Tässä on novellini, se on kummallinen. Mutta haluaisin silti että voisitte kertoa mielipiteenne siitä...
Tässä se tulee:
Tepa tuli elämääni kun olin 11-vuotias. Olin jo pitkään ruinannut omaa koiraa ja vihdoin se toteutui. En ikinä unohda hakupäivää. Pitkä kahden tunnin automatka oli vaikea saada kulumaan. Mielessäni vain koko ajan pyöri Tepan ja sen sisaruksien kuvia mitä meille oli lähetetty sähköpostitse. Olimme myös käyneet katsomassa niitä kun ne olivat vasta olleet pikkuisia. Kun pääsimme perille, ihastuin sanattomaksi katsellessani häkissä häntäänsä heiluttavia pörröisiä pentuja. Säntäsin sinne ensimmäisenä. Tunnistin meidän Tepamme, jonka kasvattaja oli meille valinnut. Sen suuret, kirkkaat silmät tuijottivat minua niin kerjäävästi. Sen musta turkki kiilsi, kiharat korvat lentelivät päässä missä sattuivat, koska Tepa säntäili niin levottomana. Minä vaivuin jonnekin omiin maailmoihini, en enää nähnyt mitään paitsi Tepan joka haukkui ja heilautteli tummaa, tuuheaa häntäänsä. Lähdimme ehkä noin tunnin päästä sieltä pois, tietysti Tepa mukanamme. Pidin sitä sylissäni koko matkan. Ja mielellään se siinä näyttikin olevan. Ihmettelin sen pelottomuutta, koska se ei ollut melkein ollenkaan arka. Se luotti minuun jo lähes täysin. Tepan hankkiminen oli minun elämäni parhain asia mitä voisi tapahtua.
Mutta kuitenkin kaikki tapahtui niin nopeasti, kasvaminen kuin myös pois lähteminen. Kuin silmän räpäyksessä. En ikinä unohda Tepan kärsiviä silmiä, sitä tuskaa minkä näin sillä olevan. Ja eräänä aamuna näen Tepan makaavan liikkumattomana sänkyni vieressä olevassa korissa. Hoitokeinot joita olimme noudattaneet eivät olleet tehonneet Tepaan, joka sairasti maksatulehdusta. Itkin lähes koko ajan. En ollut koulussakaan muutamaan päivään. Joka aamu kun heräsin katsoin minun huoneessa edelleenkin olevaa koria jossa Tepa aina nukkui. Katsoin, jos tämä olikin ollut vain pahaa unta ja Tepa olisi edelleen tuossa, terveenä ja pirteänä kuten aina. Vietin paljon aikaa yksin, itkien ja muistellen hyviä aikoja. Minulla oli aina taskussa mukana kuva Tepasta. Siinä kuvassa Tepa oli vielä iloinen, terve ja pirteä. Tepa ja minä ei voitu aavistaakaan tämän ystävyyden päättyvän näin.
Olimme haudanneet Tepan jonkin matkan päästä meidän taloamme. Hauta oli meidän maalla olevan pienen polun varrella. Sitä polkua me tykkäsimme Tepan kanssa aina kahdestaan kulkea. Tepan leposija oli laitettu pienen kuusentaimen juurelle. Sinne olen joka päivä vienyt kukkia ja käynyt juttelemassa. Kertonut kuulumisia.
Ei uskoisi, Tepa oli meillä vain neljä vuotta. Mutta ne neljä vuotta olivat arvokkaat ja hauskat. Niitä en ikinä unohtaisi.
Onneksi Tepa häipyi pois sen nukkuessa. Se ei kerinnyt tuntea minkäänlaista kipua. Nyt Tepan on hyvä olla siellä koirien taivaassa, ei mitään kipuja tai tuskia. Se saa juosta ja leikkiä niin kuin pentu. Se on vapaa…
Tässä se tulee:
Tepa tuli elämääni kun olin 11-vuotias. Olin jo pitkään ruinannut omaa koiraa ja vihdoin se toteutui. En ikinä unohda hakupäivää. Pitkä kahden tunnin automatka oli vaikea saada kulumaan. Mielessäni vain koko ajan pyöri Tepan ja sen sisaruksien kuvia mitä meille oli lähetetty sähköpostitse. Olimme myös käyneet katsomassa niitä kun ne olivat vasta olleet pikkuisia. Kun pääsimme perille, ihastuin sanattomaksi katsellessani häkissä häntäänsä heiluttavia pörröisiä pentuja. Säntäsin sinne ensimmäisenä. Tunnistin meidän Tepamme, jonka kasvattaja oli meille valinnut. Sen suuret, kirkkaat silmät tuijottivat minua niin kerjäävästi. Sen musta turkki kiilsi, kiharat korvat lentelivät päässä missä sattuivat, koska Tepa säntäili niin levottomana. Minä vaivuin jonnekin omiin maailmoihini, en enää nähnyt mitään paitsi Tepan joka haukkui ja heilautteli tummaa, tuuheaa häntäänsä. Lähdimme ehkä noin tunnin päästä sieltä pois, tietysti Tepa mukanamme. Pidin sitä sylissäni koko matkan. Ja mielellään se siinä näyttikin olevan. Ihmettelin sen pelottomuutta, koska se ei ollut melkein ollenkaan arka. Se luotti minuun jo lähes täysin. Tepan hankkiminen oli minun elämäni parhain asia mitä voisi tapahtua.
Mutta kuitenkin kaikki tapahtui niin nopeasti, kasvaminen kuin myös pois lähteminen. Kuin silmän räpäyksessä. En ikinä unohda Tepan kärsiviä silmiä, sitä tuskaa minkä näin sillä olevan. Ja eräänä aamuna näen Tepan makaavan liikkumattomana sänkyni vieressä olevassa korissa. Hoitokeinot joita olimme noudattaneet eivät olleet tehonneet Tepaan, joka sairasti maksatulehdusta. Itkin lähes koko ajan. En ollut koulussakaan muutamaan päivään. Joka aamu kun heräsin katsoin minun huoneessa edelleenkin olevaa koria jossa Tepa aina nukkui. Katsoin, jos tämä olikin ollut vain pahaa unta ja Tepa olisi edelleen tuossa, terveenä ja pirteänä kuten aina. Vietin paljon aikaa yksin, itkien ja muistellen hyviä aikoja. Minulla oli aina taskussa mukana kuva Tepasta. Siinä kuvassa Tepa oli vielä iloinen, terve ja pirteä. Tepa ja minä ei voitu aavistaakaan tämän ystävyyden päättyvän näin.
Olimme haudanneet Tepan jonkin matkan päästä meidän taloamme. Hauta oli meidän maalla olevan pienen polun varrella. Sitä polkua me tykkäsimme Tepan kanssa aina kahdestaan kulkea. Tepan leposija oli laitettu pienen kuusentaimen juurelle. Sinne olen joka päivä vienyt kukkia ja käynyt juttelemassa. Kertonut kuulumisia.
Ei uskoisi, Tepa oli meillä vain neljä vuotta. Mutta ne neljä vuotta olivat arvokkaat ja hauskat. Niitä en ikinä unohtaisi.
Onneksi Tepa häipyi pois sen nukkuessa. Se ei kerinnyt tuntea minkäänlaista kipua. Nyt Tepan on hyvä olla siellä koirien taivaassa, ei mitään kipuja tai tuskia. Se saa juosta ja leikkiä niin kuin pentu. Se on vapaa…
Vastaukset 6
Vanhimmat
Novellisi oli aivan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan parhain lukemani. Tykkäsin novellistasi. Jos olisin opettaja ja sinä kirjoittaisit tällaisen novellin, antaisin numeroksi ehka 9.
Oli hienoa kun arvostelit novellini..!
Luin novellisi ja se oli ihan hyvä. Siinä oli ehkä liikaa toistoa ja yllättävä aikahyppy, mutta muuten mielenkiintoinen tarina. Minua kiinnostaisi kumminkin tietää minkä ikäinen olet..
Thx!
No mä oon 13... Kiitoksia kommenteistasi. Mä aion muuttaa hiukkasen tuota novellia sinun "neuvosi" perusteella. :)
huomiota muutamaan lauseeseen, joita voisi korjailla.Nämä ovat vaan sitten ehdotuksia.
1.Pitkä kahden tunnin...
kuulostaisi ehkä paremmalta: Pitkää,kahden tunnin automatkaa ...
2.Olisiko heilutti parempi kuin heilautteli?
3.Lähdimme sanan jälkeen olevan ehkän voisi poistaa.
4.koska se ei ollut melkein ollenkaan arka...sanan melkein voisi myös jättää pois.
5.Olisiko jonkin matkan päähän talostamme parempi?
Tässä nämä.Tarina oli kuitenkin hyvin kirjoitettu ja kulki hyvin eteenpäin.Koira taisi olla sinun koirasi,eikö? Kirjoittaminen on hyvä konsti työstää surua eteenpäin.Jatka vaan samaan malliin.
Kiitos noista vinkeistä! Muuttelempa ne sit kohta puoliin.
No juu, kyllähän toi novelli oli ns. "tositarina". Mut niinku aina, mä hiukkasen muuttelen noita juttuja. Kyllä se on puoliksi totta... :)
Kiitoksia vielä kerran!!