Ainoa hetki

(kirj. J.L.Runeberg):

Kaukana pohjoisessa, eräällä sisäjärvellä uiskenteli kaiken kesää sorsa. Siihen oli syksyllä sattunut luoti, sen siipi oli särkynyt: mutta haava oli parantunut eikä vaivannut lintua enää, se nautti lämpöisen aallon antimista, ei tuntenut kipua lainkaan. Mutta vähitellen päivät lyhentyivät, yöt koleutuivat. Tuli syksy ja järven rantoja kattoi kylmempinä aamuina jo aaltorikkoinen jää. Lintu yritti muuttaa, mutta siipi ei kantanut; ja kylmyys oli yhä ankarampaa, kauemmas, yhä kauemmas rannalta sulkeutui järvi. Eräänä aamuna tuli muuan vaeltaja rannalle, näki järven peittyneen tyystin jäähän, näki jäätyneen ja kuolleen sorsan jäähaudassa. "Mikset muuttanut pois", tuumi mies, otti linnun käteensä ja katsahti mikä sitä vaivasi. Hän muisti kuinka moni suvi oli levollisena ympäröinyt hänen sieluaan, kuinka moni talvi oli seurannut jäljessä, ja kuinka autuas se oli saadessaan muuttaa talven kylmyyttä pakoon. Hän puhui vain nämä sanat ennen kuin lähti: "Muuttolintu, onneton sinä olet, jos sinun on pakko siipirikkona nähdä talven lähestyvän, etkä voi paeta lauhempaan maahan."

proosaruno,
kirj. J.L.Runeberg:

Näin kerran unta, että olin taivaassa. Näin siellä kaikki ne kukat, tunsin kaikkien niiden kukkien tuoksun, jotka olivat minulle ennen rakkaita. Mutta maiset kukat olivat taivaisiin verrattuina kuin ne olisivat kasvaneet kuun kajossa eivätkä auringon valossa. Kielo yksin oli kaltaisensa sekä taivaassa että maan päällä. Sama viattomuuden väri, sama hieno tuoksu siellä taivaassa kuin täällä alhaalla, mutta täällä vain muutamia päiviä keväällä, siellä ympäri vuoden.

Kopsasin nuo runot tänne, koska jotenkin ne ovat minulle aivan uutta Runebergia, muutakin kuin sitä Vänrikkien ruudinsavua, ihastuin!:)