En oikein tiedä mistä aloittaa. Olen jo pitkällä aikuisiässä oleva, en ihan keski-ikäinen mutten nuorikaan enää. Olen läpi koko elämäni tiedostanut, etten ole kovinkaan kiinnostunut miehistä, toisinaan tuntuu, etten ollenkaan, hyvin todennäköisesti en olekaan. Silti yritin nuorena aikuisena alkaa tapailemaan ja seurustelemaan miespuolisten kanssa ja monta yritystä tulikin tehtyä. Kehenkään en koskaan kuitenkaan varsinaisesti ihastunut, viehätyin lähinnä ajatuksesta että minua pidettiin kiinnostavana ja nuo miehet muodostuivat minulle läheisiksi ystäviksi. Kaikki seurustelusuhteet päättyivät siihen, että miehistäni muodostui minulle uskottuja, joille tilitin jatkuvasti onnettomia ihastuksiani naispuolisiin kohteisiini. Kaikkihan tietävät, minkälaisen sotkun tällainen pidemmän päälle aiheuttaa molemmille osapuolille ”suhteessa”.
Asiaan – olen lähisukuni, esim. vanhempieni kanssa hyvin, hyvin läheinen, mutta tätä puolta itsessäni en voi tuoda esiin. Olen kasvanut asenteisiin ja elämään, jossa homoseksuaalisuus on täysin käsittämätöntä ja iljettävää ja kuulen edelleen jatkuvasti, miksi esim. tv:ssä täytyy olla asia esillä. Tiedostan toki, että tämä elämäni on minun, minä olen minä ja minulla on ihmisoikeus elää elämäni, sellaisena joksi olen syntynyt ja jonka oikeaksi tunnen. Olen tuskaillut itseni kanssa ja tunteideni kanssa koko elämäni, olen käynyt läpi suuria ahdistuksia ja apatioita itseni suhteen, mutta viime aikoina olen tuntenut olevani vihdoinkin edes lähempänä sitä, että todella hyväksyn itseni, vapautan itseni. Minua ahdistaa kuitenkin enemmän kuin voin sanoin kuvailla, että lähiomaisteni asenteet eivät tule muuttumaan. En voi myöskään koskaan kertoa heille tilanteestani, sillä tiedän että vanhoina ihmisinä he eivät TODELLAKAAN kestäisi kaiken muun rankan elämän ohessa totuutta. Olen kuitenkin ilmeisesti ajanut itseni umpikujaan, jossa elän ilman rakkaussuhteita, ilman toivoakaan rakkaudesta, todellisesta ihmisestä vierelläni. Olen harkinnut ihmissuhteita toteuttamalla ne kertomatta läheisille – olen miettinyt luopumista koko unelmasta, (mutta olisiko se kuitenkin liian suuri uhraus?) Olen mennyt laidasta laitaan tunteideni kanssa. Olen monesti täysin neuvoton itseni kanssa.
Toisaalta mietin, onko kyse siitä, etten ole vieläkään täysin itsenäinen jollain tavalla, jolloin annan lähisukulaisten mielipiteiden vaikuttaa liian paljon? Mutta toisaalta taas itsenäisyys tulisi juuri siitäkin, että että löytäisi kumppanin, jonka kanssa rakentaisi oman elämän. Pääkysymys tässä tekstissä kai on se – onko kohtalotovereita, jotka ette voi koskaan kertoa identiteetistänne omaisillenne??? Sillä minä tiedän, että en vain voi, en voi koskaan. Kyse olisi jo läheisteni terveyden todennäköisestä menettämisestä ja tämä ei ole liioittelua.
Asiaan – olen lähisukuni, esim. vanhempieni kanssa hyvin, hyvin läheinen, mutta tätä puolta itsessäni en voi tuoda esiin. Olen kasvanut asenteisiin ja elämään, jossa homoseksuaalisuus on täysin käsittämätöntä ja iljettävää ja kuulen edelleen jatkuvasti, miksi esim. tv:ssä täytyy olla asia esillä. Tiedostan toki, että tämä elämäni on minun, minä olen minä ja minulla on ihmisoikeus elää elämäni, sellaisena joksi olen syntynyt ja jonka oikeaksi tunnen. Olen tuskaillut itseni kanssa ja tunteideni kanssa koko elämäni, olen käynyt läpi suuria ahdistuksia ja apatioita itseni suhteen, mutta viime aikoina olen tuntenut olevani vihdoinkin edes lähempänä sitä, että todella hyväksyn itseni, vapautan itseni. Minua ahdistaa kuitenkin enemmän kuin voin sanoin kuvailla, että lähiomaisteni asenteet eivät tule muuttumaan. En voi myöskään koskaan kertoa heille tilanteestani, sillä tiedän että vanhoina ihmisinä he eivät TODELLAKAAN kestäisi kaiken muun rankan elämän ohessa totuutta. Olen kuitenkin ilmeisesti ajanut itseni umpikujaan, jossa elän ilman rakkaussuhteita, ilman toivoakaan rakkaudesta, todellisesta ihmisestä vierelläni. Olen harkinnut ihmissuhteita toteuttamalla ne kertomatta läheisille – olen miettinyt luopumista koko unelmasta, (mutta olisiko se kuitenkin liian suuri uhraus?) Olen mennyt laidasta laitaan tunteideni kanssa. Olen monesti täysin neuvoton itseni kanssa.
Toisaalta mietin, onko kyse siitä, etten ole vieläkään täysin itsenäinen jollain tavalla, jolloin annan lähisukulaisten mielipiteiden vaikuttaa liian paljon? Mutta toisaalta taas itsenäisyys tulisi juuri siitäkin, että että löytäisi kumppanin, jonka kanssa rakentaisi oman elämän. Pääkysymys tässä tekstissä kai on se – onko kohtalotovereita, jotka ette voi koskaan kertoa identiteetistänne omaisillenne??? Sillä minä tiedän, että en vain voi, en voi koskaan. Kyse olisi jo läheisteni terveyden todennäköisestä menettämisestä ja tämä ei ole liioittelua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuitenkin mä olen tajunnut, että eihän mun tarvii heille tiliä elämästäni ja seksuaalisesta suuntautumisestani tehdäkään! Ja se on auttanut. Mä olen vain päättänyt, että alan elämään itseni näköistä elämää, enkä selittele kenellekkään yhtään mitään. Eli eihän sun tarvii olla puhumassa, etenkin, kun tiedät, miten he suhtautuvat. Mutta älä jätä elämääsi elämättä, äläkä suostu sivusta seuraajaksi.
Kun luin tarinaasi, huomasin paljon tunteita jotka ovat aivan kuin omiani.
Lähiperheelläni on vahvat aseneteet ja mielipiteet aiheesta yleensä. Olen kyllä heille puhunut asiasta mutta he eivät tahdo uskoa sitä ja sitäkautta väheksyvät tunteitani.On vähän kun eläisi päänsä sisällä jumissa.
Mutta jos jatkuvasti pelkää muiden asenteita tai perheensä ajatuksia, ei voi kunnolla elää omaa elämäänsä. Ja omaa elämää loppupeleissä me täällä ollaan pelaamassa..Ei muiden.
Voimia ja rohkeutta siulle!
Tilanteesi on hyvin erilainen kuin omani, mutta haluan vain sanoa, että elä hyvä nainen oma elämäsi, sillä sinulla on siihen oikeus. Ei ole mukavaa elää piilotellen... mutta ketä sinä suojelet ja miltä. No, vanhat ihmiset eivät ole niin tyhmiä ja heikkoja kuin luulisi. Jos he sitten kuitenkin ovat julmia ja kamalia luupäitä, se kertoo heidän vallanhimostaan ja perheenne vaikeasta dynamiikasta. On sinulla oikeus vaatia heiltä ymmärrystä, mutta tottakai sinulla on myös oikeus olla kertomatta elämästäsi. Ainahan nuo keinot ovat tapauskohtaisia. Jos lähdet kyselemään muilta lupaa elää, olet jo tallattu, sillä ihmiset tuppaavat valikoimaan käytöksensä sen mukaan, mitä itse heijastelet. En ole ikinä syrjinyt ITSEÄNI, pyri sinäkin siihen - ja näet, että jos olet siinä vahva, muutkin joutuvat vain kiltisti hyväksymään sinun valintasi. Rakkaus on arvokas asia, lennä ihmeessä sen haaveen perässä ja anna kaiken myös sitten konkretisoitua.
Niin. Ajatus siitä, että eläisi omaa elämää välttämättä mitä muut ajattelee on sellainen mihin jokaisen pitäisi pyrkiä. MUTTA. Ei kukaan kai pelkääkään esim. oman vanhemman suuttumusta tai selkänsä kääntämistä, jos lapsi on lesbo. Tai tottakai se on ensimmäinen pelko, mutta sen jälkeen, jos tietää, että lähiomainen voi menettää mielenterveytensä tämän asian takia niin sen uhmaaminen ei olekaan niin helppoa. Joo, ei se ole lapsen vika, mutta miten kukaan voisi olla syyttämättä itseään tai aiheuttaa toiselle jotain niin vakavaa. Ymmärrän siis viestin aloittajaa, mutta omasta elämästään ei myöskään pidä luopua. Vastausta en siis pysty antamaan. Sori.
Tuttu tilanne.
Onneksi kohdalleni on osunut jo vuosia sitten sellainen Rakkaus, jota en pystynyt ohittamaan. En ole sitten selitellytkään tekemisiäni sen kummemmin suvulle. Jonkin verran (tarpeeksi) sitä kuitenkin aina etääntyy kun kaikki elävät sitä omaa elämäänsä. Olen ajatellut, että ihmiset sitten ymmärtävät asian jos ovat sen valmiita ymmärtämään. Ilman sen suurempaa draamaa. Vastaisin kyllä rehellisesti jos joku sukulainen asiasta kysyisi, vain asian hyväksyneet ovat siitä kysyneet.
Eli ei varmaan kannata sen suuremmin problematisoida, elä vain elämääsi. Usein jo sen tosiasian tiedostaminen, ettei ole tilivelvollinen kellekään, helpottaa ja siitä on hyvä lähteä astelemaan eteenpäin.
Tsemppiä.
on niin ihmeellistä todellakin. Olen itse kokenut samaa kuin sinä.
Parikymppisenä kotona ihmeteltiin, kun minulla ei ollut poikaystävää. Minut määriteltiin runotytöksi, taiteilijaksi. En koskaan kertonut vanhemmilleni todellista itseäni.
Kuitenkin yritin muokkautua ahdasmieliseen perheeseen ja sukuun. Olen ollut naimisissa ja minulla on lapsikin. Vierellä on ollut koko ajan jokin ihastus naiseen, suhdekin välillä. Jotenkin aina äidin vuoksi yritin olla normaali. Nykyään tiedän jo paremmin. Olen aikuinen, äitini kuoli vuosi sitten, ja olen vapautunut henkisesti. Minulla ei ole enää tarvetta olla kaapissa,koska naiset ovat aina olleet elämässäsni. En mainosta sitä, mutta suurin osa läheisestäni tietävät suuntautumiseni. En todellakaan häpeä sitä.
Pidän naisista, miehet ovat kavereita. Nyt elän ilman rakkautta,mutta olen toiveikas. Jos haluat jutella enemmän, kirjoita.
Tutun kuuloinen on tuo sinun juttusi.
En tiedä kasvaako omasta suvustaan itsenäiseksi koskaan.
Minusta tuntuu, että Suomessa on paljon sellaista häpeän tunnetta mikä on tullut menneiltä sukupolvilta perintönä ja jonka me vain laukaisemme. Tavallaan pelkää että kaikki luurangot tulevat ulos kaapista.
Suomen historia ei ole ihan puhdas.
Kovina aikoina jouduttiin tekemään kovia ratkaisuja kun oli pakko. Nyt jos sinä teet kovan ratkaisun, sinä muistutat niistä entisistä ajoista.
Kiitos kokemusten kertomisesta! Näyttäisi siltä, että ainut vaihtoehto selviytyä jotenkin tästä elämästä, olisi todella vetää raja oman henk koht elämän ja läheisten elämän välille. Tämä saattaa kyllä olla helpompi sanoa kuin toteuttaa, mutta todenäköisesti ainoa mahdollisuus jotenkin pysyä järjissään tämän tilanteen kanssa.
Täytyy muistaa, että kaikkea ei tarvitse kertoa... mutta jos todellinen kumppani joskus pamahtaa tielleni, sen kätkeminen voikin olla jo hankalampi paikka.
...sinulle "Kabaree"! Sait jo monta fiksua vastausta.
Vielä haluaisin lisätä että, yritä elää avoimin mielin pohtimatta liikaa tulevaa. Ihmisissä, vanhoissakin, on uskomaton muutospotentiaali. Toki joillekin homoseksuaalisuus voi olla todella järisyttävä asia kohdattavaksi, mutta en usko sen kuitenkaan tuhoavan kenenkään ns ulkopuolisen mielenterveyttä. Oman olemuksen ja taipumuksen tukahduttaminen sen sijaan voi sen tehdä asianosaiselle.
Oman puolisoni isä (ja velikin) reagoi aluksi todella voimakkaasti suhteemme paljastumiseen. Kuitenkin vuodessa tilanne on muuttunut paljon parempaan, kun hänellä on ollut aikaa sopeutua asiaan, ja hän on ilmeisesti oivaltanut, että tyttärensä elää kuitenkin kuten haluaa ja hän ei voi asiaa muuttaa.
Kun löydät ihmisen, jota rakastat ja joka rakastaa sinua se antaa myös valtavasti voimaa. En tarkoita, että ihminen sinkkuna olisi heikko tms, mutta rakkaus - toisen rakastaminen ja rakastettuna oleminen- antaa myös toisenlaista voimaa kohdata mahdollisia vaikeuksia, joita suvun kanssa voi tulla.
Elä avoimin silmin ja rohkeasti, toivottavasti kohtaat oman ihmisesi ja rakastavan ihmissuhteen. Muille kertomisen, suhteen avoimuuden tai matalan profiilin pitämisen voit ratkaista itse sitten kun tilanne on ajankohtainen. Asiat saavat perspektiiviä ja asettuvat kyllä omaan uomaansa kun kuuntelet omaa ääntäsi - et muita, jotka vaativat paljastamaan kaiken tai salaamaan kaiken.
Hyvää jatkoa!
myös että ne netiset läheiset ei muutu, asioista ei puhuta, ei haluta puhua, se joku jonka haluat elämääsi jakamaan, ja johon turvaat voi muuttaa kantaansa.
On varauduttava myös menettämään kaikki, entiset sukulaiset, se rakas.
Tuloksiakin voi myös tulla, entiset sukulaiset syyttävät ex rakstettuasi, exäsi taas laittaa kaiken sukusi syyksi.
Montaa on vaikea valita,¨
ei kai heteroidenkaan tartte kuin harvoin taistella rakkaansa puolesta.