Viime aikoina olen alkanut miettiä, mikä on yleisen mielipiteen mukaan sopivan pituinen suruaika eron jälkeen. Mikä se on sinun mielestäsi? Paljonko aikaa tarvitset suremiseen? Paljonko aikaa suremiseen kannattaa sinun mielestäsi käyttää?
Olen oman eroni jälkeen joutunut useasti tilanteisiin, joissa minulle on tullut tunne, että ihmisten mielestä sureminen pitäisi hoitaa nopeasti "alta pois" ja sen jälkeen unohtaa menneet ja aloittaa mahdollisimman nopeasti uusi elämä. Viimeistään pari kolme kuukautta eron jälkeen lähipiiri alkaa kyselemään, onko elämässä jo uutta naista. "Olisihan sinunkin jo aika löytää joku uusi nainen elämääsi." Samantien kysellään exänkin kuulumiset ja udellaan, onko hänellä elämässään ketään uutta. Sitä nyt viimeiseksi haluaisi miettiä.
Lähipiiriltä satelee kommentteja, joiden mukaan uuden naisen löytäminen elämään tekisi hyvää. Millä tavalla? Pitäisikö elämäänsä löytää joku uusi vain unohtamisen vuoksi? Pitäisikö käyttää toista ihmistä hyväkseen laastarina lievittämään erosurua?
Välillä tuntuu, että nyky-yhteiskunta on menossa suuntaan, jossa ihmissuhteetkin ovat vain käyttötavaraa. Vanhan voi aina korvata uudella, ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Eron jälkeen täytyy mahdollisimman nopeasti rientää kuuluttamaan ympäristölleen, että suremaan tässä ei ainakaan jäädä, vaan mennään täysillä eteenpäin. Yksinoloa katsellaan kummeksuen, jollei sitä voi luonnehtia villiksi ja vapaaksi sinkkuelämäksi, joka jollain tavalla selittää sen, miksei elämäänsä halua sotkea ketään ulkopuolista.
Minä uskon, että jos jotain jättää taakseen liian nopeasti, sen löytää vielä joskus edestään. Voiko kukaan onnistua käsittelemään tunteensa silmänräpäyksessä? Omasta erostani on noin vuosi aikaa, ja lähipiiri katselee suruni hitaata hälvenemistä epäuskoisena. Olen saanut kuulla kommentteja, joiden mukaan en ole kykenevä käsittelemään omia tunteitani, koska yhä silloin tällöin vanhat muistot ja ikävä hiipii mieleeni.
Niinkö todella on? Joskus muinoin ihmiset sitoutuivat toisiinsa, olivat mahdollisen eron jälkeen kenties vuosikausia yksin, ja hyvällä onnella tapasivat uuden ihmisen ja rakastuivat uudelleen. Elääkseen loppuelämänsä yhdessä. Eikä kukaan pitänyt heitä järjettöminä vain siksi, etteivät he paikanneet vanhaa uudella kädenkäänteessä.
Onko vuosi nykyään todellakin liian pitkä aika surra? Onko maailma todellakin täynnä naisia, jotka voisivat korvata sen yhden ainoan ihmisen, joka jo pelkällä olemassaolollaan teki minusta onnellisen? Uusi rakkaus odottaa varmasti jossain, mutta enkö saisi löytää sen omalla tahdillani, ilman ympäristön painostusta? Ei sureminen tarkoita sitä, ettei elämässä voisi tapahtua hienoja asioita ja etteivätkö päivät olisi aurinkoisia. En vain ole vielä valmis uuteen, kestävään parisuhteeseen.
Olen oman eroni jälkeen joutunut useasti tilanteisiin, joissa minulle on tullut tunne, että ihmisten mielestä sureminen pitäisi hoitaa nopeasti "alta pois" ja sen jälkeen unohtaa menneet ja aloittaa mahdollisimman nopeasti uusi elämä. Viimeistään pari kolme kuukautta eron jälkeen lähipiiri alkaa kyselemään, onko elämässä jo uutta naista. "Olisihan sinunkin jo aika löytää joku uusi nainen elämääsi." Samantien kysellään exänkin kuulumiset ja udellaan, onko hänellä elämässään ketään uutta. Sitä nyt viimeiseksi haluaisi miettiä.
Lähipiiriltä satelee kommentteja, joiden mukaan uuden naisen löytäminen elämään tekisi hyvää. Millä tavalla? Pitäisikö elämäänsä löytää joku uusi vain unohtamisen vuoksi? Pitäisikö käyttää toista ihmistä hyväkseen laastarina lievittämään erosurua?
Välillä tuntuu, että nyky-yhteiskunta on menossa suuntaan, jossa ihmissuhteetkin ovat vain käyttötavaraa. Vanhan voi aina korvata uudella, ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Eron jälkeen täytyy mahdollisimman nopeasti rientää kuuluttamaan ympäristölleen, että suremaan tässä ei ainakaan jäädä, vaan mennään täysillä eteenpäin. Yksinoloa katsellaan kummeksuen, jollei sitä voi luonnehtia villiksi ja vapaaksi sinkkuelämäksi, joka jollain tavalla selittää sen, miksei elämäänsä halua sotkea ketään ulkopuolista.
Minä uskon, että jos jotain jättää taakseen liian nopeasti, sen löytää vielä joskus edestään. Voiko kukaan onnistua käsittelemään tunteensa silmänräpäyksessä? Omasta erostani on noin vuosi aikaa, ja lähipiiri katselee suruni hitaata hälvenemistä epäuskoisena. Olen saanut kuulla kommentteja, joiden mukaan en ole kykenevä käsittelemään omia tunteitani, koska yhä silloin tällöin vanhat muistot ja ikävä hiipii mieleeni.
Niinkö todella on? Joskus muinoin ihmiset sitoutuivat toisiinsa, olivat mahdollisen eron jälkeen kenties vuosikausia yksin, ja hyvällä onnella tapasivat uuden ihmisen ja rakastuivat uudelleen. Elääkseen loppuelämänsä yhdessä. Eikä kukaan pitänyt heitä järjettöminä vain siksi, etteivät he paikanneet vanhaa uudella kädenkäänteessä.
Onko vuosi nykyään todellakin liian pitkä aika surra? Onko maailma todellakin täynnä naisia, jotka voisivat korvata sen yhden ainoan ihmisen, joka jo pelkällä olemassaolollaan teki minusta onnellisen? Uusi rakkaus odottaa varmasti jossain, mutta enkö saisi löytää sen omalla tahdillani, ilman ympäristön painostusta? Ei sureminen tarkoita sitä, ettei elämässä voisi tapahtua hienoja asioita ja etteivätkö päivät olisi aurinkoisia. En vain ole vielä valmis uuteen, kestävään parisuhteeseen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
ja se myös on siirtynyt rakkauselämään. Tietynlainan malttamattomuus on vallalla. Kun tavataan ja ollaan siinä alkuhuumassa, haetaan jo kihlat ja rekisteröidään parisuhde ja kun on kulunut 2-3 vuotta kaikki hajoaa käsiin.
Eroja ei saa surra, ei saa jäädä "tuleen makaamaan", vaan on edes leikittävä että ei edes muista ihmistä jota rakasti.
Minä en tiedä kuinka nopeaksi ihmisen on muututtava elääkseen yhden elämänsä. Minusta aika ei ole vihollinen tai elämä kilparata.
Minä olen seurustellut kymmenisen vuotta, vähän aikaa sitten mentiin kihloihin, ja rekisteröinti tapahtuu kun se tuntuu siltä.
Minä en halua elää elämääni suorittavassa ilmapiirissä, vaan enempikin sellaisessa elämänmakuisessa, jossa on surulliset ja iloiset hetkensä, ja nekin otetaan vastaan sellaisenaan eikä koiteta tehdä niistä mitään muuta kuin ne on.
Siis minä sanon että ole sinä niin kuin sinusta tuntuu, koska kun se aika joskus loppuu, minä ainakin luulen että on mukavempi ajatus että on elänyt niin kuin tuntuu eikä niin kuin pitää.
riippuu varmasti monista tekijöistä. Mutta surra saa ihan niin kauan kuin se tuntuu tarpeelliselta.
Olen myös todennut, että nykyään ihmissuhteet ja varsinkin parisuhteet ovat monille kertakäyttötavaraa. Itse olen ollut sinkku jo hyvin kauan (siis monta monta vuotta), kun tuntuu ettei ketään vain löydy. Itse siis olisinkin kyllä ihan valmis uuteen suhteeseen, sillä oman suruaikani edellisestä suhteesta olen jo viettänyt. Itse jaksan kyllä odottaa, mutta ympäristö pitää minua kieltämättä jo suorastaan kummajaisena ;)
Kai se on ihmisestäkin kiinni. Toisille seurustelu on lähinnä harrastus, joten eroistakin toivutaan varmaan nopeasti. Itse seurustelen vain silloin kun olen ns. tosissani, joten erotkin ovat sitten aina aika kovia paikkoja. Ja niistä toipuminen kestää. Eli vastauksena kysymykseesi...mielestäni vuosi ei ole pitkä suruaika. Sure vaikka vielä toinenkin vuosi tai useampikin. Yhtenä päivänä sitten vaan huomaat, että et enää surekaan. Sitten on vasta mahdollisen uuden ihmisen aika. Ja elämää on todellakin myös parisuhteen ulkopuolella eli sinkkullakin voi olla ihan kiva elämä;)
Et sä ole yhtään outo, pikemminkin vaikutat kirjoituksesi perusteella oikein fiksulta ihmiseltä, jolla on sydän paikallaan. Mä olen samanlainen kuin sä, jos on pitkä suhde ollut, kestää kauan toipua siitä. Eikä se suhteesta toipuminen tosiaan tarkoita sitä, että toipumisajalla haikailisin koko ajan exän perään, vaan enemmänkin tietoisuutta siitä, etten ole vielä valmis uuteen vakavaan suhteeseen.
Olen ollut kohta neljä vuotta sinkkuna. Tai on mulla ollut muutama 1-2 kuukautta kestänyt juttu, mutta niitä en laske seurusteluksi. En nyt toki näin kauan ole suhteesta toipumassa, ei vaan ole tullut vastaan ketään, joka olisi tosissaan sydämeni vienyt. En ole ikinä halunnut seurustella ns. tavan vuoksi, jota valitettavan moni tuntuu tekevän. Seurustelen, jos löydän ihmisen, kenen kanssa ehdottomasti haluan olla (ja joka tuntee samoin minua kohtaan), mutta niin kauan kuin ei sellaista löydy, olen mieluummin sinkku. Enkä vietä mitään ns. villiä sinkkuelämää vaan ihan tavallista nuoren aikuisen elämää.
Ärsyttää myös, kun jotkut olettavat, että vasta sitten voi elää täyttä elämää, kun seurustelee, ihan niin kuin ei sinkkunakin voisi elää hyvää elämää. Ei parisuhde saisi olla mikään itseisarvo elämässä.
Lyhyt oppimäärä surun suhteellisesta verrannosta: Suruajan pituus on suoraan verrannollinen suhteen ja tunteiden syvyyteen ;) Itselläni on kestänyt yli kaksi vuotta toipua suhteesta, joka sekin kesti noin kaksi vuotta, mutta joka oli tunnetasolla sieltä syvimmästä päästä...
aika menetyksen kokemuksestani siihen, kun huomaan kokemukseni johtaneen rikkaampaan elämään ja rakkauden odottaneen pääsyänsä sydämeeni.
Päästän otteestani, olen valmis tervehtymään.
Huomaan eläneeni hetken harhani sumentamana, olleeni siitä huolimatta elossa koko ajan.
mutta minusta on lähinnä erittäin viisasta käsitellä ja surrakin mennyt suhde kaikessa rauhassa. Luopuminen on aina kipeä paikka ja sen ylittäminen ottaa aikaa. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän mutta muistaakseni jostakin luin, että keskimäärin 1-2 vuotta ihmisiltä kuluu siihen.
Olen itse omassa ja ystävieni elämässä tehnyt havainnon, että kun käsittely alkaa olla lopuillaan, ihmiset alkavat itsestään hakeutua taas ihmisten pariin ja kiinnostua ainakin ajatuksesta, että ehkä joskus joku tulee vastaan. Kun entinen ero on puitu ja moneen kertaan pureksittu, itkut itketty ja raivot paukutettu seiniin, näitä tunteita ei tarvitse kaataa sen mahdollisesti jonain päivänä eteen tulevan uuden ihmisen niskaan. Näinhän helposti käy, jos vain syöksytään eteenpäin. Sitä uutta syytetään, epäillään, jopa rangaistaan niistä patoutuneista surun tunteista, jotka todellisuudessa kuuluvat siihen edelliseen suhteeseen ja oman itsen puitavaksi omalta kohdalta.
Ei mikään ihme, etteivät ne useinkaan kanna kovin pitkälle tai ainakin ovat hyvin myrskyisiä ja kipeitä. On todella ikävä ilmiö tämä, että jonkun onnettoman pitäisi olla se lääke, jolla pahimmasta tuskasta pääsee yli. Ihmiset eivät vain uskalla kohdata omaa suruaan ja pettymystään, omaa itseään tilanteessa, jossa onkin heikko ja kipeä.
Toki pitää varoa myös takertumasta menneeseen. Se mikä on mennyt, se on mennyt ja eroa tulisi käsitellä minusta erityisesti luopumisena. Elämä jatkuu, se ei pääty eroon, eikä jäljelle jäävien kohdalla edes kuolemaan, joten kaikki energia tulisi keskittää selviytymiseen.
Jatka sinä hyväksi havaitsemallasi linjalla. Kaikesta päätellen olet matkalla jonnekin, joten tuskin on syytä huoleen. Vauhdin voit määritellä itse, se ei kuulu kenellekään muulle.
roikutaan mukavuus/kiintymys/sosiaalissyistä. Niistä on helpompi irroittautua. Sitten on "jäit sydämeeni" tunteita, jotka kavalasti pitävät otteessaan. Kyllä mulla helvetti on oikeus surra vaikka miten monta vuotta.
...surin suhteen päättymistä kolme vuotta. Olin koko tuon ajan yksin. Ajattelin, etten enää kelpaa kellekään. Hankkiuduin jopa eroon monista ystävistäni. Suhde tosin päättyi rumasti, mikä lienee syynä pitkään toipumisaikaan. Itse kukin voi miettiä , oliko sureminen tarpeellista vai hukkasinko sillä lisää ihmiseen joka oli minulta jo paljon vienyt.
on, mitkä tekee mitä haluaa seurauksista välittämättä.
Niistä selviää ja ne tyypit maksaa sitten omansa omassa elämässään korkojen kera.
oma juttu suunnilleen samoilla linjoilla.
itse virheen, kuin aloitin uuden suhteen liian nopeasti pitkän suhteen jälkeen. Ei siitä tullut mitään ja pistin välit poikki. Luulin silloin, että tuska helpottuu uudessa suhteessa, olin niin väärässä ja loukkasin vielä toista ihmistä aivan turhaan.
Ensin täytyy käydä oma suruaika loppuun ja selvittää asiat omassa päässään selviksi. Sen jälkeen voi alkaa katsella ympärilleen, tarkoittamatta sitä, että pitää aloittaa uusi suhde. Itse olin lopulta kolme vuotta sinkkuna suuren rakkauteni jälkeen, musta se ei ollut pitkä aika.
Nyt jälleen sinkkuna odottelen sitä "oikeaa" naista elämääni, joka vie jalat alta, jota suudellessa sukat pyörii jaloissa. Kiirettä en pidä.
Seurustelusuhteeni loppui nelisen kuukautta sitten siihen, että entinen tyttöystäväni löysi uuden naisen. Hän valehteli minulle eron syystä ja seurusteli uuden naisensa kanssa jo kolme viikkoa eromme jälkeen. En vieläkään tiedä, kuinka kauan hän oli eroa vatvonut itsekseen tai mitä seurustelumme aikana hänen ja tuon toisen naisen välillä tapahtui. Itselle jäi todella huono olo tuollaisen kohtelun jälkeen ja minulla on edelleen se tunne, että minut vaihdettiin lennossa toiseen kuin vanha tiskirätti.
Pidin kirjoituksestasi ja tuntuu lohdulliselta, että joku muukin ajattelee samoin kuin minä. Tuntuu, että tänä päivänä vaatii paljon rohkeutta olla yksin varsinkin eron jälkeen. Laastarisuhteet ovat tavallisia, eikä itsensä kohtaamista pidetä suotavana, koska se on epädynaamista.
Edellä mainittu seurusteluni kesti kaksi vuotta. Nyt erosta on neljä kuukautta, enkä vielä tunne olevani valmis uuteen koitokseen, vaikka kaipaus tuon toisen takaisintuloon laantui hyvinkin nopeasti. Haluan nyt kuulostella itseäni ja käyttää aikaa oman elämäni miettimiseen. Käytän myös aikaa itseeni kaikella tavoin. Olen terveesti itsekäs. Luulen, että tätä vaihetta kestää vielä ainakin puoli vuotta tai enemmänkin. Se on varmasti jonkun mielestä pitkä aika surra, mutta mitä sitten. En ole kuitenkaan vetäytynyt pois elämästä tai pyöriskele itsesäälissä. Ajoittainen alakuloisuuteni on vielä "normaalin" rajoissa, eikä minua uhkaa vakava masennus.
Kiitos kirjoituksestasi. Toivon sinulle rohkeutta pysyä valitsemallasi tiellä ympäristön painostuksesta ja uteluista huolimatta. Toivon myös, että kohtaat aikanaan ihmisen, joka arvostaa ajatuksiasi ja asennettasi.
Tämän keskustelun kohdalla pidän paljon jo siitä, että puhutaan vakavia. Olen lähiaikoina pitänyt itseäni liiankin vakavana. Se johtuu siitä, että ihmiset sanovat minun olevan sellainen. Eroni jälkeen saan jatkuvasti kulla, kuinka pitää ottaa kevyemmin. "Älä suhtaudu asioihin niin vakavasti!" Olen alkanut kuvitella, että oma vakava suhtautuminen niin seurusteluun kuin eroonkin on aivan omituinen. Nyt olen kuullut, että ei kannata edes seurustella vaan tapailla. Uuden suhtautumisen jonkinlainen oppimäärä - minulle.
Kun luin teidän tekstejänne, huomasin, etten ehkä olekaan niin yksin oman suhtautumistapani kanssa. Hyvä että törmäsin tähän keskusteluun.
Kirsi
Jos kaksi ihmistä päättää erota, niin se tarkoittaa sitä, ettei yhteiselo ole enää mahdollista.
Pitäisikö sitten vuositolkulla muistella niitä vanhoja, että nyyh meillä oli ihanaa ja välillä ei ollut.
Ja riutua.
Ja kuulostella, että joko se toinen on löytänyt uuden.
Jos toinen löytää uuden liian nopeaan, niin eipä tuo toinen tainnut rakastaakkaan?!?
Minä en kyllä ymmärrä senttiäkään suruajan päälle.
Elämä on.
vielä itse ollenkaan.
En mäkään koskaan halunnut tai luullut että tollaset koskis mua, koski enemmän kuin mikään ikinä tulee koskemaan.
Ei mulla enempää ole sanottavaa, kuin että elämä on täälläkin.
ja monta kertaa. Olisin vaikka voinnut kuolla toisen puolesta.
Ja jollain tasolla rakastan vieläkin kaikkia, mutta en siltikään ymmärrä suruaikaa.
Olen kiiitollinen, että kohdattiin ja elettiin hetki yhdessä.
En nyt tarkoitakaan sitä, että pitäisi päättämällä päättää jokin tietty aika ikään kuin ennakkoon. Suruaika oli vain käsite, jolla kuvasin suremisen aikaa. Minua ihmetyttävät aloitusviestissäni pohtimani asiat, kuten se, miksi nykyaikana pitäisi kyetä selviämään surustaan nopeasti.
Minä olen myös todella kiitollinen rakkaudesta, jota olen saanut. Olen ollut siitä kiitollinen, olen siitä edelleen kiitollinen ja olen myös kiitollinen siitä, että hän on edelleen elämässäni ja että kaikki meidän välillämme on hyvin. Se ei silti tarkoita, ettenkö surisi rakkauden päättymistä. Minusta nämä asiat eivät ole kääntäen verrannollisia.
Itseäni puolestaan ihmetyttävät ihmiset, jotka kykenevät etenemään elämässään nopeasti, unohtamaan menneet hetkessä ja ajattelemaan, että "se oli siinä". Ovatko jotkut ihmiset aidosti sellaisia, vai hautaavatko he vain tunteensa? Juuri tällaiset ihmiset useimmiten pitävät surunsa kanssa kamppailevia ihmisiä roikkujina tai riippujina. Uskokaa pois, sureminen ei ole kenellekään miellyttävä olotila ja sellaisia ihmisiä on varmasti vaikea löytää, jotka surisivat vain suremisen vuoksi.
Minun rakkauteni on yksinkertaisesti piirtynyt niin syvälle sydämeeni, että en kykene ohittamaan tunteitani nopeasti. Olen yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin. Eilen tapasimme viimeksi, ja kaikki ne tunteet jotka vyöryivät ylitseni saivat minut jälleen ihmettelemään, milloin tämä oikein loppuu?
Kiitos kaikille vastauksistanne. :)