Hei! Löytyisikö täältä joku joka jaksaisi antaa minulle sen verran kallista aikaansa, että lukisi tämän tekstin pätkän ja kertoisi siitä mielipiteensä?? Kannustava palaute ja rakentava kritiikki olisi todella tervetullutta..!!
Ja kuten tulet huomaamaan, teksti ei ole vielä valmis, vaan vasta alku jollekkin, vielä toistaiseksi tuntemattomalle...auta minua päättämään, kannattaako se kirjoittaa loppuun?
------------
Lähdin kävelemään rantaa kohti. Kävelin yleisen uimarannan ohi ja koitin varoa hiekkaa mitä joku pikkukakara visko ympäriinsä. Vaikka mä kyllä ymmärsin sitä vekaraa hyvin, mikä sen parempi tapa purkaa stressiä kun kaiken mahdollisin heitteleminen muita ihmisiä päin? Katoin sen pojan pieniin sinisiin silmiin ja hymyilin.
-Vittu! se huus ja heitti ämpärillisen hiekkaa mun kengille.
-Voi helvetti..! mä kirosin ja potkin ne hiekat takasin sitä poikaa päin. Se alko parkua ja juoksi pää punasena äitinsä luokse. Eipä herunu enempää sympatiaa sille pikku tuholaiselle.
Kiipesin parin metrin korkuisen kallion yli, siitä eteenpäin ranta oli kivistä ja autiota. Sinne mä aina tulin kun mun ajatuksen ei enää mahtunu mun pieneen yksiöön. En ollu vielä kertaakaan nähny että siellä olis ollu joku muu. Nyt kuitenkin huomasin jotain. Veden rajaan oli rakennettu hiekkalinna. Se oli vielä vähän keskeneränen, siitä puuttui toinen torni. Hiekka ei ollut kai riittänyt, ranta oli melkeen kokonaan kivien peitossa. Ne oli varmaan kaikki heitetty sinne kun rannan toisesta pätkästä oli tehty yleinen uimaranta. Mä kiipesin takas kallion yli ja nostin paidan helmaa sen verran ylös että sain laitettua siihen hiekkaa. Sitten menin hiekkalinnan luo ja rakensin sen valmiiksi. Ei siitä kovin hieno tullut, mutta valmis kuitenkin.
Sitten kiipesin istumaan yhteen pieneen kallion koloon, se oli mun oma pieni rauhottumis paikka. Kutsuin sitä Koloksi, todella omaperäistä.
Jos olisin joku kuningas tai jotain, niin varmistaisin että kaikilla olis joku oma pieni kolo missä ne huonoina päivinä vois istua ja tyhjentää päänsä ajatuksista.
Kuningas...kuningas Aleksi. Tai Lex, mun taiteilijanimi kun kirjotan.
Mun sekavat ajatukset katkasi kolon ulkopuolelta kuuluva hiljainen ihmisen ääni. Se oli kaunis ääni. Aloin erottaa sitä sanoja, kauniita sanoja. Kurkistin varovasti ulos, ja näin pienen laihan tytön joka hyppi varovasti kiveltä toiselle. Ja lauloi. Lauloi hiljaista, unenomaista säveltä, joka täytti mun pään ja pakotti mut tulemaan ulos Kolosta.
Tyttö pelästy kun se huomasi mut, ja sen jalka lipesi kiveltä. Tyttö kaatui rantakivikkoon ja mä juoksin auttamaan. Se oli kuitenkin ihan kunnossa, lukuun ottamatta kämmeniin tulleita naarmuja. Otin sen kädet mun käsiini ja pyyhin niistä kivenmuruset pois. Se sanoi kiitos ja nousi ylös. Katsoin sitä silmiin, mutta se vältteli mun katsetta.
-Ootko nyt varmasti kunnossa? Kysyin liiotellun huolehtivana.
-Joo oon. Kiitos, tyttö sanoi hiljasella äänellä ja yritti edelleen välttää katsomasta mua.
-Aleksi, mä sanoin ja ojensin mun käden sitä kohti.
-Netta, se sanoi ja otti kiinni mun kädestä. Puristin lujaa sitä kättä, en tahtonut päästää irti.
-Au! Se huudahti, tosin edelleenkin hiljaisella äänellä.
-Anteeks, anteeks! Pyysin ja irrotin mun käden sen kädestä. Olisihan mun pitäny tajuta että sitä sattu käsiin kun se oli juuri kaatunut.
-Ei se mitään. Mä menen nyt.
Katsoin sen perään kun se käveli pois mun luota. Se oli yhtä kaunis takaapäin kun edestä.
-Näkemiin, Kaunis, mä melkeen kuiskasin kun se oli tarpeeks kaukana.
*
NETTA
Mä kävelin vihasena rantaa kohti. Miksi ihmeessä ihmiset aina kuvittelee että seurustelu on ratkaisu kaikkeen, kun on poikaystävä niin on kaikkea?? Mä vihasin Artoa. Vihasin ainakin tällä hetkellä.
Rannalla oli jonkun verran ihmisiä, mutta mä olisin mielummin ollu yksin. Muistin, että olin kerran nähnyt jonkun pojan kiipeävän rannan reunalla olevan kallion yli. Olin itsekkin joskus pienenä mennyt toiselle puolelle seikkailun toivossa. Mutta ranta siellä oli kivikkoista ja rumaa. Kun huomasin että kivien alta ei saanut kaivettua tarpeeksi hiekkaa edes yhteen hiekkalinnaan, palasin äkkiä rannan yleiselle puolelle. Mutta enhän minä nyt mitään linnoja aikonut rakennella, tahdoin vain olla rauhassa. Kävelin kallion luo ja yritin keksiä miten pääsisin kiipeämään yli. Se ei kuitenkaan ollut kovin korkea ja sain vedettyä itseni sen päälle ja hyppäsin alas toiselle puolelle. Ranta oli juuri niin karun ja tympeän näköinen kuin muistinkin sen olevan. Kävelin aivan vedenrajaan. Otin maasta litteän kiven ja yritin saada sen hyppimään veden pinnalla. Isäni opetti sen minulle pienenä, leipäkiviksikö niitä kutsuttin? No jokatapauksessa, tämä leipå ei tainnut olla kovin tuore, se upposi samantien.
Ajattelin, että ehkä kivien rakosista saisi kaivettua sen verran hiekkaa että onnistuisin rakentamaan edes pienen hiekkalinnan.
Aloin kaivaa hiekkaa esiin ja tein siitä kasan suuren sileän kiven päälle. Kun en jaksanut enää kaivaa, aloin muotoilla kasasta jotain linnan näköistä. Tein linnan katolle tornin, mutta toiseen torniin ei riittänyt enää hiekkaa. Ja mitä on linna ilman toista tornia?
Luovutin ja lähdin kävelemään rantaviivaa pitkin. Otin kengät pois jaloista ja kävelin paljain jaloin merelle päin, kunnes vesi ylettui polviini asti. Vesi tuntui viileältä, mutta totuin siihen pian. Jatkoin rantaa pitkin kävelemistä, mutta käänyin sitten erään suuren kiven taakse. Istahdin sinne ja nojasin auringon kuumentamaan kivenlohkareeseen. Taivasta katsellessani tuli mieleeni eräs sävelmä, jonka joskus pienenä opin esikoulussa. Siinä sanottiin jotain lampaan muotoisista pilvistä ja meren sinisestä taivaasta…en muistanut sanoja kunnolla, mutta sävelen muistin ja loput sanat keksin itse. Aloin laulaa sitä ääneen, ja oli onnellinen siitä ettei kukaan ollut kuulemassa minua laulaessani typerää lastenlaulua, eikä äänenikään ollut mielestäni kovin kaunis.
Nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin yleistä uimarantaa päin. Ajattelin lähteä takaisin kotiin, ehkä Artokin olisi jo rauhoittunut?
Laitoin kengät takaisin jalkoihini ja hyppelin kiviä pitkin eteenpäin. Vieressäni oli kasa suuria kivenlohkareita, ja olin kuulevinani sieltäpäin jotain ääntä. Samalla hetkellä joku nousi ylös kivien takaa! Säikähdin niin että jalkani lipesi ja kaaduin kivikköön. Käteni tuli täyteen pieniä haavoja, jotka täyttyivät pienistä hiekanjyvistä. Katsoin ylöspäin ja näin tuon pitkän, suloisen pojan ojentamassa kättään minua kohti. Se pyyhki kiven muruset käsistäni ja auttoi minut ylös. Kiitiin ja irrotin äkkiä otteeni. Tuon kauniin pojan vihreät silmät katsoivat minua anteeksi pyydellen. Silmissä hehkui lämpö ja rakkaus, jotain mitä en ikinä löytänyt Arton harmaista, kylmistä silmistä.
En tahtonut katsoa niihin, tahdoin pois. Hän ojensi taas kätensä ja esitteli itsensä Aleksiksi.
Vaikka tiesin ettei minun pitäisi ottaa kiinni hänen kädestään, niin otin silti ja kerroin nimeni.
Mitä Artokin sanoisi, jos näkisi minun kättelevän toista poikaa?
Kädessäni oleviin haavoihin sattui hieman, joten kiljahdin ja irrotin käteni. Taas poika pyyteli minulta anteeksi. Minun oli pakko päästä pois joten käännyin ja lähdin. En tahtonut edes katsoa taakseni, vaikka tiesin että hän jäi seisomaan paikoilleen. Aleksi…päätin unohtaa koko nimen ja hänen kauniit, vihreät silmänsä.
Ja kuten tulet huomaamaan, teksti ei ole vielä valmis, vaan vasta alku jollekkin, vielä toistaiseksi tuntemattomalle...auta minua päättämään, kannattaako se kirjoittaa loppuun?
------------
Lähdin kävelemään rantaa kohti. Kävelin yleisen uimarannan ohi ja koitin varoa hiekkaa mitä joku pikkukakara visko ympäriinsä. Vaikka mä kyllä ymmärsin sitä vekaraa hyvin, mikä sen parempi tapa purkaa stressiä kun kaiken mahdollisin heitteleminen muita ihmisiä päin? Katoin sen pojan pieniin sinisiin silmiin ja hymyilin.
-Vittu! se huus ja heitti ämpärillisen hiekkaa mun kengille.
-Voi helvetti..! mä kirosin ja potkin ne hiekat takasin sitä poikaa päin. Se alko parkua ja juoksi pää punasena äitinsä luokse. Eipä herunu enempää sympatiaa sille pikku tuholaiselle.
Kiipesin parin metrin korkuisen kallion yli, siitä eteenpäin ranta oli kivistä ja autiota. Sinne mä aina tulin kun mun ajatuksen ei enää mahtunu mun pieneen yksiöön. En ollu vielä kertaakaan nähny että siellä olis ollu joku muu. Nyt kuitenkin huomasin jotain. Veden rajaan oli rakennettu hiekkalinna. Se oli vielä vähän keskeneränen, siitä puuttui toinen torni. Hiekka ei ollut kai riittänyt, ranta oli melkeen kokonaan kivien peitossa. Ne oli varmaan kaikki heitetty sinne kun rannan toisesta pätkästä oli tehty yleinen uimaranta. Mä kiipesin takas kallion yli ja nostin paidan helmaa sen verran ylös että sain laitettua siihen hiekkaa. Sitten menin hiekkalinnan luo ja rakensin sen valmiiksi. Ei siitä kovin hieno tullut, mutta valmis kuitenkin.
Sitten kiipesin istumaan yhteen pieneen kallion koloon, se oli mun oma pieni rauhottumis paikka. Kutsuin sitä Koloksi, todella omaperäistä.
Jos olisin joku kuningas tai jotain, niin varmistaisin että kaikilla olis joku oma pieni kolo missä ne huonoina päivinä vois istua ja tyhjentää päänsä ajatuksista.
Kuningas...kuningas Aleksi. Tai Lex, mun taiteilijanimi kun kirjotan.
Mun sekavat ajatukset katkasi kolon ulkopuolelta kuuluva hiljainen ihmisen ääni. Se oli kaunis ääni. Aloin erottaa sitä sanoja, kauniita sanoja. Kurkistin varovasti ulos, ja näin pienen laihan tytön joka hyppi varovasti kiveltä toiselle. Ja lauloi. Lauloi hiljaista, unenomaista säveltä, joka täytti mun pään ja pakotti mut tulemaan ulos Kolosta.
Tyttö pelästy kun se huomasi mut, ja sen jalka lipesi kiveltä. Tyttö kaatui rantakivikkoon ja mä juoksin auttamaan. Se oli kuitenkin ihan kunnossa, lukuun ottamatta kämmeniin tulleita naarmuja. Otin sen kädet mun käsiini ja pyyhin niistä kivenmuruset pois. Se sanoi kiitos ja nousi ylös. Katsoin sitä silmiin, mutta se vältteli mun katsetta.
-Ootko nyt varmasti kunnossa? Kysyin liiotellun huolehtivana.
-Joo oon. Kiitos, tyttö sanoi hiljasella äänellä ja yritti edelleen välttää katsomasta mua.
-Aleksi, mä sanoin ja ojensin mun käden sitä kohti.
-Netta, se sanoi ja otti kiinni mun kädestä. Puristin lujaa sitä kättä, en tahtonut päästää irti.
-Au! Se huudahti, tosin edelleenkin hiljaisella äänellä.
-Anteeks, anteeks! Pyysin ja irrotin mun käden sen kädestä. Olisihan mun pitäny tajuta että sitä sattu käsiin kun se oli juuri kaatunut.
-Ei se mitään. Mä menen nyt.
Katsoin sen perään kun se käveli pois mun luota. Se oli yhtä kaunis takaapäin kun edestä.
-Näkemiin, Kaunis, mä melkeen kuiskasin kun se oli tarpeeks kaukana.
*
NETTA
Mä kävelin vihasena rantaa kohti. Miksi ihmeessä ihmiset aina kuvittelee että seurustelu on ratkaisu kaikkeen, kun on poikaystävä niin on kaikkea?? Mä vihasin Artoa. Vihasin ainakin tällä hetkellä.
Rannalla oli jonkun verran ihmisiä, mutta mä olisin mielummin ollu yksin. Muistin, että olin kerran nähnyt jonkun pojan kiipeävän rannan reunalla olevan kallion yli. Olin itsekkin joskus pienenä mennyt toiselle puolelle seikkailun toivossa. Mutta ranta siellä oli kivikkoista ja rumaa. Kun huomasin että kivien alta ei saanut kaivettua tarpeeksi hiekkaa edes yhteen hiekkalinnaan, palasin äkkiä rannan yleiselle puolelle. Mutta enhän minä nyt mitään linnoja aikonut rakennella, tahdoin vain olla rauhassa. Kävelin kallion luo ja yritin keksiä miten pääsisin kiipeämään yli. Se ei kuitenkaan ollut kovin korkea ja sain vedettyä itseni sen päälle ja hyppäsin alas toiselle puolelle. Ranta oli juuri niin karun ja tympeän näköinen kuin muistinkin sen olevan. Kävelin aivan vedenrajaan. Otin maasta litteän kiven ja yritin saada sen hyppimään veden pinnalla. Isäni opetti sen minulle pienenä, leipäkiviksikö niitä kutsuttin? No jokatapauksessa, tämä leipå ei tainnut olla kovin tuore, se upposi samantien.
Ajattelin, että ehkä kivien rakosista saisi kaivettua sen verran hiekkaa että onnistuisin rakentamaan edes pienen hiekkalinnan.
Aloin kaivaa hiekkaa esiin ja tein siitä kasan suuren sileän kiven päälle. Kun en jaksanut enää kaivaa, aloin muotoilla kasasta jotain linnan näköistä. Tein linnan katolle tornin, mutta toiseen torniin ei riittänyt enää hiekkaa. Ja mitä on linna ilman toista tornia?
Luovutin ja lähdin kävelemään rantaviivaa pitkin. Otin kengät pois jaloista ja kävelin paljain jaloin merelle päin, kunnes vesi ylettui polviini asti. Vesi tuntui viileältä, mutta totuin siihen pian. Jatkoin rantaa pitkin kävelemistä, mutta käänyin sitten erään suuren kiven taakse. Istahdin sinne ja nojasin auringon kuumentamaan kivenlohkareeseen. Taivasta katsellessani tuli mieleeni eräs sävelmä, jonka joskus pienenä opin esikoulussa. Siinä sanottiin jotain lampaan muotoisista pilvistä ja meren sinisestä taivaasta…en muistanut sanoja kunnolla, mutta sävelen muistin ja loput sanat keksin itse. Aloin laulaa sitä ääneen, ja oli onnellinen siitä ettei kukaan ollut kuulemassa minua laulaessani typerää lastenlaulua, eikä äänenikään ollut mielestäni kovin kaunis.
Nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin yleistä uimarantaa päin. Ajattelin lähteä takaisin kotiin, ehkä Artokin olisi jo rauhoittunut?
Laitoin kengät takaisin jalkoihini ja hyppelin kiviä pitkin eteenpäin. Vieressäni oli kasa suuria kivenlohkareita, ja olin kuulevinani sieltäpäin jotain ääntä. Samalla hetkellä joku nousi ylös kivien takaa! Säikähdin niin että jalkani lipesi ja kaaduin kivikköön. Käteni tuli täyteen pieniä haavoja, jotka täyttyivät pienistä hiekanjyvistä. Katsoin ylöspäin ja näin tuon pitkän, suloisen pojan ojentamassa kättään minua kohti. Se pyyhki kiven muruset käsistäni ja auttoi minut ylös. Kiitiin ja irrotin äkkiä otteeni. Tuon kauniin pojan vihreät silmät katsoivat minua anteeksi pyydellen. Silmissä hehkui lämpö ja rakkaus, jotain mitä en ikinä löytänyt Arton harmaista, kylmistä silmistä.
En tahtonut katsoa niihin, tahdoin pois. Hän ojensi taas kätensä ja esitteli itsensä Aleksiksi.
Vaikka tiesin ettei minun pitäisi ottaa kiinni hänen kädestään, niin otin silti ja kerroin nimeni.
Mitä Artokin sanoisi, jos näkisi minun kättelevän toista poikaa?
Kädessäni oleviin haavoihin sattui hieman, joten kiljahdin ja irrotin käteni. Taas poika pyyteli minulta anteeksi. Minun oli pakko päästä pois joten käännyin ja lähdin. En tahtonut edes katsoa taakseni, vaikka tiesin että hän jäi seisomaan paikoilleen. Aleksi…päätin unohtaa koko nimen ja hänen kauniit, vihreät silmänsä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
No, se nyt oli sellanen. ;)
Vähän outoa tekstia, MUN mielestä. voi ehkä kuvata asioita enemmän, se tekee tarinastas mielenkiintoisemman :)
...Äläkä sillee "pyörittele" sanoja edes taa. Muuten tarinan idea oli ihan kiva (Tosin kiele oli hieman outoa) ;) En oo ikinä lukenu mitää tollasta, että "päähenkilö" vaihtuu mutta kerta se on ensimmäinenkin! =)
Kun kiinnität tekstiin ja kappaleenjakoon jne vähän enemmän humoiota, tulee sun tarinasta varmaan ihan mukava luettava.
* Onnee matkaan! :) *
HUOM!
Tää oli sitte vaan MUN mieleipide asiasta...
Tosi persoonallisella tavalla kirjotettu.. Meinaan, en aluksi ollu tajuta, että ne novellit liitty toisiinsa..
Sun oikeinkirjotuksessa vois olla parantamisen varaa, ja muussa sellasessa, mutta ajatus oli ihan kiva :)
Ps. Tää nyt oli vaan tällanen lyhyt kannanotto multa..
Olihan se ihan hyvä, mutta oon vähän samaa mieltä kuin edellinen arvostelija.
Mutta jos aiot koko ajan vaihtaa päähenkilöä tuolla tavalla, ja kertoa sen saman asian sen toisen näkökulmasta, niin sellaista ei kyllä pitkään jaksa lukea...
Mutta se oli joka tapauksessa oikein hyvä... :)
Näistä muista kommenteista tuli vaan mieleen, että ainakin Signal-sarjaan (tämä uudemman puoleinen, nuoria järkyttämään pyrkivä kirjasarja) kuuluva HEPO on kirjoitettu samalla tyylillä, päähenkilöä vaihtaen.
Kyllähän se hieman ajatuksia sekoitti ainakin alussa, mutta tekstin edetessä tyyliin tottui.
Toinen esimerkki sarjan poikkeavuudesta on mm.
kirja, joka on kirjoitettu kokonaan leffakäsikirjoituksen tyyliin, kuvakulmia selostaen ym. Hieman sekavaa sekin, mutta tyylikeinona varsin mielenkiintoinen.
Sarja ei välttämättä kirjallisuuden määritelmänä ole kovinkaan rajoja murtava, mutta aiheiltaan ehdottoman ajatuksiaherättävä ja tutustumisen arvoinen.
Harrastelen itsekkin kirjoittamista ja mikä ettei sitä voisi välillä palautettakin antaa... :)
Ideasi on mielestäni ihan hyvä. Olen joskus lukenut joitakin juttuja, joissa käsitellään hieman päällekkäisiä tapahtumia kahden tai useamman henkilön näkökulmasta. Ajatuksesi ei siis ole minulle aivan vieras. Se tietenkin tuo kirjoittamiseen tiettyjä haasteita. Ensimmäinen asia on jutun pitäminen mielenkiintoisena. Samoja asioita on tylsä lukea moneen kertaan jos teksti on kuivaa ja pelkistelevää. Yksityiskohdilla saa mielenkiintoa juttuun. Toisaalta niilläkään ei kannata herkutella liikaa, silloin on vaarana jauhaa samaa liian kauan eikä teksti etene. Liika maalaaminen voi myös viedä mielenkiinnon. Toiseksi kannattaa tosiaan kiinnittää huomiota kieliasuun. En tarkoita sitä, että kirjakieli olisi ainoa oikea tapa kertoa tarina - toki murre tai slangi on hyvä tyylikeino - on kuitenkin pidettävä mielessä tekstin yhtenäisyys. Mieti miten kirjoitat tietyt sanat ja pidä sitä yllä koko tekstin ajan. Tietenkin sanoit, ettei teksti ole valmis, mutta tuossa jo kirjoitetussa on vielä hieman hiomista. Se, että päätit kirjoittaa nuo kaksi pätkää hieman eri tyylillä on myös ihan hyvä idea, jos sen saa toimimaan. Mikä ettei? Tunnustaa täytyy, ettei tuon tyyppinen tarina oikein iske minuun, mutta muuten idea on hyvä. Elikkä tarkoitukseni ei ole saarnata tai lannistaa,päin vastoin! Lue se pariin kertaan, mieti mitä voit korjata, lisätä tai poistaa. Sinähän sen tietenkin lopulta päätät. Mutta mieti vielä kirjoitusasua ja muita pieniä seikkoja.
Itse en ole mikään mestari tässä, äläkä ota minua liian kirjaimellisesti. Olen kuitenkin lukenut paljon ja perustan kantani siihen, millaisia ajatuksia sain tuota lukiessani. Yritin siis olla rehellinen mutten liian ankara. Mutta tietenkin, sinussa on ainesta! Kehitä sitä ja ties vaikka joku päivä lukisin tuon valmiina ja painettuna - enkä tarkoita mitään kioskipokkaria! :)
- amatööriarvostelija
Kiitos todella paljon kaikille palautteesta! =)
Tahtoisin kysyä vielä mielipidettänne tämän tarinan jatkosta. Miltä kuulostaisi, jos jatkaisin tarinaa, edelleen näitä kahta päähenkilöä vaihdellen, mutta tästä eteenpäin en enää kertoisi samaa tarinaa kahteen kertaan, vaan se jatkuisi aina eteenpäin? Meneekö liian sekavaksi? Ja tietenkin hion vielä tätäkin tekstiä paremmaksi.
Eli kertoisit kummankin hahmon kuvakulmasta, vuorotellen, jos tapahtumat menisivät päällekkäin? Ei lainkaan hullumpi idea sinänsä. Olen itsekkin käyttänyt hieman samaa taktiikkaa. Se voisi toimia. Näkökulmia tulisi monta mutta teksti ei toistaisi itseään. Ihan hyvä idea jos minulta kysytään.