Tämä ei monenkaan mielestä varmaan ole iso asia, mutta tahdon silti jakaa sen. Olin viikonloppuna juhlimassa ja hups, liian monen paukun jälkeen lähetin ihanalle ihmiselleni tekstiviestin, jossa kerroin rakastavani häntä. Ja hän vastasi - myös kapakasta käsin - että hänkin rakastaa minua.
Tiedän kyllä mitä mieltä moni on juovuspäissään tehdyistä rakkaudentunnustuksista - mieluummin minäkin olisin tuon keskustelun käynyt ihan selvinpäin ja kasvotusten. Kuitenkin juuri nyt jaksan iloita tästäkin pienestä askeleesta aivan suunnattomasti.
Tiedän kyllä mitä mieltä moni on juovuspäissään tehdyistä rakkaudentunnustuksista - mieluummin minäkin olisin tuon keskustelun käynyt ihan selvinpäin ja kasvotusten. Kuitenkin juuri nyt jaksan iloita tästäkin pienestä askeleesta aivan suunnattomasti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...molemmat ole varattuja?? Kannattaako tuhota kaikkea, avioliittoja ja perheitä, pelkästään sen takia että satutte olemaan hulluna toisiinne? Kuka tietää vaikka se olisi vain ohimenevää?
Hyvä, kun otit puheeksi - en aio viedä tätä suhdetta "rajan" yli. Tunteilleen ei voi mitään, mutta teoilleen kyllä. Olet ihan oikeassa, meillä molemmilla on aivan liikaa menetettävää, jotta voisimme viedä tämän romanttisemmalle tasolle, vaikka olemmekin "hulluina toisiimme". :)
Yhtälön mahdottomuus ei silti vähennä iloani yhtään, sillä rakkaus on ihana ja upea asia. Maailman ihanin!
Miten niin teillä on liikaa menetettävää? Rakastatko miestäsi? Ethän sä lapsia menetä, vaikka eroaisitkin.
Mun mielestä on kaksinaismoralistista sanoa, että erottaa teot ja tunteet. Olet jo pettänyt miestäsi rakastumalla toiseen. Ajattelet ilmeisesti tätä naista paljon useammin ja intensiivisemmin ja olet vielä paljastanut hänelle tunteesikin.
Mielestäni on ällöttävää haikailla kännissä toisen perään, tehdä katteettomia tunnustuksia ja palata sitten leikkimään kotia kulissien keskelle.
Jos perhe-elämäsi olisi kunnossa, et pystyisi hullaantumaan noin voimakkaasi toiseen. Jos taas koet, että haluat pysyä tutussa suhteessa ja sitoutua siihen loppuiäksesi, suosittelen katkaisemaan välit kolmanteen osapuoleen.
Jos taas oikeasti rakastat sitä naista, pakkaat kamasi ja lähdet hänen mukaansa. Uskallusta!
Minä ihan sydämeni pohjasta toivoisin, että asiat olisivat noin yksinkertaisia: jos rakastan yhtä, en voi rakastaa toista... Mutta kun ne eivät ole! Jos olenkin kaksinaismoralistinen, en voi sille mitään. Tämä "jako" tekoihin ja tunteisiin on ollut minun keinoni selvitä itseni kanssa näiden humalluttavien tunteiden keskellä.
En edes usko, että uskot, mutta rakastan miestäni äärettömän paljon. Hän on kaikkea, mitä elämänkumppanilta olen osannut toivoa. Suhde on monella tapaa mallikas, seksikin on hyvää ja sitä on riittävästi. En koe, että mikään välillämme olisi kulissia tai että vain leikkisimme kotia. Ainoa asia, mitä en hänen kanssaan ainakaan toistaiseksi jaa, on tämä herännyt kiinnostukseni toiseen naiseen. Haluan aivan ehdottomasti pysyä tässä avioliitossa, vaikka meillä ei lapsia olekaan.
Ja tämä toinen taas... Kaikki mitä tunnen häntä kohtaan on niin erilaista, muttei silti yhtään vähempää... tai enempää. En nyt viitsi selittää alusta koko tarinaa, mutta siitä pääsee kyllä selville lukemalla aiemmat tekstini. Joka tapauksessa en voi edes kuvitella, että katkaisisin välini häneen huolimatta siitä, että rakastan miestäni. Aiemmin olisin saattanut yhtyä näkemykseesi, ettei voi hullaantua toiseen jos kaikki on toisaalla kunnossa. En enää, kokemus on muuttanut näkemykseni. Miten niin tunnustukseni on katteeton? Minä olen sen takana, tarvitseeko kenenkään muun olla? Rakkauttahan on monenlaista, ei sen tarvitse aina johtaa mihinkään ruumiilliseen ja silti se on rakkautta, suurta ja ihmeellistä ja varpaita kipristävää!
Kiitos kuitenkin näkemyksestäsi, on mukavaa saada keskustelua aikaan. Siksihän minä tänne kirjoittelenkin, purkaakseni mieltäni ja käydäkseni vuoropuhelua.
Mikä on muuten ikäsi? Ja onko sulla perhettä ja jälkikasvua? Kovin on mustavalkoinen ajattelusi.
Ihan kevein perustein nimittäin ei pitäisi lähteä perhettä rikkomaan, ei vaikka meillä aikuisilla on nämä omat tunnemyllymme. Sillä on seurauksensa niin monen muun ihmisen elämään. Tarkoitan lapsia. Ne teot vaikuttavat lapsiin vielä aikuisinakin, tiedän mistä puhun. Tietysti, jos avioliitto on tosi riitaisa ja eripuranen niin selvähän se on että ero parempi kuin jatkuva levoton perhe-elämä. Mutta nämä "hullaantumiset", voi pyhä sylvi, ei niiden takia pitäisi suinpäin laittaa kaikkea uusiksi.
Kuule, kyllä sitä voi vaikka rakastua toiseen vaikka oma perhe-elämä ja parisuhde olisi ihan ok. Rakastuminen tunteena ei varmasti säily vuosikymmeniä, se on vaan biologinen mahdottomuus. Sen sijaan voi kasvaa jos hyvin käy, rakkaus ja kumppanuus.
Eikö näissä asioissa voi löytyä mitään kompromissia?
... joidenkin (kuten minun) elämään voi löytyä kompromissi. Kaikille se ei kuitenkaan sovi eivätkä he sitä halua.