Kyllä. Rakastan sinua vieläkin. Hitaina, hiljaisina hetkinä en saa sinua mielestäni. En voi jatkuvasti juosta ja uuvuttaa itseäni. Väkisin joudun välillä pysähtymään. Silloin tekee kipeää. Ajattelen sinua ja sitä, kuinka en voi sinua saada. Ajattelen tulevaa kesää, jota odotan tulevaksi, koska tätä tilannetta on niin vaikea kestää. Elättelen ehkä täysin turhia toiveita siitä, että pääsisin silloin sinusta jotenkin yli ja minun olisi silloin helpompi olla itseni kanssa. Sekin on väärin, koska ei voi elää ja vain odottaa jotain tulevaa – ei se ole elämää. Pitäisi elää nyt, mutta en osaa. Se on niin vaikeaa – kohdata kipua ja alakuloa, surua ja murhetta. Aina ei vain tunnu, että jaksaa. On pakko pysähtyä, koska en jaksa enää juosta enkä pääse sinua tai itseäni piiloon.
Samaan aikaan en haluaisi tuon kesän koskaan saapuvan. Tahtoisin pysähtyä ja jarruttaa ajan lentämistä päivästä toiseen, sillä jokainen päivä tuntuu vievän sinut kauemmaksi minusta. Se tuntuu pahalta. Kun en toisaalta haluakaan päästä yli, mennä takaisin sinne, missä en enää halua olla, jonnekin jossa kaikki on haaleaa ja korkeintaan kädenlämpöistä, jonnekin jossa minua kuitenkin useimmiten vain paleltaa ja joskus kylmyys suorastaan jäätää. Paikkaan, jossa olen turta eikä mikään oikein tunnu miltään. Maailmaan, jossa voi elää elämättä kuitenkaan, pelkästään selviytyä ja olla. En voi kääntää kelloa taaksepäin, eikä se mitään muuttaisi, vaikka kääntäisin. Sama olisi silti edessä.
Tuntuu haikealta ja vaikealta ajatella niitä lyhyitä hetkiä kun oli niin hyvä olla, etten muistanutkaan millaista se voisi olla. Sen ajatteleminenkin tekee jo kipeää. Vielä enemmän pelkään kuitenkin sitä, etten enää muista sitä, etten pysty enää palaamaan siihen tunteeseen, kun mieleni oli raukean, levollisen onnellinen ollessani sinussa kiinni. Toistaiseksi voin vielä niin tehdä, vaikkei se ehkä olekaan tervettä. Sattuu ajatella, että se on iäksi mennyt ja etten saa sinua koskaan enää koskettaa. Itkettää. En haluaisi heittää pois sitä, mikä tuntui ainutlaatuiselta ja hyvältä – rikkaalta, täyteläiseltä ja hehkuvalta.
Tiedätkö, ettei tuo hehku ole palautettavissa ikuisesti? Vielä sen on saanut hohtamaan punaisena, kun olet siihen puhaltanut. Nyt tuo polttava lämpö alkaa hiljalleen hiipua, sillä olen yrittänyt piilottaa sen niin syvälle kuin osaan eikä puhalluksia enää ole. Odotan, että tuo lämpö hiipuu hitaasti, tukahtuu ilman happea. En voi antaa liekin enää leimuta avoimena, koska se yksin ollessaan korventaa minua sisältä liikaa, tekee rumia arpia ja aiheuttaa kipua ja katkeruutta. Polttaa ja tuhoaa sen, minkä pitäisi olla kaunista. En voi sitä yksin ruokkia, voin vain antaa sen hiipua ja tukahtua, jos et auta minua. Ja et voi auttaa. Kunpa vain voisit!
Lupaathan, että kerrot minulle heti, jos kuitenkin joskus muutat mielesi? Älä odota, jos näin on, sillä en halua elää tilannetta, jossa se on liian myöhäistä. En enää – olen sen jo tarpeeksi monta kertaa kokenut. Toisaalta voi olla, ettei se ole koskaan liian myöhäistä, jos kipinä osuu oikeaan paikkaan.
Haluan kuitenkin, että tiedät, etten usko näin tapahtuvan.
Lähden siis kuitenkin siitä, ettei mikään muutu: hiivun hiljalleen ja suljen hehkun sisääni.
Sulkeudun.
Samaan aikaan en haluaisi tuon kesän koskaan saapuvan. Tahtoisin pysähtyä ja jarruttaa ajan lentämistä päivästä toiseen, sillä jokainen päivä tuntuu vievän sinut kauemmaksi minusta. Se tuntuu pahalta. Kun en toisaalta haluakaan päästä yli, mennä takaisin sinne, missä en enää halua olla, jonnekin jossa kaikki on haaleaa ja korkeintaan kädenlämpöistä, jonnekin jossa minua kuitenkin useimmiten vain paleltaa ja joskus kylmyys suorastaan jäätää. Paikkaan, jossa olen turta eikä mikään oikein tunnu miltään. Maailmaan, jossa voi elää elämättä kuitenkaan, pelkästään selviytyä ja olla. En voi kääntää kelloa taaksepäin, eikä se mitään muuttaisi, vaikka kääntäisin. Sama olisi silti edessä.
Tuntuu haikealta ja vaikealta ajatella niitä lyhyitä hetkiä kun oli niin hyvä olla, etten muistanutkaan millaista se voisi olla. Sen ajatteleminenkin tekee jo kipeää. Vielä enemmän pelkään kuitenkin sitä, etten enää muista sitä, etten pysty enää palaamaan siihen tunteeseen, kun mieleni oli raukean, levollisen onnellinen ollessani sinussa kiinni. Toistaiseksi voin vielä niin tehdä, vaikkei se ehkä olekaan tervettä. Sattuu ajatella, että se on iäksi mennyt ja etten saa sinua koskaan enää koskettaa. Itkettää. En haluaisi heittää pois sitä, mikä tuntui ainutlaatuiselta ja hyvältä – rikkaalta, täyteläiseltä ja hehkuvalta.
Tiedätkö, ettei tuo hehku ole palautettavissa ikuisesti? Vielä sen on saanut hohtamaan punaisena, kun olet siihen puhaltanut. Nyt tuo polttava lämpö alkaa hiljalleen hiipua, sillä olen yrittänyt piilottaa sen niin syvälle kuin osaan eikä puhalluksia enää ole. Odotan, että tuo lämpö hiipuu hitaasti, tukahtuu ilman happea. En voi antaa liekin enää leimuta avoimena, koska se yksin ollessaan korventaa minua sisältä liikaa, tekee rumia arpia ja aiheuttaa kipua ja katkeruutta. Polttaa ja tuhoaa sen, minkä pitäisi olla kaunista. En voi sitä yksin ruokkia, voin vain antaa sen hiipua ja tukahtua, jos et auta minua. Ja et voi auttaa. Kunpa vain voisit!
Lupaathan, että kerrot minulle heti, jos kuitenkin joskus muutat mielesi? Älä odota, jos näin on, sillä en halua elää tilannetta, jossa se on liian myöhäistä. En enää – olen sen jo tarpeeksi monta kertaa kokenut. Toisaalta voi olla, ettei se ole koskaan liian myöhäistä, jos kipinä osuu oikeaan paikkaan.
Haluan kuitenkin, että tiedät, etten usko näin tapahtuvan.
Lähden siis kuitenkin siitä, ettei mikään muutu: hiivun hiljalleen ja suljen hehkun sisääni.
Sulkeudun.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin kuin aiemmalla kirjoittajalla on rakkaansa, niin on minullakin. Sinä. Sinä, joka tulit elämääni yllättäen, tulit silloin kun sitä vähiten osasin odottaa. Valaisit koko elämäni ja muutit sen täysin. Minä rakastin sinua enemmän kuin mitään, ja olin kanssasi onnellisempi kuin koskaan.
Kunnes tuli päivä, jolloin sanoit, että sen kaiken täytyy loppua. Kaipasit vapauttasi liikaa, etkä ollut valmis antamaan kaikkeasi niin kuin minä. Ja minusta tuntui, että minä olin rikkirevitty ja aukiraavittu siitä tuskasta, minkä sinä jätit jälkeesi. Minä olin riekaleina, kasaan kuivunut, sisältä kuollut. Maailma ympäriltäni hajosi pirstaleiksi hetkessä, ja sirut viilsivät minuun niin syvään etten enää tiennyt olevani edes hengissä. Siinä pimeässä yössä minä itkin ja anelin, että sinä ottaisit minut takaisin. Valo sammui ja seinät ympärilläni huusivat tyhjyyttään, mutta mikään ei tuonut sinua takaisin.
Kamppailussa minä tunsin hävinneeni jo alkumetreillä. Ääneni oli yksinäinen huuto pimeydessä eikä minulla ollut enää mitään. Jälkeesi ei tuntunut jäävän mitään. Sinä yritit vetää minua ylös kaksin käsin, itkit puolestani ja leivoit minulle porkkanakakkua, sillä sitä minä rakastin. Ja minä yritin hymyillä sinulle kyynelteni läpi todistaakseni, että jotain sisälläni liikkui vieläkin.
Minä olen luopunut sinusta luopumasta päästyäni. Olen tehnyt kaiken: itkenyt itseni uneen iltaisin, muuttanut pakoon vieraalle maalle tuhansien kilometrien päähän ja tullut takaisin, vuoroin muistellut ja vuoroin yrittänyt olla muistelematta. Olen kirjoittanut sinusta kirjallisen runoja, maalannut tuskaani paperille ja säveltänyt sinusta laulun. Eikä mikään koskaan ole vienyt sinua sydämestäni pois.
Olen tavannut joukon kauniita naisia, heitä on kävellyt vastaani kadunkulmissa, mutta tavatessani en ole koskaan löytänyt ketään, joka voisi olla minulle mitään niin kuin sinä. Niinpä olen ohittanut heidät ja jatkanut matkaani, ja surrut sinua suremasta päästyäni.
Silloin tällöin olen nähnyt pilkahduksen toivosta, ohuen säteen auringosta, ja olen yrittänyt kurottaa sitä kohti. Välillä olen ajatellut, että olen päässyt jo osittain yli sinusta, ja olen matkalla kohti valoa.
Ja taas kun sinä olet siinä edessäni, kun me tapaamme, kun me viemme toisiamme illalliselle, kun käymme urheilemassa tai kun istut sohvallani, ihan niin kuin olisit siinä aina, minä seison ja katselen sinua ja ajattelen, voiko mikään koskaan saada minua luopumaan toivosta. Ja kun minä tulen sinun luoksesi entiseen kotiini, kurkkuani kuristaa itku ja sinä näet kyyneleet silmissäni, ja vaikenet. Ja kun minä pyydän sinulta halausta, astut syliini ja kurkotat kätesi kaulaani niin kuin aina ennenkin, eikä mikään koskaan tunnu oikeammalta.
Enkä tiedä, voisiko mikään koskaan tuntua sinua oikeammalta, voisiko mikään koskaan tuntua sinua todemmalta, voisiko kukaan herättää minussa niitä miljoonia tunteita, jotka sinä herätit? Pääsisikö kukaan samalla tavoin syliini, pääsisikö kukaan lähemmäs sieluani, voisiko kukaan koskaan koskettaa sydäntäni niin kuin sinä? Onnistuisiko kukaan tuomaan sen valon, ne päivänsäteet päiviini, sen onnen minun sydämeeni? Onnistuisiko kukaan koskaan olemaan minulle niin kuin sinä, onnistuisiko kukaan järkyttämään maailmaani sinun laillasi, viemään minut kosketuksellaan tähtisadetihkun räjähdykseen ympärilläni, niin kuin sinä teit?
Elämäni kulkee eteenpäin päivä päivältä. Välillä se on haaleaa, välillä kuin tumma ja kuivunut veri, jota sydämeni vuoti sinun lähdettyäsi. Päivät muodostavat katkeamattoman nauhan, ja siihen nauhaan sinä olet kietoutuneena, milloin enemmän, milloin vähemmän, muttet koskaan kokonaan läsnä tai kokonaan poissa.
Minä en tiedä, mitä tekisin sinun kanssasi. Toinen puoli minusta tahtoisi päästää sinut irti, toinen puoli pitää sinusta kiinni vielä lujemmin. Menettänyt minä olen sinut, mutta onko toivo sisälläni turhaa vai pitäisikö sen häipyä unohduksiin? Sinä puhalsit sisääni liekin, ja se liekki lepattaa peloissaan pimeässä, muttei sammu koskaan.
Minä olen päättänyt antaa itseni kohdata sinut, joka ikinen kerta, kohdata sinut niin kuin minä tunnen eikä niin kuin minun pitäisi. Silloin kun kohtaamisemme päättyvät kyyneliin, silloin niin pitää ollakin. Olen päättänyt antaa itselleni aikaa surra, ja silloin kun suru on minussa kokonaan, ei se enää pistä niin pahasti. Usein se on rauhoittunut, se on hiljaa, mutta välillä se viiltää syvään, niin kuin ikävä ja kaipaus jotka eivät hellitä, niin kuin muistot jotka voi tuoda mieleeni mikä tahansa, mikä kertoo meistä.
Sinulle minä olen sanonut, että osa sydäntäni kulkee aina mukanasi, sillä sen sinä minusta otit. Ja että minun sydämessäni ja minun luonani on aina paikka sinun tulla, sinun muistosi ei haihdu eikä sen ole tarkoituskaan häipyä. Ehkä sinun kuvasi käy joskus häilyväksi mielessäni, mutta kun seisot siinä edessäni, me seisomme yhden ympyrän sisällä, sinä ja minä, ja vaikkemme ylettyisikään koskettamaan toisiamme, sinun sielusi koskettaa aina minun sieluani. Ja kun sinä seisot siinä, muistutat minua rakkaudestani, ja minä ymmärrän, ettei sen kuulukaan koskaan kadota, eikä sen ole tarkoitustaan hävitä eikä häipyä.
Ja sinun osasi minun sydäntäni on täynnä naurua, täynnä elämänmakuista iloa, ja liekki joka lepattaa sisälläni ei ole enää peloissaan, ja minä tiedän, että vaikket enää koskaan rakastaisikaan minua, seisot vierelläni aina. Ja minä annan itselleni luvan tuntea sinut sydämessäni, ja se tuntuu minusta oikealta.
ihan samoin tunnen minä. elän vain vielä toivossa...minun on pakko, muuten en jaksa. en halua uskoa että se on ikuisesti ohi...olen tavannut uusia ihmisiä, tutustunut vain huomatakseni ettei kukaan ole niinkuin hän, tunteakseni vain ikävää ja kaipausta heidän seurassaan.
Ensin työnsit minua pois luotasi, sitten leikit kanssani, nyt en enää usko sinun koskaan tosissasi olleenkaan, olen jo luovuttanut. Rakkaus ja tunteen vaan eivät kuole, minä kylläkin.
Kirjoitatpa kauniisti, sinuna lähettäisin saman tekstin suoraan sille henkilölle josta kirjoitat. Jos ei tuosta naisen pää käänny niin ei mistään!!!
Olin itse jotenkin kummallisessa mielentilassa tuota kirjoittaessani - lähestulkoon transsissa. Jo tuon tekstin kirjoittaminen helpotti oloani jotenkin. Tarvetta olikin, sillä maailma on viime aikoinan tuntunut melkoisen ahdistavalta. On ollut suorastaan vaikea saada kunnolla henkeä.
Päässäni olen vatvonut asioitani joka ilta ja aamu, joten olekaan mikään ihme, että tuo kirjoitus syntyi yhdellä istumalla, lyhyen ajan sisällä.
Suosittelen muillekin kirjoittamista. Se auttaa ainakin minua, kun on vaikea olla.
Otetaan myös harkintaa se oikeille ihmisille lähettely.
riipaisi..
minulle myös tuli kovin haikea mieli ja toivon että kaikki palaisi hyväksi sinulle!
minulla ja kumppanillani oli tosi hurja alku mutta hän ei koskaan lakannut taistelemasta minusta..erosimmekin niin monta kertaa että lopetin laskemisen..
nyt miellä on rakkauden kevät ja toivottavasti kaikki muu on pyyhkiytynyt unholaan..en halua kuin eläää hänen kanssaan yhdessä nyt kun silmäni avautuivat ja tajusin henen olevan juuri se ihminen jonka haluan olevan vierelläni.
minusta tuntuu että jos vielä avaudut kerran ja todella hänelle lähetät kirjoituksesi niin uskonpa että ainakin ajatus,pieni siemen voisi jäädä alulle.
yrittänyttä..jne
toivottavasti saat vähän tästä voimaa uskoa tulevaisuuteen!!
kuin omasta suustani... tunnut olevan samassa tilanteessa kuin minä.. sinuna lähettäisin tuon..
voimia toivottaen toinen kesää pelkäävä...