Onko se ylipäätään mahdollista? Mielestäni keskitetty keskustelu olisi paikallaan. Asiaan on poikettu kyllä vastauksissa ainakin, mutta en saanut silmiini edellisiltä sivuilta sitä itse aiheena.
Uskon ja tiedänkin että on ihmisiä, jotka laillani ovat löytäneet oman elämänsä vasta jonkin "harharetken" jälkeen.
Pohjustuksena voin kertoa sen, että itse olen kaukaisen teinirakkauden/- raskauden jälkeen löytänyt oman paikkani maailmassa.
Olen törmännyt heterokokemuksiin myöhemmin, ikävien kokemusten kautta, mutta ne olkoon asia erikseen.
Kuitenkin en voi olla ajattelematta sitä, että ilman varhaiskokemustani ei minulla olisi ihanaa ja rohkeaa tytärtä, joka tälläkin hetkellä ajaa yhdistelmällään jossain Euroopassa.
Hänen elämänsä rinnalla oma elämäni ja joskus nuorena mieltäni kalvaneet ristiriidat tuntuu aika epäolennaisilta asioilta. Kuitenkin olen ollut jo alta parikymppisestä täysin " valantehnyt" lepakko.
Tiedän, että tämä saattaa aiheuttaa monta tuskallisestikin luettavaa kommenttia, mutta siitä vaan, kaikki tunteet kehiin!
Uskon ja tiedänkin että on ihmisiä, jotka laillani ovat löytäneet oman elämänsä vasta jonkin "harharetken" jälkeen.
Pohjustuksena voin kertoa sen, että itse olen kaukaisen teinirakkauden/- raskauden jälkeen löytänyt oman paikkani maailmassa.
Olen törmännyt heterokokemuksiin myöhemmin, ikävien kokemusten kautta, mutta ne olkoon asia erikseen.
Kuitenkin en voi olla ajattelematta sitä, että ilman varhaiskokemustani ei minulla olisi ihanaa ja rohkeaa tytärtä, joka tälläkin hetkellä ajaa yhdistelmällään jossain Euroopassa.
Hänen elämänsä rinnalla oma elämäni ja joskus nuorena mieltäni kalvaneet ristiriidat tuntuu aika epäolennaisilta asioilta. Kuitenkin olen ollut jo alta parikymppisestä täysin " valantehnyt" lepakko.
Tiedän, että tämä saattaa aiheuttaa monta tuskallisestikin luettavaa kommenttia, mutta siitä vaan, kaikki tunteet kehiin!
Vastaukset 37
Vanhimmat
Se on aivan anteeksi antamatonta. Olis pitänyt rakastella vain naisten kanssa, ettei niin ikävästi olisi päässyt käymään. Miehen kanssa seksikokemus oli varmaan tosi inhottava, voin sen kuvitella, vaikka en ole sitä itse kokenutkaan.
helposti sekoilla kun etsii itseään. Etkä ole mitään todellakaan menettänyt.
Mutta uskallan silti väittää että tälläkin hetkellä moni nuori, huomaa nuori, lepakoksi itsensä tunteva ja sillä hehkuttava löytääkin itsensä kuin huomaamattaan "karvanoppa-cadillakin" etupenkiltä jossain vaiheessa. Ikävä kyllä.
ja oikein perusteellisesti,kun sitten vielä se "vahinkokin" tuli.
älä muuta sano. semmostakin voi tapahtua.
Minkä ikäinen olet? Kysyn koska mielipiteesi heteroista on mielestäni kovin mustavalkoinen. Ei sillä, ei mustavalkoisuus ikää katso.
Minua välillä huvittaa yleensäkin ihmisten kammo sitä ajatusta kohtaan, että jossain elämänsä vaiheessa on ollut miehen kanssa. Näinhän monella etenkin vanhemman polven lesbolla on ollut ennen oikean identiteetin löytymistä. Mikä kauhistus se nyt on? Tärkeämpää kai on se, että on jossain vaiheessa kuitenkin kuullut sen todellisen minänsä äänen ja uskaltanut sitä seurata!
Elämässä on muitakin asioita, joiden kohdalla oikea reitti ja suunta antaa vähän odottaa itseään, joten miksi ei seksuaalisuudessakin. Erityisesti silloin, jos elää maailmassa, jossa se asia on kokonaan piilossa, eikä tietoa ole juurikaan saatavilla. Näiden nuorten lesbojen on vaikea sitä kuvitella, koska heille lesbous on ollut selvästi esillä ympäristössä koko sen ajan, kun he ovat seksuaalisuuttaan miettineet.
Itse seurustelin nuorena muutaman miehen kanssa. Miehet olivat kivoja, kivannäköisiäkin, eikä minulla ole heistä mitään huonoa muistoa. Mutta aina tunsin, että tämä ei nyt jotenkin vaan tunnu miltään. Siis kokonaisuudessaan, henkisesti ja fyysisesti. Jokin vaan harasi sisimmässä, enkä tajunnut mikä. Ystävät hämmästelivät, että mikä ihme sinua vaivaa, kun lopetat tuollaisen suhteen noin vaan, aina uudelleen ja uudelleen. Ja ihmettelin itsekin. Kunnes eräänä helmikuisena iltapäivänä tajusin ihastuneeni erääseen tummaan ruskeasilmäiseen naiseen aivan totaalisesti. Se oli valehtelematta kuin jokin ovi olisi levähtänyt sisimmässä auki ja sen iltapäivän jälkeen en enää ihmetellyt mitään! Minulle siis oman lesbouden löytäminen oli täysin ja kokonaan ihanan vapauttava kokemus, eikä tehnyt yhtään kipeää.
Ihan hyvä, että aikanaan kokeilin miestenkin kanssa. Minulle on turha kenenkään selittää, että et vain tiedä mitä olet vailla. Olen kokeillut ja se ei toiminut, joten voin olla aika varma, että lesbous on minun elämääni, alleviivailematta ja vakuuttelematta.
itsellä hieman samanlaiset kokemukset.
Ei landella ollut tietoa tai uskaliaisuutta.Naapurinlikan kanssa kokeiltiin jotain leikin varjolla,mulle jäi päälle ja tiedostin himoni naisiin mutta asialle ei oikein osannut mitään.ei ollut kanavia tai palstoja.
selvisitkö kastumatta, vai tuliko lapsia?
ja ihan omasta tahdosta ja vielä kovasti sitä tehden..
tekeleet on maaaailman tärkeimpiä mulle ja olen onnellinen että näin tuli tehtyä vaan sen miesosion kun sais pois..tosin siittä on jo niiiin kauan ;) tuskin muistan aikaa.
Semmoinen tosi virallinen juttu oli minulla. Oltiin vähän niin kuin työtovereita uskonlahkossa. Lahkossa ei pääse kokeilemaan sitä ellei ole naimisissa. Niinpä me kaikessa toveruudessa, mutta ilman rahtuakaan rakkautta, menimme naimisiin ja sen kokemuksen jälkeen erosimme (sitähän jumala rakastaa).
Minusta kaikki puheet tulisista rakastumisista oli omituista kohkaamista. Järkevät ihmiset, kuten minä, ajattelivat rakkautta järjen, ei tunteen asiana.
Kunnes siis se tapahtui minulle ja titeysti naisen kanssa.
Pääsitkö miesseikkailun läpi ilman lapsia?
Mulla juttu meni niin että tiesin olevani lesbo jo tosi nuorena, vaikka en tietenkään nimeä sille tiennyt enkä heti tajunnut miksi olin "erilainen". Ihastuin jo alle kouluikäisenä tyttöihin, olihan pojatkin ihan kivoja.
Olin tosi ahdistunut ja huonon itsetunnon omaava murrosikäinen ja nuori, joten en uskaltanut edes kuvitella että uskaltaisin olla lesbo. Yritin kovasti olla kuten muutkin ympärilläni olivat, en edes tuntenut yhtään homoa, lesboa tai bi:tä.
Niinpä aloin seurustella poikien kanssa, ja sitä kulissielämää elin vuosia. Ei tullut kuuloonkaan että olisin uskaltanut olla oma itseni. Alistuin jo siihen etten koskaan kokisi edes suudelmaa naiselta, pelkkä ajatuskin oli niin kiihdyttävä.
Miesten kanssa seksistä en nauttinut kun en tuntenut mitään. Ajattelin yhteen aikaan olevani frigidi.
Höpönlöpön... enpäs ollut sinnepäinkään! Kun sitten pitkien sattumusten kautta vastoin kaikkia odotuksia aloinkin seurustella naisen kanssa niin huhhei, taivaiden ovet aukenivat niin henkisesti kuin ruumiillisestikin...
Mikä vapaus, mikä ihanuus, olla naista rakastava nainen.
Hemmetin vaikeita on nämäkin suhteet mutta nyt sentään elän omana itsenäni. Lesbo olen aina ollut vaikka vuosia sitä vastaan taistelinkin ja sitä jopa häpesin.
Rakastan naistani yli kaiken mutta saanko taas kerran pettyä rakkauteen, selvinnee lähiviikkoina.
Miksi se sinua niin kovasti kiinnostaa?
Mutta voin kertoakin. Lapsia ei ole, koska en ole koskaan tuntenut erityistä kutsumusta omiin lapsiin. Pidän kovasti lapsista ja lapset pitävät minusta mutta perhe-elämä ei vain maistu. Nyt hiukan vanhempana olen alkanut myös miettiä sitä, miten suuren suuri vastuu toisen ihmisen elämästä siinä on. En tiedä olisinko sen mittainen, että voisin siihen ryhtyä.
Ja mitä tulee tuohon alempana olevaan vahinkokeskusteluun, niin haluaisin alleviivata sitä, että siinä ei ole kyse pelkästään naisen vahingosta. Nainen-mies-suhteessa on kaksi osapuolta, eikä vauva synny ilman miehen osallistumista. Joten vastuu on tasapuolisesti molemmilla. Nauran aina ihan suoraan miehille, jotka itkevät sitä miten naiset huijaavat heidät isiksi. Aika monta vuosikymmentä on ollut miehille mahdollisuus estää tällaisten huijausten onnistuminen. Joten kyse on vain siitä, ettei olla vaivauduttu omaa vastuuta kantamaan.
Samaa sukupuolta oleville vanhemmille sen sijaan lapsi ei voi koskaan olla vahinko, eikä edes yllätys. Sen verran vaivannäköä sen hankkiminen vaatii, että asia on pakko kelata loppuun asti.
Sä Laika olet asiallinen ja fixu ihminen, ajattelet järkevästi ja hienosti asiat.
Muutama seurustelusuhde nuorena, yksi yli 10vuoden avioliitto. Avioliitto päättyi sitten ihan sovussa kun aloin myöntää itselleni, mitä olen. Ei mitään traumoja jäänyt, vaikka liiton viimeisillä metreillä miehen läheisyys tuntuikin epämukavalta, kun olin itse jo toinen jalka kaapin ovesta kurkkaamassa.
elämästä hukkaan. Lapsukaisiahan ei tullut onneksi? Eihän?
lapskammonen sinä olet??
moni käy hoidoissa että muksuja saapi..
luuletko että vahingot ovat aina sitten kuitenkin epätoivottuja?Moni äiti pitää lapsen silti vaikka vahinko käyp.
ilopilleri olet. Oikein todella mukavalla elämänasenteella varustettu.
Mä olen luullut vahingossa että sä olet joku parikymppinen ?????
Btw.vahingoista...aivan kamalaa että lapsesta puhutaan vahinkolapsena vaikka olis kuinka ei suunniteltu!
Puhuttais mielummin vahinko-vanhemmista!Kun sanotte että *no tuo Marjahan on vahinko* niin sanokaa että *minähän olen tuon Marjan vahinkoäiti*.
Teijän vahinkohan se on joilla on "vahinkolapsi",eikä sen lapsen.
vahinkolapsista voi käyttää vaan nimitystä "yllätys". Se on aika neutraali sana ja yllätys voi olla niin kielteinen kuin myönteinenkin ;-)
Ukosta vois sanoo jälkikäteen että sillä oli yllätysmuna *virnistää* XD
Hupsista kun sattui aiheeseen liittyen kovastikkin tämmönen ystävän "yllätys":) muistuttamaan tänään jotta pääsiäismunan pitää sitten olla yllätysmuna :DD Jestas kun hymyilyttää:)
Ei kai kukaan oikeasti käytä, ainakaan lapsensa kuullen, nimitystä "vahinko". Ei kai sitä tarvitse toitottaa miten sitä on lapsi alkunsa saanut? Eiköhän melkolailla kaikki lapset, toivotut ja lipsahdukset, ole äideilleen yhtä rakkaita.
Tuon aiemman haahuilijan kommentti, että "lapsukaisia ei kai tullut?", niin en oikein ymmärrä tätä asennetta. Tarkoitatko mahdollisesti, että kun nykyään olen erittäin elämääni tyytyväinen lesbo, niin minulla "ei saisi" olla lasta? Hmm, kommentoija taitaa olla joku mieshenkilö, jonka lesboksi herännyt vaimo on jättänyt ;)
Minun ikäänikö peljästyit? Hih, jees olen 35 :)
Kyllä käyttää ja toitottaa.Ei kaikki ole niin kypsiä aikuisia ja varsinkaan vanhempia kun se "vahinko" pulpahtaa maailmaan!
Ystäväni sai lapsensa nuorena,liian nuorena,mutta ei koskaan ole sanonut lastaan vahingoksi.Eräs kommentoi ystävälleni *noh,erehtyä voi vain kerran jos vahingoista jotain oppii!*.Oisin voinut motata sitä kylkiluiden väliin!
Muksu on aivan ihana,hyvin kasvatettu ja tasapainoisempi kuin monen tutun hetskuperheen lapsi!
Eih,en mä sun ikää peljästynyt,en nytkään kun sen tiedän;)
Bioskalle tarkoitin,enkä peljästynyt hänenkään ikää.Tuumasin vaan kun kirjoituksista muodostaa omanlaisen kuvan...
Totta, kyllä jotkut vanhemmat kertovat lapselleen tämä olevan vahinko. Minulle äiti on usein kertonut selvästi, että olin vahinko (mutta silti rakastettu). Vanhemmillani oli jo tyttö ja poika, ja heidän mielestään se oli tarpeeksi. Ja sitten minä synnyin "sotkemaan" perhekuvion. Aika usein siitä kuulin, varmaan leikillisestikin, mutta kurjalta se tuntui silti.
Aikuisena sillä ei ollut enää muuta merkitystä kuin se, että päätin, etten itse koskaan sano lapsiani vahingoksi, vaikka vahingossa tulisinkin raskaaksi.
ettäkö olen siis 2kymppisen tasolla??
otan ton nyt kohteliaisuutena ;)
(mrr henkinen taso laskenut)
tiedoksi siis:kauhee liuta kakroita kissoja ja koiria ja muija!
hetskutaustaa sen verran etten viitti mainita!
Mutta ei tässä nyt NIIIN kakaroitakaan olla!!
Oho, lähes sama kuin oma kuvioni, taitaa olla yllättävän tavallinen tarina! Tietoisuus oli kytenyt vuosia mutten ollut uskaltanut tehdä mitään asian suhteen ja sitten kun uskalsi niin se oli menoa se....
..korvike. Että oikein lääkäri oli suositellut uuden lapsen tekemistä entisen kuoltua. Minä synnyin vuosi sisareni kuoleman jälkeen. Koko elämääni on varjostanut se että olin korvike, lapsena jopa syytin itseäni siskon kuolemasta kun minä "tulin hänen tilalleen". Voin kuvitella että samantyylisiä tunteita käyvät läpi lapset joiden sanotaan olleen vahinkoja. Aikuisten asioita lapsille. Leima otsaan, siitä tulee herkästi osa identiteettiä.
Minunkaan lapseni ei ole vahinko. Ja juuri sen takia en kadu "miesseikkailujani" tippaakaan, koska muuten minulla ei nyt olisi ihanaa tytärtä. Minä toivoin ja odotin häntä kuin kuuta nousevaa eikä tyttö tule koskaan muuta kuulemaan, ja se on ihan tottakin. Vaikka monet ulkopuoliset näkevät asian eri tavoin.
Enkä olisi se sama ihminen mikä olen nyt, ilman niitä itsensäetsimisen vuosia ja "virheitä" mitä olen tehnyt.
Olen vissiin vielä sitä ikäluokkaa (1969), ettei seksuaaliset vähemmistöt olleet nuoruudessani siinä määrin tiedostettuja kuin mitä nykymaailmassa on ollut (ei ainakaan näin pienellä paikkakunnalla, missä olen elellyt ja elelen edelleen).
Muistan jo melko varhaisessa vaiheessa elämääni, miten hämmentynyt olin tuntemuksistani ja miten niitä yritti vain työntää taka-alalle, pois mielestä. Olin jo muutenkin melko erilainen muihin verrattuna, joten sitä varmaan jotenkin yritti alitajuisesti suojella itseään.
Sitä sitten kaikesta huolimatta yritti sopeuttaa itseään heteromaailmaan, ja ihmettelin mikä on minussa vikana kun ei pojat kiinnosta. Jätin ne kokeilut aika vähälle, ja hyvä niin. Ja puolitutut jaksaa edelleen valittaa, että menee hyvä nainen pilalle kun ei miehet sille kelpaa. Just joo...
No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan tajuta mitä oikeasti on.
Jokainen tehköön sellaisia valintoja elämässään, jotka sen hetken valossa parhaimmilta näyttävät. Sitähän se elämä on, yhtä harhailua ja oman paikan etsimistä tässä maailmassa.
Kellä se on sitä, kellä ei. Nyt kun 40-bileistä on jäljellä vain tyhjät samppanjapullot, ja viinilaatikot, ja kukat alkavat maljakossa osoittaa nuokahtamisen merkkejä, miettii yhä useammin omaa elämäänsä. Onhan se tosiasia että tämän ikäluokan omaheimoisilla on ollut melko lailla erllaiset lähtökohdat päästä elämään kunnolla omaa oikeaksi kokemaansa elämää.
Ja se, että on elänyt pienissä ympyröissä, joissa lesbous on edelleenkin usein järkytys ja jopa vihaamisen aihe, on ollut omiaan tekemään nuoresta tytöstä jonkinlaisen heteron ja lepakon sekoituksen, eikä siinä vaiheessa ole ollut tietoa miten eteenpäin. Käveleekö mereeen vai alkaako napittelemaan täysillä.
Siitä yli pääseminen on ollut taistelujen takana, mutta kun se päivä on kerran koittanut on se nähnyt vahvan ja rakastamaan pystyvän naisen, jolle elämänkokemus antaa nyt etulyöntiaseman monessa kumpi parempi-tilanteessa.
Ja se tunne että kahden jo aikuisen naisen välinen rakkaus voi olla niin hienoa ja syvää, ettei se oikeastaan edes voi olla tästä maailmasta, antaa mahdollisuuden unohtaa nuoruusajan tuskan ja ne silloiset pakolliset heterohetket.
Ihania kommentteja on ollut, olen onnellinen kun saan niitä lukea.
Itse olen kasvanut hyvin ahdasmielisissä uskonnollisissa homovastaisissa ympyröissä. Puhumattakaan siitä, että lapsuudessani homoseksuaaliset teot olivat lain mukaan rikos ja sairausluokituskin poistui vasta, kun olin täysi-ikäinen (näin muistelen).
Vaikka olen biseksuaali - jonka ehkä oletetaan "pelastuvan" ympäristön ahdistavasta ilmapiiristä heterosuhteen kautta - kielteinen ympäristö hidasti kasvuani kokonaiseksi itsekseni. Oli jopa itselleni vaikea myöntää, että ihastuin ystäviini.
On siksi helppo ymmärtää, että lesbona aikuisuuteen kasvaminen ei noissa olosuhteissa ollut ruusuista...
Kirjoitit: "Ja se tunne että kahden jo aikuisen naisen välinen rakkaus voi olla niin hienoa ja syvää, ettei se oikeastaan edes voi olla tästä maailmasta, antaa mahdollisuuden unohtaa nuoruusajan tuskan ja ne silloiset pakolliset heterohetket." Aivan näin. Kannattaa keskittyä nykyisyyteen eikä surra mennyttä - jos voi.
Tämä kirjoitus pitää munkin kohdalla paikkansa.
"Ja se tunne että kahden jo aikuisen naisen välinen rakkaus voi olla niin hienoa ja syvää, ettei se oikeastaan edes voi olla tästä maailmasta, antaa mahdollisuuden unohtaa nuoruusajan tuskan ja ne silloiset pakolliset heterohetket." Aivan näin. Kannattaa keskittyä nykyisyyteen eikä surra mennyttä - jos voi.
Aikaisemman kirjoittajan hieno kirjoitus.
Olen tänävuonna 28 vuotta täyttävä ja vasta itseni "löytänyt". Takana on monia miessuhteita, joissa mietin aina, miksi jotain puuttuu.. Varsinaisia seurustelusuhteita on vähän, koska törmäsin aina niihin vääriin miehiin; sellaisia epämääräisiä viritelmiä suurin osa. Seksi toimi, jotenkuten, mutta siinäkin jäin aina "kylmäksi", vaikka olisi ollut kuinka hyvä ja huomaavainen partnerikin. Mutta joskus sitä vain pitää lyödä päätään seinään tarpeeksi monesti, kunnes tajuaa totuuden.. Ehkäpä tämä yhteiskunnan hetero-orientoitunut kasvatustapa vain onnistui huijaamaan minua näinkin kauan.
Nyt olen jo 3kk seurustellut ihanan naisen kanssa ja saanut vastausia moniin kysymyksiini. Tyttöystävälläni on takana vain muutama epäonnistunut mies-yritys, eikä hänellä ole ollut helppoa hyväksyä minun menneisyyttäni. Mutta menneisyys on menneisyyttä ja uskon, että opin miehiltäkin jotain ( vaikka sitä onkin vaikea uskoa ), tärkeintä on kuitenkin katsoa eteenpäin ja elää tässä ja nyt.
kauheen olennaisena asiana kun puhutaan menneisyyden virheistä. Enempi mua huoletuttaisi muut asiat joita menneisyydessä voi olla kuin se kenen kanssa on seurustellut ennen minua.
Onhan se varmaan jollain tavalla makeeta jos on tiennyt jo hiekkalaatikolla olevansa lesbo, mutta yhtälailla musta on hienoa jos 55 vuotias nainen kertoo kuinka löysi vihdoin itsensä.
Mikään elämänpolku ei kulje suorana viivana lähdöstä maaliin, joten turha niitä mutkia on pelätä mitä on kurvailtu, nykysuunta se on tärkeempi.
kun koen niin herkästi heteroseksin vastenmielisyyden.? Olen mahdoton kirjallisuuden kuluttaja ja usein käy niin, että jätän pakosti kirjan kesken, sitä jonkun matkaa luettuani.
Kuten illalla muuten hyvää kirjaa petillä lukiessani kohta jossa hoitaja kertoo sairaalassa olevan miehen sanoneen ettei makaa koskaan mahallaan p***e paljaana jollei ole nainen alla.
Sinänsä viattomanoloinen kommentti, mutta tietenkin sain kuvotuksen palleaani, ja pahan olon ja suljin kirjan lopullisesti.
Jotenkin se alla-sana oli liikaa, ja toi kuviini vanhat alistusmietteeni.
Naisten välillä tapahtuessaan se olisi ihan ok. Ja voisi olla pointtikin.
Jotenkin myös keskiviikon taivaan tulet- sarjassa kunnanjohtajattaren ja rakastajansa hallikohtausvilaus sai aikaan ilkeän olon.
Tää on ehkä jotenkin outoa, mutta voiskohan se johtua vanhoista kokemuksista joist olen kertonutkin, vai yksin siitä että on elänyt liian kauan sinkkuna. En tiedä.
Viestinne antavat kuitenkin uskomattoman paljon voimia ja tukea jokaiseen päivään minullekin.
Ja jos jollakin olisi antaa vinkki kirjoista joissa on pelkästään naisrakkautta mukana, olisin ikuisesti kiitollinen.
Kuulostaisi siltä, että sinulla on jotain patoutumia liittyen heteroseksiin...
Tuo heterovastenmielisyys on vain vaihe siinä prosessissa kun kasvat omaan todelliseen identiteettiisi ja löydät paikkasi tässä maailmassa. Kun lapsesta saakka ja joka puolella ympärilläsi väkisin tyrkytetty heteroilluusio rikkoutuu vähitellen ja näet todellisuuden sellaisena kuin se on. Kun irtaudut siitä feikkiheteroroolista. Silloin on luonnollista, että kokee ylikorostettua vastenmielisyyttä ja ahdistusta heterouteen liittyen. Koska olet aikaisemmin luullut sen olevan osa sinua ja olet samaistunut siihen voimakkaasti. Kyllä se siitä helpottuu. Kun pystyt enemmän ja enemmän hyväksymään itsesi ja ymmärtämään itseäsi, niin ymmärrät myös ettei heterosymbolit kosketa sinua eivätkä ahdista sinua enää.
Kiitokset vastauksestasi. Se tuki jota taas sain on ensiarvoisen tärkeää minulle ja on omalta osaltaan auttamassa ehyempään elämään.