Uusperheeseemme kuuluu äiti, kolme 12-13-vuotiasta lasta ja minä. Muutin noin vuoden seurustelun jälkeen naiseni luokse, missä hänen lapsensa ovat joka toinen viikko, joka toinen viikko isällä. Jo ennen muuttoa olin usein heillä ja opin tuntemaan lapset. Minusta heidän kanssaan on mennyt varsin hienosti joitakin vaikeampia episodeja lukuun ottamatta.
Silti, yleiskuva, jonka näin muutettuani oli seuraavanlainen: lapset laiskottelivat, vaativat, olivat kiittämättömiä ja yrittivät määräillä äitiään ja soittivat suutaan. Missään ei autettu, sen sijaan aina oltiin käsi ojossa pyytämässä jotakin kivaa. Rahantaju olematon, niin kuin muutkin elämän realiteetit. Lapset luulivat olevansa asemassa, jossa he voivat komennella äitiään ja esittää tiukkoja vaatimuksia.
Tämä johtuu kai pitkälti siitä, että eron jälkeen heidän äitinsä oli ollut masentunut ja voimaton, jolloin myös kuri pääsi höltymään, jolloin lapsille koittivat "ihanat ajat", eli mässyä riitti ja sääntöjä ei juuri ollut. Nyt olemme eläneet muuttoni jälkeen aikoja, jolloin lapset ovat joutuneet taas ns. palaamaan ruotuun.
Taloon oli pakko palauttaa säännöt ihan oman elämisrauhamme vuoksi. Käytännössä vaatimukset ovat edelleen vähäiset: omat jäljet siivotaan (roskat, lautaset jne.) eri huoneista ja netti menee kiinni viikolla iltakymmeneltä. Kotitöissä autetaan pyydettäessä. Tässä kaikki säännöt, mutta nämäkin tuntuvat olevan liikaa, pitäisi vaan saada olla ja pitää kivaa. Itse en tuohon tule suostumaan, koska se on 1) väärin ja 2) joku muu siivoaa kersojen jäljet, eikä se käy.
Pojan kanssa on helppoa, mutta molemmat tytöt ovat ajoittain olleet vaikeita tai erittäin vaikeita. Nuorempi heistä oli viime kesänä todella hankala jossakin vaiheessa, kiukkuilua ja kaikki aina huonosti. Keskusteluissa selvisi, että hän toivoi edelleen isän ja äidin palaavan yhteen. Nyt on mennyt ihan mukavasti hänen kanssaan, tosin murrosiän mielialan vaihtelut nousevat välillä esiin.
Ongelmia sen sijaan aiheuttaa kosolti vanhempi tytär, joka on heittäytynyt sellaiseen kapinaan, että koskee katsoa, miten se sattuu hänen äitiinsä: lintsaa koulusta, valehtelee äidilleen menemisiään, karkailee kotoa, polttaa tupakkaa ja kärähti juuri nuorimmaisen kanssa viinan kanssa leikkimisestäkin ja sitä rataa. Lähinnä pelkkää kärttyisyyttä ja harmia kaikille. Lisäksi hän yrittää pomottaa äitiään armotta.
Hän osaa kieroilla julmasti haluamaansa kivaa saadakseen, esimerkiksi menee äitinsä luokse ja on olevinaan oikein mukava, kunnes saa haluamansa, jonka jälkeen alkaa normaali ”ei kiinnosta” -linja. Jos jotain tulikin luvanneeksi, niin sen merkitys on nolla. Jos taas hyvää ei tulekaan, niin heti alkaa kiukkuilu ja määräily-yritykset kohdistuen äitiinsä ja uhkailu ja kiristäminen, että ”en mene kouluun” tai jotain muuta, ”muutan iskälle” (joka on hänen viikkoinaan ”kusipää”, josta pitää päästä äidille jne.).
Minua lapset tottelevat ainakin vielä hyvin, mutta omaa äitiään huonosti. En väitä, etteikö 4 vuoden takainen vanhempien ero olisi akuutti 13-vuotiaalle tytölle, mutta hänen selityksensä saavat täysin absurdeja ja suhteettomia mittoja. Pahinta on se, että tyttö keksii aina jonkun ulkopuolisen syyn ongelmakäyttäytymiseensä, syy ei ikinä ole hänessä itsessään, ei koskaan.
Esimerkiksi syy äskeiseen ryyppäämiseen ja lintsaamiseen oli se, ettei hänestä välitetä. Tämä alkoi kuulemma silloin, kun hänen äitinsä alkoi seurustella minun kanssani. Olen omin silmin nähnyt, että tuo on vale. En tunne tytön kokemusta tarkemmin, mutta häntä autetaan, kuunnellaan ja mistään ei ole pulaa. Hänellä on asiat varsin hyvin, mutta hän ei edes itse tajua sitä. Järkipuhe auttaa 5–10 minuuttia.
Sekin kuulemma vaikeuttaa hänen elämäänsä, että taloon tuli sääntöjä, kun heille muutin, ja totta kai myös kuulemma komentelen heitä liikaa. Jos jaksaisin komennella edes puolissa aiheissa, kun olisi syytä… Reagoin ainoastaan sotkemiseen, valehteluun ja suunsoittoon., ts. pahimpiin, mutta hänen mielestää en saisi tehdä, ”koska en ole sukua…” Isänsä mielestä minun käytökseni on aivan oikein.
Olen yrittänyt sietää tytön käytöstä, jutella ja kuunnellakin, mutta se alkaa olla vaikeaa. Ei vaan ole kivaa tulla syyllistetyksi ”äidin rakkauden syöjänä”. En tietenkään tunne asioita ennen tapaamistamme, mutta väittäisin, ettei se äidinrakkaus ole mihinkään kadonnut, äiti on vaan aktivoitunut masennuksesta ja lapsille on tullut kotiin sääntöjä, josta emme aio tinkiä, vaikkemme niiden valvomisesta nautikaan.
Totuus lie se, että vaikka tyttöä ahdistaisikin, niin hän keksii koko ajan tekosyitä ja verukkeita oikeuttamaan omia sikailujaan ja kapinaansa.
Vaikeuksista huolimatta olemme tietenkin yhä edelleen jutelleet ja nauraneetkin yhdessä, joten tilanne ei ole toivoton, vaikka vaikea onkin. Ei ole kauaakaan siitä, kun vanhempi tytär vielä itse totesi, että muuttoni jälkeen elämämme on ollut rikkaampaa jne. Lapset myös kuulemma tykkäävät minusta, ja samoin minä heistä.
Voisi sanoa, että meillä menee kokonaisuudessaan kohtalaisesti, mutta pelottaa se, miten pahaksi tytön käytös menee, ja miten jaksan sitä sietää.
Silti, yleiskuva, jonka näin muutettuani oli seuraavanlainen: lapset laiskottelivat, vaativat, olivat kiittämättömiä ja yrittivät määräillä äitiään ja soittivat suutaan. Missään ei autettu, sen sijaan aina oltiin käsi ojossa pyytämässä jotakin kivaa. Rahantaju olematon, niin kuin muutkin elämän realiteetit. Lapset luulivat olevansa asemassa, jossa he voivat komennella äitiään ja esittää tiukkoja vaatimuksia.
Tämä johtuu kai pitkälti siitä, että eron jälkeen heidän äitinsä oli ollut masentunut ja voimaton, jolloin myös kuri pääsi höltymään, jolloin lapsille koittivat "ihanat ajat", eli mässyä riitti ja sääntöjä ei juuri ollut. Nyt olemme eläneet muuttoni jälkeen aikoja, jolloin lapset ovat joutuneet taas ns. palaamaan ruotuun.
Taloon oli pakko palauttaa säännöt ihan oman elämisrauhamme vuoksi. Käytännössä vaatimukset ovat edelleen vähäiset: omat jäljet siivotaan (roskat, lautaset jne.) eri huoneista ja netti menee kiinni viikolla iltakymmeneltä. Kotitöissä autetaan pyydettäessä. Tässä kaikki säännöt, mutta nämäkin tuntuvat olevan liikaa, pitäisi vaan saada olla ja pitää kivaa. Itse en tuohon tule suostumaan, koska se on 1) väärin ja 2) joku muu siivoaa kersojen jäljet, eikä se käy.
Pojan kanssa on helppoa, mutta molemmat tytöt ovat ajoittain olleet vaikeita tai erittäin vaikeita. Nuorempi heistä oli viime kesänä todella hankala jossakin vaiheessa, kiukkuilua ja kaikki aina huonosti. Keskusteluissa selvisi, että hän toivoi edelleen isän ja äidin palaavan yhteen. Nyt on mennyt ihan mukavasti hänen kanssaan, tosin murrosiän mielialan vaihtelut nousevat välillä esiin.
Ongelmia sen sijaan aiheuttaa kosolti vanhempi tytär, joka on heittäytynyt sellaiseen kapinaan, että koskee katsoa, miten se sattuu hänen äitiinsä: lintsaa koulusta, valehtelee äidilleen menemisiään, karkailee kotoa, polttaa tupakkaa ja kärähti juuri nuorimmaisen kanssa viinan kanssa leikkimisestäkin ja sitä rataa. Lähinnä pelkkää kärttyisyyttä ja harmia kaikille. Lisäksi hän yrittää pomottaa äitiään armotta.
Hän osaa kieroilla julmasti haluamaansa kivaa saadakseen, esimerkiksi menee äitinsä luokse ja on olevinaan oikein mukava, kunnes saa haluamansa, jonka jälkeen alkaa normaali ”ei kiinnosta” -linja. Jos jotain tulikin luvanneeksi, niin sen merkitys on nolla. Jos taas hyvää ei tulekaan, niin heti alkaa kiukkuilu ja määräily-yritykset kohdistuen äitiinsä ja uhkailu ja kiristäminen, että ”en mene kouluun” tai jotain muuta, ”muutan iskälle” (joka on hänen viikkoinaan ”kusipää”, josta pitää päästä äidille jne.).
Minua lapset tottelevat ainakin vielä hyvin, mutta omaa äitiään huonosti. En väitä, etteikö 4 vuoden takainen vanhempien ero olisi akuutti 13-vuotiaalle tytölle, mutta hänen selityksensä saavat täysin absurdeja ja suhteettomia mittoja. Pahinta on se, että tyttö keksii aina jonkun ulkopuolisen syyn ongelmakäyttäytymiseensä, syy ei ikinä ole hänessä itsessään, ei koskaan.
Esimerkiksi syy äskeiseen ryyppäämiseen ja lintsaamiseen oli se, ettei hänestä välitetä. Tämä alkoi kuulemma silloin, kun hänen äitinsä alkoi seurustella minun kanssani. Olen omin silmin nähnyt, että tuo on vale. En tunne tytön kokemusta tarkemmin, mutta häntä autetaan, kuunnellaan ja mistään ei ole pulaa. Hänellä on asiat varsin hyvin, mutta hän ei edes itse tajua sitä. Järkipuhe auttaa 5–10 minuuttia.
Sekin kuulemma vaikeuttaa hänen elämäänsä, että taloon tuli sääntöjä, kun heille muutin, ja totta kai myös kuulemma komentelen heitä liikaa. Jos jaksaisin komennella edes puolissa aiheissa, kun olisi syytä… Reagoin ainoastaan sotkemiseen, valehteluun ja suunsoittoon., ts. pahimpiin, mutta hänen mielestää en saisi tehdä, ”koska en ole sukua…” Isänsä mielestä minun käytökseni on aivan oikein.
Olen yrittänyt sietää tytön käytöstä, jutella ja kuunnellakin, mutta se alkaa olla vaikeaa. Ei vaan ole kivaa tulla syyllistetyksi ”äidin rakkauden syöjänä”. En tietenkään tunne asioita ennen tapaamistamme, mutta väittäisin, ettei se äidinrakkaus ole mihinkään kadonnut, äiti on vaan aktivoitunut masennuksesta ja lapsille on tullut kotiin sääntöjä, josta emme aio tinkiä, vaikkemme niiden valvomisesta nautikaan.
Totuus lie se, että vaikka tyttöä ahdistaisikin, niin hän keksii koko ajan tekosyitä ja verukkeita oikeuttamaan omia sikailujaan ja kapinaansa.
Vaikeuksista huolimatta olemme tietenkin yhä edelleen jutelleet ja nauraneetkin yhdessä, joten tilanne ei ole toivoton, vaikka vaikea onkin. Ei ole kauaakaan siitä, kun vanhempi tytär vielä itse totesi, että muuttoni jälkeen elämämme on ollut rikkaampaa jne. Lapset myös kuulemma tykkäävät minusta, ja samoin minä heistä.
Voisi sanoa, että meillä menee kokonaisuudessaan kohtalaisesti, mutta pelottaa se, miten pahaksi tytön käytös menee, ja miten jaksan sitä sietää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
...itselläni niin päin, että mieheni murkkupoika aiheuttaa erinäistä hämminkiä käytöksellään. En osaa oikein muuta sanoa, kuin että täytyy valita jokin linja, perustella se lapsille ja pitää kiinni, vaikka kuinka olisi vaikeaa, ja helpompaa laistaa sovitusta, kun ainaista kiukuttelua ja riitaa on niin raskas kestää. Musta teillä näyttää olevan ihan ok systeemi, on rajoja mutta myös rakkautta. Meillä meni pahimman vaiheen kanssa 2 vuotta, tuli saatua turpaankin lapselta ja erinäiset haukut. Mutta linjamme piti yhdessä lapsen isän kanssa (etä-äitiä ei asia kiinnostanut, kun onnellinen saatunaan pojan pois kiusamaasta itseään). Nyt on tilanne se, että meillä asuu iloinen, keskusteluun ja anteeksipyyntöönkin sekä -antoon suostuvainen nuori miehenalku. Kyllä kannatti sinnitellä ja koitella voimia, koska nykyisellään elämä on palkitsevaa! Talo täynnä onnellisia lapsia tämän murkun lisäksi. Vähällä oli,e ttei lähdetty eri teille, kun alkoi niin väsyttämään jossain vaiheessa. Mutta ei kannata luovuttaa, jos nyt ei ihan mahdottomaksi mene!!
Olet melkoinen taistelija, ei muuta voi sanoa, mutta onneksi olkoon hienosta työstä! En itsekään aio luovuttaa, se vaan on sääli, miten joku tyhmyydellään ja itsekeskeisyydellään tuottaa kaikille harmia ja syyttää siitä muita. Aivan turhaa, sanon minä.
paitsi että olen se "ilkeä äitipuoli". Lapset asuvat bioäitinsä luona.
Mutta... meille tulo on kuulemma kuin tulisi työleirille; meillä joutuu viemään itse lautasensa tiskipöydälle aterian jälkeen, joutuu auttamaan ruuanvalmistuksessa ( ei minua vaan isäänsä ),joutuu mennessään viemään rosapussin jne.
Tytöt nimenomaan on pahimmat, kieltäytyvät nykyään tulemasta jos olen paikalla. Pojan kanssa olemme vielä sentään puheväleissä.
Voimia vaan sinulle, mieti antaako ko. ihmissuhde sinulle enemmän kuin ottaa...
On se muuten vaan kummallista, miten kauhean vaikea asia on siivota sotkunsa ja auttaa edes joskus kotitöissä. Etenkin, jos kaikkea pyydettyä ropisee varsin helposti...
Tai ehkä juuri siksi - saavutetusta elintasosta muodostuu automaatti, kaikenlainen vastikkeellisuus, vastavuoroisuus ja velvoitteet koetaan vain tahallisena kiusana.
En voi ymmärtää vanhempia, jotka lellivät lapsensa pilalle. Mitä he voittavat sillä, että he antavat heille kaiken, eivätkä vaadi mitään?
Pääsevät ehkä joskus helpommalla, jos on rahaa ostaa kivaa, mutta lapsista kasvaa kieroutuneita ja velvollisuudentunnottomia laiskureita.
Nämä lapset eivät ole niin pahoja.
Asun itse uusioperheessä, vanhin tyttäreni on muuttanut kotoa pois, keskimmäinen (tytär) kävi rippikoulun viime kesänä ja 3. luokalle menevä poika. Avomieheni lapset 3 alle 10-vuotiasta ovat joko toinen viikonloppu meillä ja lähestulkoon kaikki lomat. Kysyisin ekax: onko Sinulla itsellä lapsia? Mitä sietää omilta lapsilta ei siedä toisten muksuilta eli helpommin puutut toisten tekemisiin. Oletko koskaan kuullut, että murrosikäiset tytöt voivat olla "helvetillisiä"? Itse olin nuori n. 20 vuotta sitten ja todella olin helvetillinen ja niin muutkin ystäväpiiriini kuuluvat, joten ei voi sanoa ainakaan, että ennen oli toisin. Tiesitkö, että lapset "sukkuloivat" omien vanhempiensa välissä? Minun muksut tekevät ainakin niin, minulle puhuvat muuta kuin isälleen ja yrittävät mennä sieltä mistä aita on matalin. Lapset ovat ovelia. "Isäpuoli" meidän perheessä on kaiken pahan alku ja juuri, paitsi silloin kun hän antaa rahaa tai on muuten kiva, kaikesta muusta kyllä "naritaan" omalle isälle, että se "yx" on p....stä. Tiesitkö, että 12 - 13 vuotiaat lapset ovat pikkuhiljaa kasvamassa aikuisuuteen ja kokeilevat omia rajoja. Olen itse kuullut kuinka tyhmä olen jne. Mutta suurimman osan jätän omaan arvoonsa, pääsee jotenkin "helpommalla", ei kukaan jaksa aina huutaa lapsilleen. Miten olisi jos annat avovaimosi ja hänen lapsensa hetken aikaa sopia omia kiistojaan, puutut ainoastaan silloin kun äitiä ruvetaan parjaamaan huolella. Tsemppiä Sinulle!
....murkkuikä alkaa mennä ohitse tossa 16 - 17 vuoden iässä, jos on alkanut jo ennen 13 vuotta. Joten Sinulla on kestämistä vielä jonkin aikaa. Minun avopuolisoni on kestänyt tyynet ja myrskyt, kiitos hänelle siitä, joten kestät Sinäkin, koska lapset varmastikin rakastavat Sinua, kun uskaltavat nousta barrikadeille.
"Mitä sietää omilta lapsilta ei siedä toisten muksuilta eli helpommin puutut toisten tekemisiin."
Tuosta saa sen kuvan, että toisten lapsia kohtaan ollaan aina ankarampia? Itse olen nähnyt myös päinvastaista, omilta vaaditaan, muilta suvaitaan, koska ei kiinnosta tai katsotaan, ettei kuulu koko asia itselle ollenkaan.
Ovatko lapsettomat sitten muka itsestään selvästi liian ankaria toisen lapsille? Monethan ovat jopa kavereita.
Hmmm...
Ilmeisesti et asu uusperheessä. Kyl se vaan niin menee, että alussa kaikki on auvoista, mutta jossain vaiheessa kummallekin vanhemmalle tulee fiilis "omat lapset ja muiden kakarat". Ja en tarkoita sitä, etteikö myös siipan lapset olisivat rakkaita, mutta omilta suvaitsee enemmän.
Elin miehen kanssa 5v hän rupesi vasta viime vuoden puolella, näyttämään tyrannimaisuutensa. Pikku hitlerimäiset tavat ja omat kasvatus asiat, jotka kohdistuivat lapsiini. Ei omiinsa. Pistin pelin poikki, en omaa onneani voinut mitata lasten psyykkeen menetyksellä !Lapset ovat niin kauan hyviä kun ovat hiljaa ja näkymättömiä. oli hänen sanaton viestinsä.Usein me aikuiset omaksumme kasvatus ym .tavat omilta vanhemmilta, vaikka tiedämme etteivät ne aina hyväksyttäviä, tänäpäivänä! ne sieltä suonien sopukoista tulevat, jollei kehitä itseään ja näe vikaa itsessäänkin. Joten itsetutkiskelu olisi paikallaan.