Aamusumua
Roskalaatikon luukku oli tilava ja turhuuteni mahtuivat sinne
aamuvarhaisella mainiosti, tilaakin jäi vielä, mikä oli hyvä, sillä
sotkuja minulla kyllä riittää pois vietäviksi.
Jätin kokonaisen laatikon, laatikoitakin omistan piisalle asti, laatikon
kuoria, pahvisia ja helposti repeäviä. Sumu riippui matalalla, en
nähnyt mutta kuulin sitäkin selvemmin miten muuttosorsien parvi
ylitti taivasta vinottain, suoraan on taivasta mahdotonta ylittää,
sen tiedän kyllä etukäteen. Määränpäätä en tiedä. Nehän voivat
mennä hyvinkin kauas. Sorsat keväällä.
Ulko-ovella seisoi vanha muori, se oli nähnyt mitä vein pois
asunnostani. Se nojasi keppeihin, eikä niinollen voinut olla
aamukävelyllä, luulen että sekin halusi olla näkemättä sumussa.
Sillä oli kummallisen siniset silmät, melkein liian terävät. Pieni ja
ohut ja valkoinen mummo, tummasuoniset kädet ja terävät silmät,
mutta merkilliseksi asian teki varmuus siitä, että kyseessä oli Se,
ei Hän. Tällä seikalla on kasvava merkitys.
Avasin sille ulko-oven ja sitten hissin ja seisoin peltisessä laatikossa
sitä vastapäätä. Peilistä heijastui vanhaa ja vanhempaa ja harmaa
villahuivi. Se haisi vanhukselle ja ehkä pikkuisen kuolemalle ja
niin vahvasti keväälle, se kysyi minulta mistä tulen.
Sanoin sille tulevani hyvin kaukaa ja se alkoi nauraa ja sanoi, että sille
oli turha valehdella; roskalaatikoltahan minä olin tulossa, vaikken
sitä tonkimassa enää käynytkään. Sen mielestä asiat piti puhua niinkuin
ne olivat. Ei se odottanut vastausta, minä vain hymyilin sille ihan
pikkuisen, ja se ymmärsi ilman sanojakin.
Se jäi pois kolmannessa ja kopautti mennessään minua kepillä polveen.
Sillä oli terävät silmät ja paljon vuosia takana ja jostakin asunnosta
kuului lapsen itku. Lapsen itku ja sitten keppien epätahtinen kopina,
vanhan kerrostalon uudessa portaikossa, ja aamu oli vielä hyvin
varhainen.
Roskalaatikon luukku oli tilava ja turhuuteni mahtuivat sinne
aamuvarhaisella mainiosti, tilaakin jäi vielä, mikä oli hyvä, sillä
sotkuja minulla kyllä riittää pois vietäviksi.
Jätin kokonaisen laatikon, laatikoitakin omistan piisalle asti, laatikon
kuoria, pahvisia ja helposti repeäviä. Sumu riippui matalalla, en
nähnyt mutta kuulin sitäkin selvemmin miten muuttosorsien parvi
ylitti taivasta vinottain, suoraan on taivasta mahdotonta ylittää,
sen tiedän kyllä etukäteen. Määränpäätä en tiedä. Nehän voivat
mennä hyvinkin kauas. Sorsat keväällä.
Ulko-ovella seisoi vanha muori, se oli nähnyt mitä vein pois
asunnostani. Se nojasi keppeihin, eikä niinollen voinut olla
aamukävelyllä, luulen että sekin halusi olla näkemättä sumussa.
Sillä oli kummallisen siniset silmät, melkein liian terävät. Pieni ja
ohut ja valkoinen mummo, tummasuoniset kädet ja terävät silmät,
mutta merkilliseksi asian teki varmuus siitä, että kyseessä oli Se,
ei Hän. Tällä seikalla on kasvava merkitys.
Avasin sille ulko-oven ja sitten hissin ja seisoin peltisessä laatikossa
sitä vastapäätä. Peilistä heijastui vanhaa ja vanhempaa ja harmaa
villahuivi. Se haisi vanhukselle ja ehkä pikkuisen kuolemalle ja
niin vahvasti keväälle, se kysyi minulta mistä tulen.
Sanoin sille tulevani hyvin kaukaa ja se alkoi nauraa ja sanoi, että sille
oli turha valehdella; roskalaatikoltahan minä olin tulossa, vaikken
sitä tonkimassa enää käynytkään. Sen mielestä asiat piti puhua niinkuin
ne olivat. Ei se odottanut vastausta, minä vain hymyilin sille ihan
pikkuisen, ja se ymmärsi ilman sanojakin.
Se jäi pois kolmannessa ja kopautti mennessään minua kepillä polveen.
Sillä oli terävät silmät ja paljon vuosia takana ja jostakin asunnosta
kuului lapsen itku. Lapsen itku ja sitten keppien epätahtinen kopina,
vanhan kerrostalon uudessa portaikossa, ja aamu oli vielä hyvin
varhainen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.