Ensiksi on sanottava etten todellakaan ole ehjä itsekään, vaikka olin paljon enemmän rikki silloin kun vielä elin kulissiheterona. Kun aloin elää omana itsenäni, lesbona, aloin eheytyä ja saavutin viimein jotain tasapainoa mieleeni.
Mutta ikäviä kokemuksia on silti kertynyt matkan varrella ja jotkin ovat jättäneet syvät haavat.
Takuulla ja varmasti vikaa on mussakin, mutta on niin surullista ja turhauttavaa että kaikki tapaamani lesbonaiset, siis tutummat tai seurustelukumppanit, ovat olleet niin rikkinäisiä ihmisiä etteivät ole kyenneet suhteeseen pitemmän päälle.
Yksi sekosi ja väitti mun kyttäävän häntä puskassa, kun sattumalta tulin vastaan hän uhkasi soittaa poliisit. Olisin mielelläni auttanut häntä mutta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa olla.
Toinen oli alkoholisti, kuivilla tosin, mutta pinna tosi kireällä eikä uskollisuus onnistunut.
Yksi teki itse aloitteen mun suuntaani mutta olikin sitten yhä kiinni exässään joka petti ja jätti hänet vuosi aikaisemmin. Aikamme meni hyvin, sitten tuskastuin jatkuvaan exän/exälle soitteluun ja vierailuihin. Lopulta kumppanini pyysi aikaa. Että ollaan sen aikaa vain ystäviä. En pystynyt sitä käsittämään enkä sitä aikaa antamaan.
Pari muutakin hieman pidempää juttua on ollut välissä, yhden illan juttuja en ole koskaan harrastanut.
Araksi tulin vähitellen enää uskomaan rakkauteen, silti sitä kaipasi. Uskalsin taas lopulta "markkinoille", muutama kontakti ei sytyttänyt yhtään. Luulin jo että en enää edes pysty rakastumaan.
Sitten nykyinen rakkaani astui elämääni ja PAM. Se oli menoa melkein heti. Ei auttanut pyristellä vastaan. Mua kohdeltiin todella hyvin, en olisi uskonut sellaista edes mahdolliseksi. Kohtelin minäkin kultaani hyvin, tosin vanhat haavat kummittelivat joskus.
Mutta taas sama kuvio; hän käänsi selkänsä ja pyytää aikaa. HUOKAUS.
Hemmetin hyvä suhde, mutta ei sekään sitten kantanut.
Yksinkö on tosiaan elettävä tämä elämä? Mentävä eunukkimiehen vaimoksi että on edes elämänkumppani?
Vai mitä...
Yritän antaa aikaa mutta mulle se on kyllä sama asia kuin että suhde on jo mennyttä.
On ollut raskasta kasvaa lesbona, tietää olevansa erilainen ja jotain "ei hyväksyttyä", kyllä se on valtavaa ahdistusta aiheuttanut.
Mutta nyt? Olisin valmis onneen ja rakkauteen, mutta kun muut eivät näemmä ole!
Mutta ikäviä kokemuksia on silti kertynyt matkan varrella ja jotkin ovat jättäneet syvät haavat.
Takuulla ja varmasti vikaa on mussakin, mutta on niin surullista ja turhauttavaa että kaikki tapaamani lesbonaiset, siis tutummat tai seurustelukumppanit, ovat olleet niin rikkinäisiä ihmisiä etteivät ole kyenneet suhteeseen pitemmän päälle.
Yksi sekosi ja väitti mun kyttäävän häntä puskassa, kun sattumalta tulin vastaan hän uhkasi soittaa poliisit. Olisin mielelläni auttanut häntä mutta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa olla.
Toinen oli alkoholisti, kuivilla tosin, mutta pinna tosi kireällä eikä uskollisuus onnistunut.
Yksi teki itse aloitteen mun suuntaani mutta olikin sitten yhä kiinni exässään joka petti ja jätti hänet vuosi aikaisemmin. Aikamme meni hyvin, sitten tuskastuin jatkuvaan exän/exälle soitteluun ja vierailuihin. Lopulta kumppanini pyysi aikaa. Että ollaan sen aikaa vain ystäviä. En pystynyt sitä käsittämään enkä sitä aikaa antamaan.
Pari muutakin hieman pidempää juttua on ollut välissä, yhden illan juttuja en ole koskaan harrastanut.
Araksi tulin vähitellen enää uskomaan rakkauteen, silti sitä kaipasi. Uskalsin taas lopulta "markkinoille", muutama kontakti ei sytyttänyt yhtään. Luulin jo että en enää edes pysty rakastumaan.
Sitten nykyinen rakkaani astui elämääni ja PAM. Se oli menoa melkein heti. Ei auttanut pyristellä vastaan. Mua kohdeltiin todella hyvin, en olisi uskonut sellaista edes mahdolliseksi. Kohtelin minäkin kultaani hyvin, tosin vanhat haavat kummittelivat joskus.
Mutta taas sama kuvio; hän käänsi selkänsä ja pyytää aikaa. HUOKAUS.
Hemmetin hyvä suhde, mutta ei sekään sitten kantanut.
Yksinkö on tosiaan elettävä tämä elämä? Mentävä eunukkimiehen vaimoksi että on edes elämänkumppani?
Vai mitä...
Yritän antaa aikaa mutta mulle se on kyllä sama asia kuin että suhde on jo mennyttä.
On ollut raskasta kasvaa lesbona, tietää olevansa erilainen ja jotain "ei hyväksyttyä", kyllä se on valtavaa ahdistusta aiheuttanut.
Mutta nyt? Olisin valmis onneen ja rakkauteen, mutta kun muut eivät näemmä ole!
Vastaukset 43
Vanhimmat
Elämässä tulee säröjä ja kolhuja, mutta halutessaan niistä pääsee varppina yli -päässyt yli itsekin. Jos haluaa jatkaa paskassa rypemistä, niin se suotakoon. Itseään kukanenkin parhaiten auttaa voi, ei kukaan muu...varsinkaan uusi kumppani.
ihan samanlaisia tuntemuksia on myös minulla. Monet kohtaamani lesbot ja entiset, joskin yleensä lyhyet seurustelusuhteet, ovat kärsineet samankaltaisista ongelmista. Itse olen jo kauan "etsinyt" vakaata ja kestävää parisuhdetta, mutta kaikki ovat kaatuneet omaan mahdottomuuteensa. Yleensäkin siihen, että ollaan valmiita suhteeseen, mutta ei kuitenkaan vakavaan suhteeseen...
...taas on tultu pisteeseen jossa on aika miettiä kuinka jaksaa eteen päin. Tiet ovat lähellä eroamista, ja niin kai tässä vielä käy. Tätä ihmistä ei ainakaan enää korjata. Elämä petti, jälleen kerran...
Paljon rikkinäisiä ihmisiä, masennusta, minäkin yksi heistä...
vaikka suuntautuminen on lesbouteen molemmilla. Miksi se noin pitää olla? Miksei se ei voi jatkua onnellisesti? On se niin väärin.
Mä en ole koskaan tuollaista kokenut. Olen mennyt yhteen kaverini kanssa 21 vuotiaana. Nyt olen jo kohta 68 v.ja aina vaan jatkuu yhtä onnellisena.
Seksin huuma on ollut tosi nautittavaa monta vuosikymmentä. Nyt lapset ovat jo lentäneet pois pesästä ajat sitten. Onnelisessa parisuhteessa hekin kaikki.
Uskollisia olemme puolisoni kanssa olleet aina. Kaikki asiamme kerromme toisillemme mitä on päivän aikana tapahtunut. Seksi on jäänyt nykyään fyysisenä vähemmälle,mutta ei suinkaan vieläkään tyystin loppunut. Rakkaus ja hyvä olo on jokapäiväistä.
Lapset perheineen käyvät aina kun kiireiltään ennättävät, joka on tosi kiva. Olemme sanoneet, ettei ole pakko tulla jos on kiireitä. Mutta he vain tulevat, kun haluavat tulla.Tuossa aluksi unohtui sanoa, että olemme heteroita täydellisesti. Mutta ei se mitään, kyllä mun mielestä lesbojenkin pitäis voida rakastua pitkäaikaisesti toisiinsa kun kerran eivät siedä toista sukupuolta olevia.
Kirjoitti hyvässä parisuhteessa koko elämänsä elänyt ja joka jatkuu niin kauan kun henki v'ähänkin pihisee.
mikä sinua näissä lesbokeskusteluissa kiinnostaa.
Oletko säkin ärripurri päällä?
Ihana lukea tuollaisesta kestävästä liitosta:)
Eikös hän antanut ymmärtää että miksei se meiltäkin voisi onnistua,ajattelen ainakin niin.
Mutta positiivinen kirjoitus kuitenkin,kiitos "nimetön" ja onnea teille että olette toisenne kohdanneet silloin joskus.
"Mutta ei se mitään, kyllä mun mielestä lesbojenkin pitäis voida rakastua pitkäaikaisesti toisiinsa kun kerran eivät siedä toista sukupuolta olevia."
No voi kiitos,sinä armollinen hetero, kun sallit meillekin rakastumisen. Hohhoijaa...
Taitaa olla sama "ymmärtäväinen" hetero, joka toisessa ketjussa ehdottaa luonnonmenetelmää lesbolle adoption sijaan. Ei mielestäni kovin älykästä kommentointia. Nämä on näitä näennäismyönteisiä heteroita, jotka suuressa suvaitsevaisuudessaan "sallivat" lesboillekin rakkauden. Nytkö sitten pitäisi lesbojen hehkuttaa, että "oi kun kiva hetero"? Pyh. Jätän väliin.
vaikea ymmärtää ihan oikeasti miltä se tuntuu olla lesbo. Aina se ei ole mikään ruusuinen tie ja aina ympäristö ei ota sitä riemulla vastaan ja joka päivä, vaikka olisi hyvätkin lähtökohdat saa eteensä kymmeniä tilanteita joissa pitää a)miettiä voiko olla lesbo, b)olla hiljaa suntautumisestaan, c)olla hienovaraisesti melkein sitä mitä on
Heteron on vaikea ymmärtää mitä se ihan normaali arkikin on, kaupassa jos sanot rakkaallesi että "otappa kulta vielä maito" niin ainakin saatte katseita.
Jokaisena hetkenä täytyy olla valmis siihen että joku haluaa avautua suuntautumistasi ja päättää että on hänen oikeus se tuomita.
Minä en sano että lesboissa on enempi hajalla olevia ihmisiä kuin heteroissa, mutta minä sanon että ihme ei olisi.
Minusta nämä melkein ymmärtäväiset heterot on niitä hurjimpia, koska olettavat että meidän elämä olisi samanlaista. Meidän elämässä rakkaus joutuu myös muiden tuomittavaksi. Tuntemattomienkin.
Tälläkin palstalla käy heteroita jotka huutavat kuinka ei saa antaa lapsia, ei saa antaa hoitoja ei saa antaa mennä naimisiin. Ja heille tämä on viihdettä, tapa purkaa pahaa oloaan, meihin ja medän elämään. Meille tämä kaikki on totta.
Kun hetero sanoo että olemme sairaita, hetero jatkaa kohta unohdettuaan mitä huuteli ja missä, mutta meille se huutelu ei lopu, koska tulee toinen hetero joka kanssa haluaa avautua samaisesta asiasta ja jne.
Meille rakkaus on yhtä arvokas ja upea asia, meissäkin on pareja jotka ovat olleet ikuisesti yhdessä ja tulevat olemaankin, ihmisiä joiden lapset tulevat ja menevät ja kaikki on melkein niin kuin teilläkin, se ero siinä on ja tulee olemaan, että te kun kävelette käsikkäiän, ihmiset ajattelee "kuinka herttaista että rakkautta on tuossakin iässä" mutta jos esim kaksi n 70v homoa kävelee käsikkäin, eiköhän monen ajatus mene ihan toisella kuviolla.
Ja sitä, se asia on sellainen että heterot ei ymmärrä. Se on se ikuinen kolmas pyörä jokaisessa suhteessa. Te, hyvät heterot.
Hyväksy itsesi. Älä suostu. Tunne arvosi ihmisenä. Onko luuseri "mun juttu"? Etsi arvoisesi nainen.
Jaa, vai eunukki. Mitähän se sitten sinusta kertoo?
Kuule, käy kunnon keskustelu itsesi kanssa, ja mihin tulokseen tuletkin; ota omasi!
Että sitä ihmettelen eniten, että kun ongelmia ilmenee, niitä ei puhumalla selvitetä vaan "halutaan aikaa", vetäydytään jne.
Mihin on kadonnut ihan perusteellinen asioiden puiminen, keskusteleminen ja selvittäminen?
Sama kaava on ollut lähes kaikkien kanssa.
Minä tahtoisin selvittää ongelmat ja asiat yleensäkin puhumalla.
Mutta mites puhut kun kumppani pitää puhelinta kiinni eikä suostu puhumaan... :(((
En minä koe olevani parisuhteessa, jos vastaaja on ainut varma tapa kommunikoida.
Niin se vain on, vastaajaan menee mun yritykset pitää yhteyttä.
Olisin valmis menemään hänen luokseen mutta tuskin olen tervetullut koska ei edes puhelimessa halua puhua.
Sitä aikaa vain pitää antaa...
Mun on vaikea tajuta miksei voi puhua ja selvittää väärinkäsityksiä eikä hautoa niitä yksinään.
Nuorena tyttönä ajauduin sellaisiin lesbopiireihin, jossa kaikki joivat, vaihtoivat kumppania parin kuukauden välein, kärsivät kaikenlaisista mielenterveysongelmista ja olivat muutenkin todellista rupusakkia. Totesin, etten kuulu tuohon porukkaan ja pysyttelinkin kauan poissa kaikista lesbokuvioista.
Nyt vanhemmiten olen uudestaan rohkaistunut ja etsinyt uusia lesbotuttavia. Tällä kertaa kaikki ne naiset, joihin olen tutustunut, olleet aivan normaaleja, kivoja ja sitoutumiskykyisiä naisia. Ja muutenkin aivan selväpäisen oloisia, ilman suurempia ongelmia. Ehkä se, minkälaisia naisia tapaa riippuu siitä, minkälaisissa sosiaalisissa ympyröissä pyörii. Minä vaihdoin ihmisiä ympärilläni, enkä ole sen jälkeen rikkinäisen oloisiin naisiin enää törmännyt.
sama homma.
Pelkään, että loputkin järjestä menee ja elän elämääni kieli keskellä suuta. Se on sellaista suorittamista. Suoritetaan elämä loppuun ja sitten yleisö on tyytyväinen. Itse vain ei ole.
Pahinta on se kun ei tunne mitään. Jos ei ole tunteita, ei tunne olevansa elossa.
Minä katsoin eilen leffan "Sissit" ja siinä jermuilla viirasi päässä ja yksi niistä ei kyennyt oikein suhteeseen naisen kanssa kun taistelukentän hallusinaatiot kummittelivat mielessä. "Minä olen sairas", hän sanoi torjuessaan rakkauden.
Minulla oli kerran sellainen ihmeellinen nainen, joka näki minun lävitseni ja näki mikä minua piinasi ja hän kavahti sitä, koska minun sairauteni oli pahempi kuin hänen sairautensa.
Minäkin torjun rakkauden, koska en halua että rakastamani nainen joutuu tekemisiin sairauteni kanssa.
Mutta muiden takia elämä pitää elää loppuun.
Aina sanotaan, mene terapiaan, mutta en minä ole sellaista terapiaa nähnytkään, joka minuun tehoaisi. Minun puolustusmekanismini ovat sellaisia, että terapeutit kaatuvat kuin märkään saippuaan.
minäkin oon ollut tosi rikki. nyt oon puolitoista vuotta eheyttänyt itseäni. ja tuntuu jo ihan hyvälle taas. aika parantaa haavat, mutta kuka kuivaa kyyneleet? kaikki alkoi siitä kun mun rakkaani ilmoitti rakastuneensa mieheen ja kaikki loppui kuin seinään. vuoden uin tosi matalissa vesissä, kunnes alkoi helpottaa. yksin on ollut hyvä elellä ja kantani on vain varmistunut omasta suuntautumisestani. nyt olisinkin "valmis" löytämään uuden rakkaan, jonka kanssa elää elämää eteenpäin. ja yksinoleminenkin on opettanut paljon.
että edes enemmistökään on rikki. Tuntuu vaan ettei nykyaikana ole luvallista pysähtyä ja mietiä mitä haluaa, on vaan hirveä kiire kokemuksesta ja tunnetilasta toiseen.
Kirjoitit paljon ja asiaa. Tosin en ota kantaa muuta kuin loppulauseeseen
:" Olisin valmis onneen ja rakkauteen, mutta kun muut eivät näemmä ole! "
Mä tapaan etupäässä netissä potentiaalisia vaimoehdokkaita, syystä etten biletä. Ekoille tapaamisille tullaan, mutta toisia ei tule ikinä. Vaikka kumpikin vaikuttaa treffeillä olevan toisesta aidosti kiinnostunut ja haluavan jatkoa, mutta ....
Olkoonkin elämäntapani erilainen kuin peruslesboilla , oli niin tai näin - mikäli en kelpaa itsenäni niin en aio kyllä ryhtyä feikkaamaankaan. Vai onko se syy sittenkään aina minussa?
Keskustelu lähti taas kerran sivuraiteille... ;)
No joka tapauksessa, en voi väittää että KAIKKI lesbot olisivat rikkinäisiä, mutta mun tielleni heitä on sattunut paljon. Toki myös rikkinäisiä heteroita, mutta enemmän prosentuaalisesti lesboja joilla on mielenterveysongelmia, enemmän kuin lieviä.
En siis tarkoita ketään tuomita, kukapa tässä itsekään niin ehjä olisi.
Minä en ole tykännyt pyöriä baareissa, seurustelukumppanini olen melkein kaikki "löytänyt" netistä alunperin.
Eli baarikuvioista tai jostain Helsingin lepakkopiireistä minä en juuri mitään tiedä! Kuuleehan niitä juttuja ja sen perusteella moinen kuvio ei sovi mulle, uskolliselle ja yksiavioiselle, ollenkaan. Onhan sielläkin tietenkin uskollisia lepakoita, mutta sen tyyppinen "kierrätys" ei sovi mulle!
Niin... edelleen kysyn sitä, mihin on KADONNUT puhuminen ja asioiden selvittäminen?
Tuntuu että joko paetaan, erotaan tai halutaan aikalisä.
Mun mielestä ENSIN puhutaan ja sitten on mahdollinen jo jokin noista muistakin vaihtoehdoista.
Mutta mites puhut kun rakas ei vastaa...
Tekisi mieleni mennä ja napata hänet syliini mutta en taida mennä jos ei kerran mua sinne tahdo.
Niin eikä se "rikkinäisyyskään" mua haittaisi jos se olisi hallittavissa. Autan ja tuen kaikessa.
Mutta kun se rikkinäisyys on sellaista että se tuhoaa tai kyseenalaistaa suhteen, niin SIIHEN olen perin juurin kyllästynyt.
Jaahas.
Rakkaani suvaitsi viimein edes puhua kanssani puhelimessa.
Melkein tunti puhuttiin ja sen päätteeksi sanoin hyvästit.
Sanoi että rakastaa ym. paskaa, mutta että tarvitse omaa aikaa.
Mun mielestä taas jos ei olla nähty yli 3 kuukauteen on sitä omaa aikaa ollut jo kylliksi.
Suhde ollut pienoisessa kriisissä väärinkäsitysten takia ja sen takia ettei olla nähty.
Mun mielestä ENSIMMÄINEN asia on puhua ja nähdä ja laittaa suhde kuntoon, tai sitten erota jos niin päätetään. Sitten on sitä omaa aikaa otettavissa. Ei toisinpäin.
Tähän näkemyseroon suhde sitten päättyi.
Mun mielestä suhde on tärkein asia, kumppaninkin mielestä se ennen oli. Vaan ei ole enää.
Annan kyllä sitä omaa aikaa mutta että nyt? Suhde kriisissä eikä olla nähty neljännesvuoteen??
Ei nyt.
Mutta enää ei tarvitse sitäkään murehtia. Nyt hänellä on sitä omaa aikaa vaikka loppuelämänsä.
Ja minä taas sinkku.
Rakkaus on murhaa laulaa Anssi Kelakin ja oikeaan osuu!!!!!
ootko varma, ettei tämä ystäväsi rakkaasi ole lueskellut kirjoituksias täällä palstalla??? tuli vain mieleen.
mutta hei, onnee sulle ja kaikkee nastaa jatkossa.TSEMIÄ!!!
Todella kurjaa. Sulle pisteet kuitenkin siitä että teit päätöksen, mutta tuskin olisit enää samanlaista ilmassa oloa enempää kestänytkään.
Kyllähän kriisin tullen toivoisi asioiden selvittelyä, mutta ei se tosiaan yksipuolisesti onnistu, jos toisella ei ole siihen tällä hetkellä halua, kykyä tai tarvetta.
Voin vaan kuvitella että olosi on todella surkea jos olet ensin pyöritellyt asioita itseksesi kuukausi tolkulla päässäsi saamatta toiselta juuta tai jaata ja sen jälkeen tällainen lopputulos. Mut loppuipa epätietoisuus ja -varmuus, mitkä ovat kaikkein raastavimpia olotiloja.
Joka tapauksessa onnea rohkeudestasi tehdä päätös! Moni muu olisi jäänyt roikkumaan ja riutumaan.
Aurinkoista kevättä sulle, kaikesta huolimatta, kaktusnainen.
Kuule, mulle on ihan sama kuka on lueskellut mun kirjoituksia tällä palstalla.
Tein parhaani suhteen eteen, enempään en pystynyt vaikka itse Jumala olisi kirjoituksiani kysynyt.
Se on loppu nyt!
Suhde on ykkösasia, sitten muut asiat.¨
Jos näin ei ole ei suhdetta enää kannata jatkaa.
Se on varmaan monelle muullekin selvä juttu kuin minulle, tuskin olen ainut joka näin ajattelee.
Mutta eikun sinkkuna etiäpäin. :D
Aurinkoista kevättä sullekin!
Voi, minä tein miljoona virhettä suhteessa, en voi itseäni mitenkään ylistää.
Mutta suhde oli mulle tärkein asia elämässä, ehdottomasti!
Sen jälkeen kun se ei sitä enää kumppanille ole on aika erota.
Ei sen selvempää asiaa olekaan.
Opinpahan ainakin sen että keneenkään ei tosiaakaan voi täysin luottaa eikä ainutlaatuisia ihmisiä olekaan vaikka aluksi siltä vaikuttaisikin.
Itsekkäitä pelkureita suurin osa.
Mutta... on niitä toisenlaisiakin naisia. Juupa juu...
Missäs hylätty voi tuulettaa ajatuksiaan jos ei anonyymillä palstalla?
Kun ajatukset kiertää kehää eikä oma "rakas" välitä vaan sulkee sut pois niin mitäs vaihtoehtoja on?
Hulluksi tulee kun yksin asioita pohtii. Täällä on petettyjä, jätettyjä, kaikenlaisia tarinoita.
Mun "ikuinen rakkaus" joutaa nyt samojen onnettomien tarinoiden joukkoon.
Tässähän on olo kuin Salattujen Elämien Lauralla, ettei kelpaa omana itsenään.
Jos olet mun exä niin kipin kapin nyt viettämään sitä omaa aikaa, ja anna mun olla.
Mitään sellaista en ole palstalla sanonut mitä en olisi sanonut myös livenä.
Rakastin enemmän kuin koskaan mutta turhaan. Mikä vaikuttaa ihanalta ei sitä olekaan, mikä vaikuttaa ikuiselta ei sitä olekaan, mikä vaikuttaa rehelliseltä ei sitä olekaan.
Oppia ikä kaikki.
No, elämä muuten kuiteskii jatkuu. Sä olet virallistanut nimesi. Otetaanko sille? Ei vaiskaa :) Nyt, kun mä taas suhun regoin, niin kohta joku älähtää, heh huvittavaa! Haleja, pärjää!!
Sinulle kiitos myötätunnostasi. Empatia on hyvä asia ihmisessä, älä kadota sitä.
Juu, petyin rakkauteen pahemmin kuin koskaan ja olo on nyt kieltämättä tosi katkera. Mutta ei voi mitään.
Elämä vain on tällaista.
Mitä me juteltiin siitä anteeksi antamisesta. Mä olen sitä mieltä, että käyt nyt ton jutun läpi ja jos suinkin, annat anteeksi hänelle. Katkeruus on niin negatiivinen ja sua itseäsi syövä fiilis, että se ei kannata. Ja sen, kun pystyy jotenkin omaksumaan, pystyy myös muistelemaan niitä hyviä asioita joita suhteessa oli. Mutta nyt sä tarviit varmaan aikaa..
Älä ihmeessä sentään menetä uskoa ihmisten ainutlaatuisuuteen, niitä kyllä löytyy, kaikki uniikkeja tyylillään.
Äläkä liikaa ruoski itseäsi; jos ei tee virheitä niin ei tee kyllä sitten mitään muutakaan.
Asiat menevät toisinaan toisin kuin ollaan suunniteltu, joskus huonommin, joskus paremmin. Mut ei koskaan aina vaan huonommin. Kun pääset siitä jaloillesi niin uskoa vaan, kyllä säkin tapaat vielä ihmisen joka arvostaa samoja asioita kuin sinä.
Tuntuu kuin kirjoittaisit suoraan minun ajatuksiani. Voin sanoa, että tiedän todellakin miltä sinusta nyt tuntuu. Ero on vaikea paikka. Kuinka sitä pääsisi taas jaloilleen. Jonnekin paha olo olisi purettava, mutta kaikki vain velloo sisällä.
Minullekin suhde on tärkein asia, vaan rakas ei ajatellut samoin. Nyt sydän on ihan rikki säpäleinä. Voimia sulle, tiedän että sitä tarvitsisi paljon.
Että mulla oli se nainen joka ajatteli samoin kuin minä ja halusi samoja asioita.
Jos hän ei olisi kauan ollut niin ihana mulle niin ei tämä kontrasti ja shokki olisi ollutkaan niin raju. Nyt ihminen josta viimeeksi maailmankaikkeudessa olisin sitä uskonut käänsi mulle selän ja alkoi temppuilla.
Olisin kestänyt paljon, roikkunut mukana elämän tuulissa ja myrskyissä, tukenut, kannustanut, rakastanut, rakastellut, hellinyt... kestänyt lähes kaiken mitä elämä tuo.
Luottamuksen rikkomista en kestänyt, enkä temppuilua jo kuukausia sitten sovitusta asiasta. Ensin hoidetaan asiat kuntoon ja SITTEN ajatellaan vasta niitä muita asioita.
Mitä jatkossa? Aina vaan pää pensaaseen ja selän kääntö ja toisen jättäminen yksin? Kun se tapahtuu kerran se voi tapahtua toistekin.
Niin EI suhdetta hoideta.
Osaan olla totaalinen paskiainen mutta rakkautta ja monia hyviä asioita mulla olisi riittänyt paljon annettavaksi.
Mutta tahallista kiusaamista ja välinpitämättömyyttä en katso yhtään.
Virheistäni huolimatta arvostin suhdettamme korkeimmalle elämässäni, toinen ei sitä enää tehnyt.
Sille en mitään voi. Yritin mutta ei.
Enempään en pystynyt, jäävuoren kanssa on vaikea neuvotella. Itsekkyys on terveellistä mutta sitäkin pitäisi käyttää harkiten ja tilanteen mukaan. Muuten se tuhoaa kaiken.
Putosipahan rakkaani jalustalta kolisten alas, luulin häntä ikuiseksi kumppanikseni. Vaan eipä ollut. Ei todellakaan.
parempi, että hän nyt viimein sai sanottua, mitä haluaa eli sitä aikaa. Kun tiedät tämän, voit siihen reagoida haluamallasi tavalla.
Itse kokisin vielä pahemmaksi, jos roikuttaminen jatkuisi. Tällöin joutuisin epätietoisuudessa tekemään omia ratkaisujani pohtien, että olenko nyt ymmärtänyt asian oikein vaistojeni perusteella.
Itse ajattelen näin, vaikka tekisikin kipeää.
Eroon on usein lukuisia syitä: uusi kumppani, uusi työympäristö ja vaikka mitä. Jonkinlainen suru on varmaan molemmilla. Joka toinen avioliitto päättyy eroon, ja tämä pätee varmaan kaikkien parisuhteitten kohdalla. Se miten siihen suhtautuu, riippuu ihmisestä itsestään ja siitä, miten elämä sitten jatkuu. Oma suruni päättyi vasta, kun löysin uuden kumppanin pitkän etsimisen jälkeen. Tätä toivon kaikille muillekin.
MUKAVAA PÄÄSIÄISTÄ! GLAD PÅSK!
Se pettymys on aika lamauttava tunne jos on itse uskonut, luottanut ja ylläpitänyt toivoa. Luottaa ihmiseen ja tulevaisuuteen ja matto vedetäänkin jalkojen alta, kylmää vettä niskaan. Pahimmassa tapauksessa tuossa tilanteessa katkeroituu ja jatkossa pelkää luottaa ja uskoa mihinkään ettei tule uudelleen satutetuksi; jää helposti omien pelkojensa vangiksi.
Saitteko puhuttua asioista niin että ymmärrät mitä tapahtui? Oliko kumppanillasi omia pelkoja kun työnsi päätä pensaaseen eikä uskaltanut kohdata ongelmia. Vai loppuiko rakkaus ja välinpitämättömyys voitti?
Kuulostaa aika raa'alta jos suhde päättyy kolmen kuukauden näkemättömyyden jälkeen puhelimessa.
Ilmeisestikään kumppanisi ei arvostanut suhdettanne niin kuin sinä, vanhan kliseen mukaan hän ei ollut arvoisesi.
Kaikkea en tiedä enkä taida enää halutakaan tietää. Kaikkia vastauksia en saanut vaikka pyysin.
No miten muuten suhteen päättää kuin puhelimessa jos toinen ei suostu tapaamiseen? Vähissä on vaihtoehdot.
Mulla on aina ollut se niin että kasvokkain sellaiset asiat hoidetaan, niin kuin muutkin suhteeseen liittyvät vähänkään vakavammat asiat.
Niin olisin EHDOTTOMASTI halunnut toimia nytkin, mutta en voi väkisin niin tehdä.
En todellakaan edes halunnut erota vaan rakastaa tätä ihmistä loppuelämäni, kunnioittaa, tukea, helliä, oppia tuntemaan paremmin, jakaa arki, yöt ja päivät, ilot ja surut. Hän oli minulle maailman kaunein nainen sisältä ja päältä, tärkeintä maailmassa.
Mutta mun rakkaus ei kelvannut, tai MINÄ en kelvannut kaikkine haavoineni ja epävarmuuksineni. Tämän täydellisempi en valitettavasti ole.
Todella paljon olisin kestänyt, mutta en sitä että pitkän erossa olon jälkeen olisi pitänyt vielä jatkaa sitä erossa oloa.
Mulle ainankin pitkä ero kävi todella voimille ja mun kiukuttelut johtuivat raastavasta ikävästä ja mieleen hiipivästä epävarmuudesta, että haluaako rakkaani edes tulla luokseni kun ennen kävi paljon tiheämmin. Lienevät ihan inhimillisiä tuntemuksia etäsuhteessa.
Olisin varmaan antanut henkeni hänen puolestaan, hoitanut kun on sairas, iloinnut ihanista asioista elämässä, rakastanut öin ja päivin...
Mutta mitäpä sitä miettimään. Minä en kelvannut enää. Suhteen hoitaminen ei enää ollut numero yksi.
Minä päätin suhteen mutta tavallaan toinen sen päätti jättämällä mut yksin ja kääntämällä mulle selän. Sitä oli liian vaikea kestää, ja mistä tiedän ettei se olisi toistunut jatkossakin.
Ei, niin ei suhdetta hoideta.
Toisen näkeminen on olennainen asia, meni sitten hyvin tai huonosti, ja ainakin mulla alkaa mennä tosi huonosti jos en rakastani näe, sillä ikävä on niin valtava.
Mutta nytpä ei rakasta enää ole.
Uskon että moni tilanne ratkeaisi ja moni ero vältettäisiin sillä että keskusteltaisiin asiat selviksi, hautomalla tai vaikenemalla saati siirtämällä ne vain pahenevat.
Tulee ihan turhia väärinkäsityksiä ja luuloja kun ei keskustella tarpeeksi, ihan ehdottomasti kasvokkain!
Tulee olo ettei toinen enää arvosta suhdetta jos hän pakenee vaikka siitä ei ehkä olisikaan kysymys. Asiat kannattaa aina selvittää pohjamutia myöten vaikka se sattuisikin, sillä ero sattuu takuulla paljon paljon enemmän!!!
Rohkeus ei aina ole helppoa ja jaksaminenkin on joskus kortilla, mutta jos se rohkeus ja tahto pettävät kriittisellä hetkellä ovat seurakset katastrofaaliset.
Suhde loppuu aivan turhaan, tulee kaksi ihmistä jotka olisivat ehkä rakastaneet toisiaan loppuikänsä.
Kun asioita ei hoida niin asiat vain kasaantuvat.
Nyt on sydän ihan pieninä murusina, kaipaus raastaa sielua verille. Itsesyytökset piinaavat, miksen voinut olla parempi, itsevarmempi ihminen? Mutta eihän se niin mene, suhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, samoin suhteen hoitamiseen ja etenkin asioiden selvittämiseen. Yksin ei jaksa asioita kantaa.
Tuntuu että nykyään ihmiset ovat valmiita maksamaan todella kovan hinnan itsekkyydestään.
Luulisi että liian kovan.
Mutta mitäpä minä mistään tiedän.
menneisyyttään ja sitä kuinka hyvä hän on ollut hoitamaan aikaisempia seurustelusuhteitaan? Jos niitä on ollut. Onko mahdollista että joku entinen suhde vaikutti ja sekoitti hänet.
luottamuksen rikkoontuvan parisuhteessa, kun kahdenvälisiä asioita käsitellään suhteen ulkopuolella.
Mitä yksityisemmistä ja intiimimmistä asioista on kyse sitä pahemmalta niiden vuotaminen muille ihmisille tuntuu.
Riippumatta siitä ovatko he läheisiä ystäviä tai kavereita tai keskustelupalstan nimettömiä, vieraita ihmisiä. Nimettöminäkin kerrottuja asioita voi yhdistellä faktatietoon ja henkilöllisyydet voivat paljastua. Näin voi käydä huolimattomasti kertoillessa, aivan vahingossa. Tai voi olla joku, joka on valmis tekemään töitä päästäkseen tiedon jäljille. Varovaisuus kannattaa.
Epäasiallisena lörpöttelynä voi pitää kerrottua siitä huolimatta onko samat sanat lausuttu kasvotusten tai ei.
voi enää lisätä? Ei mitään.
Niin on käynyt. Sen jälkeen, kun
on sanottu liikaa
tai liian vähän
ovat sanat vähissä.
Ollaan hiljaa, mykistytää.
Ei osata edes tavata,
jos tuli sanottua liian paljon tai jäi jotain sanomatta.
Ei kahdestaan eikä muiden läsnäollessa sitä vähää.
Pakoon
ja piiloon.
Ei luottamista
tälläkään kertaa,
koskaan.
Kaikki ainakaan, oikeastaan luulen, että rikkinäisyys-/ehjyysulottuvuudella ollaan likimain samantapaisella jakaumalla kuin heteroenemmistö. Kaikilla on suruja joskus, tuskaa joskus, masennusta, sairautta, talousvaikeuksia, vihaa, katkeruutta, törmäilyitä joskus. Tasapainon hakua, iloa, rakkautta, onnenhetkiä. Vaiheita elämässä. Joillakin pysyvän tuntuisesti rankempaa/onnekkaampaa kuin toisilla, mutta mistäpä sitä ulkopuolinen oikeasti tietää.
Olisi todella kiinnostavaa, jos pystyttäisiin tekemään tieteellisesti yleistettävissä oleva vertaileva tutkimus suomalaisten homo- ja heteroseksuaalien psyyken mahdollisista eroavuuksista. Toistaiseksi arvelut ovat enemmänkin uskonasioita ja luuloja, kuin todennettua tietoa.
Kuten alussa väitin, en erityisemmin usko tilastollisesti merkittäviin eroihin. Väite perustuu siihen, että yleensä ihmiset tähtäävät sellaiseen, minkä kokevat itselleen (ja muillekin) hyväksi, turvalliseksi, onnelliseksi, arvostettavaksi, tasapainoiseksi, ja pyrkivät myös toteuttamaan toiveensa. Vaikkei unelma aluksi olisikaan "tavallinen elämä", niin siihen me usein päädytään, suorastaan halutaan sitä. Sitä, mitä muutkin.
Elämässä on vaiheita, jolloin tehdään irtiottoja, halutaan erottautua milloin mistäkin, mutta harvemmalle tuo moodi jää päälle vuosikymmeniksi.
Niin että eiköhän me olla, tai useimmat ole, keskimäärin yhtä mukavia tai raivostuttavia, sovittelevia tai riiteleviä, kuin muu ihmiskunta. Se, että parinhaku on meillä usein hankalaa, toiveikas ajautuminen kimppaan joko liian hätäistä (muuten onni menee ohi) tai tuskastuttavan hidasta (vuosikausien etsintää), piirtää omat jälkensä mieliin. Vakauteen pyritään ja kyllähän siinä melko usein lopulta myös onnistutaan, jotakuinkin.
Heteroliitoissa yhteiset lapset, omaisuus, suvut ja yhteinen tuttavapiiri niittaavat helpommin pitämään yllä yhteistä kulissia, jo mukavuussyistä, vaikka toinen tai kumpikin liitelisi omilla teillään aika ajoin, homoliitoissa ulkoinen paine ei pidä yhdessä, vaan yhdessäpysyminen riippuu keskinäisen "liisterin" pitävyydestä.
Et varmaan Kaktustyttö kaivannut tuollaista neutraalia kommenttia kysymykseesi, koska sinulla on akuutti murhe päällä ja sielu rikki. Olet saanut monenlaisia neuvoja, ne osoittavat, että niin sinun kuin muidenkin erontuskat koskettavat. Ehkä ainoa hyvä puoli tässä hetkessä on, että jäytävästi avoin tilanne on ratkennut? Olet yrittänyt parhaasi, ja enempää ei ihminen yksin voi tehdä. Jotkut ihmistyypit ovat sellaisia, että voimakas läheisyydentarve ja yhteydenotot ahdistavat, etäännyttävät, he ottavat askeleita taaksepäin. He pystyvät ajoittain olemaan hurmaavia, uskottavia, mutta eivät osaa sitoutua arjen yhteisyyteen. Jättäisin piirittämättä, mutta toisaalta, en tiedä, sopiiko neuvo muille, voi olla huonokin.
Koeta kestää, tulee toisenlaisia päiviä, alat taas nähdä elämässä mahdollisuuksia.
Ihmiset ovat nykyään enemmän tai vähemmän rikki.
Ystäväpiirissäni valtaosa on heteroita, ikähaitari 35-42. Olemme kaikki pätkätöissä, huomattavasti koulutustasoa alemmissa hommissa, nuoret porhaltavat ohi. Lama-ajan ihmisiä.
Meillä oli vielä usko siihen, että joskus saamme vakinaisen työn, lapsuudesta tullut vilpitön usko siihen, että on olemassa pitkiä työsuhteita.
Työsuhde määrittää vielä monenkin ihmisen itsetuntoa, vaikkei työ olisikaan koko elämä. Mutta elinkeino on tärkeä asia. Jos jatkuvasti joutuu vaihtamaan työnantajaa ja miettimään, mitä töitä seuraavaksi hakisikaan, heijastuu se vääjäämättä parisuhteisiin ja koko elämään. Kaikki tapahtuu "pätkissä".
Itse olen pysytellyt palvelualalla, vaikka minulla on akateeminen koulutus. Työsuhde on kestänyt opiskeluajoilta asti. Taloudellisesti ehkä typerää,palkkakaan ei ala edes kakkosella, mutta perusturva on ja pysyy vakinaisen työsuhteen ansiosta. Muutama muu ystävä on tehnyt ihan saman ratkaisun kyllästyttyään ainaiseen epävarmuuteen ja jatkuvaan työnantajan vaihtamiseen.
Työpaikan vaihdon yhteydessä ei vaihdu ainoastaan työpaikkan, vaan sosiaalinen ympäristö: siis paikka, jossa vietät kuitenkin 8 tuntia päivässä. Siinä pakostakin pysyy aika pinnallisena tämä ihmiskontaktipuoli, jos puolen vuoden välein menee uuteen paikkaan.
Kaikki tämä taloudellinen epävarmuus ei voi olla heijastumatta ihmisiin. Nykynuoret ovat jo tottuneet ilmiöön. Heille tuntuu olevan ihan normaalia solmia pelkkiä määräaikaisia työsuhteita. Sekin heijastunee kuitenkin jollain lailla ihmissuhteisiin ja muuhun elämään. Mikään ei ole pysyvää.
Tämä on vain minun ja parin ystäväni kehittelemää teoriaa, mutta väittäisin että siihen kätkeytyy pieni totuudenjyvänen. Lesbot eivät välty tältä sen enempää kuin heterotkaan.