Miksi me suomalaiset olemme niin arkoja ottamaan kehuja vastaan?
Kun ihailee vaikkapa jonkun kaunista vaatetta, saa vastaukseksi usein hämmentynyttä muminaa- vanha rättihän tämä on- on niin kulunutkin jo- en tykkää väristä, mutta muuten hyvä päällä- mitä tahansa vähättelyä, mutta ei kiitosta.
Tänään tapasin kaupassa aivan tuntemattoman naisen, jolla oli yllään ihastuttava, villaneuleinen pitkä takki. Seurasin naista ja ihailin hänen takkiaan.
Lopulta menin hänen luokseen ja kerroin, että hänellä on tavattoman kaunis takki, onko hän itse neulonut sen (olisin heti pyytänyt mallin).
Nainen hymyili iloisesti, kiitti kohteliaisuudesta ja kertoi, että takki oli erään pienen putiikin mallistoa.
Juuri näin minä soisin meidän kaikkien ottavan kehut vastaan. Saammeko niitä koskaan liikaa?
Kun ihailee vaikkapa jonkun kaunista vaatetta, saa vastaukseksi usein hämmentynyttä muminaa- vanha rättihän tämä on- on niin kulunutkin jo- en tykkää väristä, mutta muuten hyvä päällä- mitä tahansa vähättelyä, mutta ei kiitosta.
Tänään tapasin kaupassa aivan tuntemattoman naisen, jolla oli yllään ihastuttava, villaneuleinen pitkä takki. Seurasin naista ja ihailin hänen takkiaan.
Lopulta menin hänen luokseen ja kerroin, että hänellä on tavattoman kaunis takki, onko hän itse neulonut sen (olisin heti pyytänyt mallin).
Nainen hymyili iloisesti, kiitti kohteliaisuudesta ja kertoi, että takki oli erään pienen putiikin mallistoa.
Juuri näin minä soisin meidän kaikkien ottavan kehut vastaan. Saammeko niitä koskaan liikaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
kehumisesta tulee turhan ylpeeksi ja pelko ettei se kehukaan vaan vi'''ilee, on pakko sanoa, että eihän tää mitään ja muilla on vielä komeampia.
Niin meidän on kasvatettu.
Sen verran on ulkomaalaisia tuttava ja ystäviä, että heidän kauttaan tarkkailen omaa suhtautumistamme "kehumiseen", ja olen viisastunut sikäli, että osaan kiittää kohteliaisuudesta, vaikka useinkaan en ole kehuja ansainnut.
Täällä palstalla niin sanotusti vastatessaan johonkin, eli kirjoittaessaan toisen henkilön kirjoituksen perään, saa pian kuulla olevansa mielistelijä.
Pahalta tuntuu, mutta pakko tottua, sillä niin kauan kuin puskasta saa huudella, voi varautua asiattomuuksiin ja ilkeilyihin, joista on kyseessä oleva kohteliaisuus kaukana, mutta....HUOM! Itselleni tämä:
Havaitsin vastanneeni jollekin puskasta huutelijalle ystävällisesti, so: " Mitä metsään huutaa, sitä metsä vastaa."
Asiaan palatakseni, meidät suomalaiset on ehkä kasvatettu vaatimattomiksi, jopa niin "nöyriksi", että kehuminen tekee ylpeäksi, ja siksi lapsiaankaan vanhempiemme ikäluokka ei juuri kehunut.
En kehu itsekään, enkä pahemmin moiti, mutta se minkä sanon on minun mielipiteeni, aito ja ehdoton, ainakin sen hetkinen. Mielipiteethän voivat muuttua, ainakin silloin kun tutustuu asioihin ja ihmisiin perusteellisemmin.
ujoja ja vaatimattomia.
kehuista....heh,,hymähtäkää vaan.Mutta olen myös oppinut antamaan ihmisille hyvänmielen palautetta.En ainakaan tarkoita sitä mielistelyksi,kai näkevät että tosissani olen,yleensä en puhu vaatetuksesta,vaan ihmisen olemuksesta,esim.onpa kiva nähdä sinua,tulen aina iloiseksi nähdessäni sinut,tai:"uffaffaa,taas tuli halpa humala",/minulla kun on niin huumorintajuisia ystäviä,että nauru jo huumaa kun tapaa heidät.
Huomaan kyllä,(toivottavasti)milloin ihminen on allapäin ja en silloin näitä sano.
Itselleni on monesti sanottu niin upeita asioita,että olen kiitollinen niistä aina.
Esimerkkinä kun istun bussipysäkillä
;"Olet varmaan lämmin ihminen kun sinusta lähtee sellainen aura",sanoin kiitos.Aloimme jutella naisen kanssa.Toinen esimerkki,olen taas bussipysäkillä,toisesta bussista tulee hyvin vanha mies suoraan luokseni:"saanko pitää hetken käsistäsi kiinni,olen tulossa sairaalasta,vaimoni on kuolemassa syöpään,"emme puhu mitään pidämme vain toisiamme kädestä.Hetken kuluttua vanha mies lähtee pois silmät kyynelissä ja sanoo kiitos.
Mitä osuutta minulla on tähän?Sitä en ymmärrä.
Vai liittyykö tämä ollenkaan tähän ketjuun.Koin ainakin mm.nämä luottamuksenarvoisina asioina,jos ei kehuina.
kaikenlaisia käsitöitä,neulon,ompelen kudon kangaspuilla ym.Saan usein kehumisia,että kyllä sinä osaat kaikkea,nyt jo osaan ottaa kehumiset vastaan,sanon,että olen luojalle kiitollinen näistä lahjoista.Olen kyllä sitäkin mieltä,että kaikkeen oppii kun on halua.Sekin on yksi syy,että saa vähän halvemmalla kun viitsii nähdä vaivaa.
Seurustellessani ruotsinkielisen kanssa opin ottamaan kehuja vastaan samoin kuin pieniä tuliaisia joka tapaamisella. Kiittäminen on helppoa.
Tuolla toisessa ketjussa kerroin masentuneista joita voin täydellä syyllä nyt sanoa todellisiksi ystävikseni.
Eräs heistä kirjoitti mesekeskustelussamme; " Et ole tavallinen kuolevainen, olet enkeli. Saanhan aina kuulua jollain tavalla elämääsi? Olethan minulle vaikka sisko?"
Sen kiitoksen otin vastaan todella kyyneleet silmissä. Koin olleeni isona apuna Hänen Pääsiäiseensä koska hän jälleen uskalsi herätä aamulla, pukeutua ja kohdata todellisuuden.
Jos koen antaneeni jotain henkisiä voimavaroja, olen oppinut jo ottamaan vastaan kiitoksenkin tietäen että ihminen todella tarkoittaa jotain kiittämisellään, ne eivät ole tyhjiä sanoja.
On ollut vaikeaa oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja eikä ollenkaan hassumpana. Mieleeni ei ole jäänyt yhtään vanhempieni rohkaisevaa kehumista ulkonäöstäni tai osaamisestani. Ne kehumiset on pitänyt myöhemmin hakea siitä sallivuudesta, mitä sai tehdä tai kokea. Sain avata radion takaosan ja räplätä ja tutustua siihen ihmeelliseen putkistoon. Tai että äitini kuunteli juttujani ystävistäni ja muisti ne paljon kauemmin kuin minä itse.
Kun tyttärelläni oli kaunis pitkä ja kihara tukka tai kun hän oli lähdössä teini-ikäisenä "kartsalle", kehuin hänen ulkonäköään tai meikkiään.
Nyt olen oppinut jo ottamaan vastaan itseäni koskevat ystävälliset huomiot. Ne kirkastavat päivää monta kertaa. Samoin itse kehun spontaanisti tuttavien ja joskus tuntemattomienkin vaatetusta, tukkaa tai mistä nyt milloinkin on aihetta. Mutta siinä on vielä paljon oppimista.
"Hämmennyin kun annoit minulle kiitosta. Hämmennyin koska tarkoitit sitä. Olemme niin tottuneet turhaan imarteluun että rehellistä kiitosta on vaikea ottaa vastaan. Sinunkin on." En ole varma kirjoittajasta, muistelen että olisi Pertti Nieminen, ei se Dingo vaan vanhempi mies pohjoisesta? En tiedä sitäkään saiko tekstiä lainata tänne, oletan ettei kirjoittaja pahastu tekstin käytöstä tässä yhteydessä. Emme varmaan huomioi lähimmäisiämme koskaan liikaa, onko syynä sitten tämä meidän pohjoisen kansan ujo, itseämme väheksyvä luonne vai mikä. Muutetaan tapojamme, annetaan myönteistäkin palautetta, kehutaan toisiamme! Sehän voi olla vaikka sitä että kun satumme tulevana kesänä Olivian kanssa samaan aikaan Sataman Sanniin kahvikupposen ääreen ja luon ihailevan katseen suuntaasi, otathan sen sitten myönteisenä asiana.
Mutta mistä minä voin tietää, kuka sinä niistä monista ihailevista katsojista olet;)
Vaikka, liekö sillä niin väliä. Hymy on lisääntyvä luonnonvara ja on kuin rakkaus, mitä enemmän sitä tuhlaa, sitä enemmän itsekin saa.
Se Olivia taas pani pääkaupungissa päät pyörimään, sanon vaa! Herrajestas kö yhteekii tuttavaa tuol törmättii, mannerheimintiel, kö Jaatine ei saanu autoo mahtumaa, ni myö...taas mie eksyin aiheest. Kuiteskii, kyl jälkeepäi tuli meilii ja postii, et herraisä, kuka se upee daami oli siu kaa?? Ooha mie ylpee tollasest ystäväst! Ja hää kö käyp täällä, ni mie aina vaistomaisesti kattelen tän kaupungin katukuvvaa ja pahalt tuntuu... Ei meit turhaa haukuta tuulipukukansaks. Vaa onkoha Pariisin kaduilla mukulakivvii? Kysyn vaa, koska niil on nii pirun vaikkee tallustaa tollasil "rotantappokengil" mitä miekii käytän.( Pariisilaisilt anteeks, siel on nyt ne neonväriset tuulipuvut muotii, et ehä mie sillä...)
Mut Kehutaa rakkaat ystävät toisiimme, ain kö aihetta. Mie sitä ainaskii harrastan.