Kaipaisin kyseiseen kysymykseen vastauksia. Mitä mieltä olette, välittääkö ihmiset aidosti ja tarpeeksi toisistaan? Omassa elämässäni voisin sanoa, että ihmiset saattavat välittää, mutta eivät välttämättä ymmärtää. Lähinnä ärsyttää se, että jos jollakin on paha olla tai masentaa, niin toiset sanoo vaan "Koita piristyä" tai "Älä nyt jaksa olla tollanen". Mutta voiko ihminen vaikuttaa tunteisiinsa? Jos tuntuu masentuneelta niin ei sitä millään käskyllä saa parannettua.
Ongelmien purkamisen lähtökohtana pidän puhumista. Jos jollakin on paha olo, tulisi ongelmasta kysyä häneltä ja yrittää auttaa, tarjota tukea. Usein tulee törmättyä myös toisten ongelmien väheksyntään.
Esimerkki:
Tytöt ovat päättäneet lähteä porukalla kahville kaupungille, kerrankin koko jengi koossa. Alussa kaikki menee hyvin, kaikilla on kivaa ja kaikki nauravat. Kunnes yhtä käy jokin asia mietityttämään, ja hän mainitsee siitä ääneen. Muut sanovat "Hyi vittu, vähä sä oot tyhmä, puhutaa jostai muusta". Asia jää siihen, ja muut alkavat taas nauraa viime perjantain tapahtumille, kertailevat kännikertomuksia. Mutta se yksi jäi yksin ongelmansa kanssa. Itse olin yksi tuossa jengissä, ja alussa minäkin vähittelin sitä hänen ongelmaa.
Kunnes kysyin häneltä että onko ongelma todellakin noin paha, kun hän oli niin masentunut. Puhuimme asiasta ja hän näytti käsivartensa, kertoi pahasta olostaan ja yritin parhaani mukaan auttaa. Molempia alkoi itkettää tämä maailman pahuus, ja toiset puhuivat vieläkin jostain panojutuista.
Ehkä toiset ovat pinnallisempia kuin toiset? Ajattelevat, että jokainen pärjätköön yksinään? Tuli pitkä teksti, ehkä joku saattoi tämän kokonaan lukeakin. Pointtina kai se, että mikä on mielipiteesi lähipiirisi ihmisten asennoitumisesta toisten ongelmiin?
Ongelmien purkamisen lähtökohtana pidän puhumista. Jos jollakin on paha olo, tulisi ongelmasta kysyä häneltä ja yrittää auttaa, tarjota tukea. Usein tulee törmättyä myös toisten ongelmien väheksyntään.
Esimerkki:
Tytöt ovat päättäneet lähteä porukalla kahville kaupungille, kerrankin koko jengi koossa. Alussa kaikki menee hyvin, kaikilla on kivaa ja kaikki nauravat. Kunnes yhtä käy jokin asia mietityttämään, ja hän mainitsee siitä ääneen. Muut sanovat "Hyi vittu, vähä sä oot tyhmä, puhutaa jostai muusta". Asia jää siihen, ja muut alkavat taas nauraa viime perjantain tapahtumille, kertailevat kännikertomuksia. Mutta se yksi jäi yksin ongelmansa kanssa. Itse olin yksi tuossa jengissä, ja alussa minäkin vähittelin sitä hänen ongelmaa.
Kunnes kysyin häneltä että onko ongelma todellakin noin paha, kun hän oli niin masentunut. Puhuimme asiasta ja hän näytti käsivartensa, kertoi pahasta olostaan ja yritin parhaani mukaan auttaa. Molempia alkoi itkettää tämä maailman pahuus, ja toiset puhuivat vieläkin jostain panojutuista.
Ehkä toiset ovat pinnallisempia kuin toiset? Ajattelevat, että jokainen pärjätköön yksinään? Tuli pitkä teksti, ehkä joku saattoi tämän kokonaan lukeakin. Pointtina kai se, että mikä on mielipiteesi lähipiirisi ihmisten asennoitumisesta toisten ongelmiin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siis jotku on vaan niin saa*anan pinnallisia ja ajattelemattomia, ettei ajattele mitään muuta ku itseään, mennyttä kännäysiltaa ja tulevaa kännäysiltaa. Ihminen pystyy vaikuttamaan toisen mielitilaan. Ei käskemällä, eikä pyytämällä, vaan puhumalla. Kukaan ei oo ikinä ennen mun mielentilaan vaikuttanu, mutta nyt mun poikaystäväni on saanu siitä jonkinlaisen otteen. Se tietää kuinka mut saa nauramaan, ja kun mä nauran pari kertaa niin koko pahuus unohtuu.
Jotkut tietenki on sitte taas sellasia että ne ei avaudu vaikka kuinka yritäis puhua asiat halki. Tunnen pari tällasta, ja niihin on vaikee saada kontaktia. Yks mun kaveri on ollu erään toisen paras kaveri ala-asteelta asti, ja ku kyselin että onko tää mun kaveri ikinä avautunu sille, niin ei ikinä. Ei edes vähää. Ja toinen samanlainen, se tietää mun jutut mutta mä en tiedä sen juttuja.
Ja seki auttaa jo vähän ku toinen yrittää puhua ja auttaa. Se merkkaa jo jotain, että toinen välittää edes pikkusen siitä miten sillä menee.
Meniköhän ohi aiheen? Mutta, kuitenki.