaan.
Mutta kuljin väärää tietä,
minulle vähän vieraassa kaupungissa, huomasin kohta
hetkinen, nyt olen lähellä erään ryhmän kerhotilaa,
jos ehkä kävisin ensin siellä?
Kerhotilan katolla keltapohjaisessa kyltissä B ------ S.
Jokin aika sitten eräs kyseiseen jengiin kuuluva
tappoi hyvän ystäväni,
en siitä ole menossa heille puhumaan, suinkaan,
en kanna kaunaa tai liioin katkeruutta.
Elämä kun on.
*Suoritamme tehostettua kameravalvontaa*
Mehua kaadan tölkistä suuhuni, samalla kun summeria
painan, ei kuulu vastausta, mutta kaiuttimen hienoinen rasahdus kertoo
että kuunnellaan, vilkaisen kameraan ja sanon:
"Murtsi tässä, avaa toi härveli."
Oven takana kait rautasalpa nostetaan pois paikaltaan, äänestä päätellen,
ja ovi aukeaa, siinä seisoo lähimmäinen,
en häntä tunne entuudestaan, mutta rakas ihminen.
Tervehdin.
"Mä tulin tuomaan teille hengellisiä traktaatteja, hei,
päästäks sä mut sisään, tarjoo vaikka teetä, onks sulla teetä siellä
valmiina?"
Hän ei päästä sisään. Ymmärrän, eihän sitä sillä tavalla
tuntematonta.
"Ja sikseen", hän sanoo, "turha tänne on mitään traktaatteja tuoda, ei oteta."
Kaivan laukkuani, otan muutaman lentolehtisen ja kirjan, jos
kuitenkin?
Ojennan - hän ottaa vastaan:
"Noo... Jos täällä ehkä vaikka joku lukis, katotaan."
Kuin tuhat lintua visertäisi sielussani,
ihanalta tuntuu tämä elämä, on kauneutta.
Kävelen erästä paikkaa kohti
ystävää tapaamaan.
No niin, yleensä runoissani vain tarkastelen runoutta
ja sen keinoja asioiden esittämiseen,
sisäkkäisiä fiktioita limitän, tajunnan mekanismeja
peilaan ja erittelen, lukevan mielen prosessia.
Monessa runossa, tunnustan, kun kirjoitan sinä, on aiheena
tuo pieni sana, sinä funktioineen, enemmän kuin
henkilö, ei kukaan tapaamani ainakaan.
Tässä runossa poikkeuksen tein, selostin oikeaa.
Judith Pellan romaanitrilogian ensimmäinen osa
on paperini alla kun kalsareillani istun auringossa ja kirjoitan,
maaliskuista puolipäivää,
kello näyttää 12:53 kännykässä.
Tähän tulin siis netin ääreltä
ja keittiön kautta
otin teekupin mukaan, nojautuen vasten tiiliseinää
suljin silmät ja valossa lepäsin.
Sitten ajattelin näitä,
jos faktarunon kirjoittaisin, selostuksen?
Kuinka voisin sen päättää?
Ehkä tällä tapaa:
Vain yksi viereltäni puuttuu. Lapsang Souchong.
Täytyy tyytyä Nordqvistin Darjeelingiin,
siihen minkä käärepaperissa
vihreällä pohjalla hindutyttö hymyilee.
Vaikka totta onkin kaikki mitä nyt kirjoitin, sanatkin
paperille tullessaan muuntuvat,
elämääkö tässä kuvaan, vai elämän kuvaamista?
Koukeroiset sanat paperille kirjoitetut
niihin valo osuu
auringossa haalistuvat,
jos ehkä paperini tähän jättäisin
ja tuuli kuljettaisi pitkin pihaa pois;
en tohdi, kirjoitin ja luulen kohta mietin
rohkenenko nettiin laittaa
tämänkin.
(12:58)
Viet runossasi Pariisiin.
Minä rakastuin niihin maisemiin.
Kun Pariisin katuja astelin.
Vei kulkuni
Basilique Du Sacren portaille.
Sain nauttia pyhäkön kauneudesta.
Sytyttää kynttilän.
Sain ihailla aukion ihanuutta.
Istua portaila, sadoilla.
Nauttia sieluni silmillä.
Sen rauhaa ja kimallusta.
Sinne halajan uudelleen.
Pariisiin.
Cathedrale Notre-Dameen.
Sytytän kynttilät muistoille.
Pariisin hetkien unelmille.
Hyvää yötä matkasta menneeseen.