Hei! Alla on vanha tekstini, johon itse aina välillä palaan, kun oma luovuus meinaa unohtua ja kun tämä suoritusyhteiskunta rupeaa ahdistamaan... Ainakin itse koen, että tekstini itsessään on juuri sellainen intuitiivinen oivallus ja löytö, joista tekstissä puhun, joten toivon kovasti, että tästä olisi iloa muillekin.
Kevätterveisin
Richard Järnefelt
Luovaksi tekemättä mitään?
Intuitiivisen luovuuden kylvö- ja kasvatusohjeet
Alkusanat
Suomalainen luovuuskeskustelu on taas herännyt. Opetusministeriön kärkihankkeen nimellä on alettu etsiä ratkaisuja, joilla suomalaiset tulisivat luovemmiksi.
Tätä tarvitsisi kansantaloutemme ja tätä tarvitsisivat yritykset, joiden kansainvälinen kilpailukyky ei voi enää perustua halpaan työvoimaan tai ylivoimaiseen tekniseen osaamiseen. Suomessa kun ei enää ole näistä kumpaakaan.
Suomessa ollaan kyllä taitavia tekemään keksintöjä. Hyvin harvoin nämä keksinnöt kuitenkaan ovat uusia ja mullistavia, vaan kyse on jo olemassa olevien ideoiden parantelusta ja hienosäädöstä.
Tätä ei tietenkään tule väheksyä – kyllä tällaistakin tarvitaan. Moni muualla oivallettu tekninen laite on hioutunut Suomessa laadukkaimpaan muotoonsa, mutta kun tämän saman jo osaavat monet muutkin, tämä osaaminen ei yksin riitä takaamaan kasvua ja hyvinvointia.
Suomi on nuori kulttuuri eurooppalaisessa mittakaavassa. On muistettava, että vain hieman yli sata vuotta sitten kansamme pääkielellä ei juurikaan ollut mahdollista saada korkeampaa sivistystä. Noin puolitoista sataa vuotta sitten maassamme vallitsi nälänhätä, joka tappoi valtavasti kansaamme. Nämä muistumat eivät kerro vahvasta eivätkä vanhasta sivistysmaasta.
Koska koulutuskulttuurimme on nuorta, siinä on keskitytty aivan liiaksi mitattaviin asioihin. Tämä on ymmärrettävää, mutta samalla hyvin valitettavaa.
Nämä muutama ajatus ovat itselleni kirkastaneet sen, että jos suomalaista luovuutta halutaan edistää, siihen eivät riitä mitkään vanhat keinot. Taidekasvatuksen lisääminen ei ole ratkaisu. Koulun ja kulttuurin yhteistyö ei sinänsä auta mitään. Lastenkulttuurin kehittäminen, taidepajat ja monimediakokeilut ovat vain hyviä yrityksiä.
Kyse on isommasta asiasta, ja siksi sitä ei ehkä haluta nähdä. Kyse on kansallisesta ajattelutavastamme. Kyse on siitä, mitä yleensä kutsutaan ”luterilaiseksi työmoraaliksi”, kyse on tietämisen ja akateemisuuden yliarvostamisesta, kyse on taiteen tohtorintutkinnoista, kyse on paljosta muusta.
Yritän saada lukijani kyseenalaistamaan omaa ajatteluaan, ja sitä kautta muuttumaan oikeasti luovemmaksi. Ehkä mullistavin ajatus on se, että juuri olemalla tekemättä, pyrkimättä ja yrittämättä, voimme saada eniten ja parhaita tuloksia aikaiseksi. Tämä on paradoksi, joka suomalaisten olisi opittava.
Luovuutta ei voida opettaa. Vaikka kuinka monta kärkihanketta tehtäisiin, ja vaikka kuinka monta taidepajaa perustettaisiin ja luovuusbyrokraatteja palkattaisiin, luovuus ei etene askeltakaan. Minäkään en voi opettaa luovuutta, mutta voin opettaa sen, mitkä ovat ne esteet, jotka ovat luontaisen luovuutemme tiellä. Suomalaisessa kulttuurissa niitä esteitä on hyvin paljon.
Richard Järnefelt
Luovuutta ja luovuutta
Kun edellisen kerran oli muotia olla luova, luovuudeksi kelpuutettiin monenlainen puuhastelu. Askartelu nousi arvoon arvaamattomaan, kun kaupungistuneet suomalaiset väsäsivät itse joulukoristeitaan. Syntyi runsaasti harrastusryhmiä ja kerhoja, joissa näperreltiin yhtä ja toista. Tätä tällaista pidettiin suunnattomana luovuutena. Hyvä puoli oli se, että alettiin ajatella, että taide ei olekaan vain elitistinen ja ylhäinen maailma, vaan se kuuluu kaikille.
Tällaisessa puuhastelussa ei toki ole vikaa, ja tuskin tekee mitään vahinkoa, jos seurakunnat, järjestöt ja koulut yhä vain yläpitävät tällaisia ”leikkaa ja liimaa” – kerhoja. Mielestäni niillä ei kuitenkaan ole oikean luovuuden kanssa paljoakaan tekemistä.
Kerhot eivät tee varsinaista vahinkoa luovuudelle, mutta tietoisempi taidekasvatus tekee. Olen itse oppinut todeksi ajatuksen, joka itse asiassa on itsestäänselvyys: kun opimme jonkin asian, emme opi ainoastaan sitä asiaa, vaan myös sen takana olevan tavan ajatella.
Tämä muistaen nykyinen taidekasvatuksemme näyttäytyy aika oudossa valossa, alkaen jopa koulujen taideopetuksesta.
Musiikki on itselleni tutuin alue, ja musiikin opetuksen tila on jo vuosikaudet ollut omana silmätikkunani. Soittamista opetetaan valtaosin nuottien kautta, ja jos siitä uskalletaan irrottautua, käytetään ns. vapaata säestystä, joka on alkeellista sointurakenteiden hyväksikäyttöä rytmikonetta leikkimällä. Tällainen toistaminen ei voi edistää kenenkään oikeaa luovuutta, sillä taustalla vaikuttava ajattelutapa on luovuudenvastainen.
Kuvataiteista tiedän sen verran, että kouluopetus on järjetöntä, koska eri tyylisuuntiin tutustutaan matkimalla itse kyseisen suunnan teoksia. Jo pelkästään ajatus eri tyylisuunnista sisältää luovuutta tuhoavan ajatuksen. Siveltimen käyttäjä oppii turmiollisen tavan ajatella. Lisäksi nykytaide, joka mielestäni – kaikella kunnioituksella - on valtaosin hyödytöntä ja julmaa roskaa, perustuu pitkälti yritykseen tehdä jotain sellaista, jota muut eivät vielä ole tehneet. Siis pakotettuun luovuuteen, joka ei voi ikinä onnistua.
Luovuuskoulutusta on myös tarjolla vaikka minkälaista. Eri koulutustalot nettoavat hurjia summia istuttamalla yritysjohtoa ja suunnittelijoita säännöllisesti kursseille, joissa opetetaan aikuisten kielikuvin ja välinein sitä samaa puuhasteluluovuutta, mitä seurakuntien kerhotkin opettavat. Myös pitkäaikaistyöttömät on pakotettu samanlaisen rahastuksen välikappaleiksi toinen toistaan typerämmille kursseille. Mutta kun tämä kaikki ei auta yhtään ajattelun uudistamisessa.
Mitä on oikea luovuus?
Käsitykseni on, että oikea luovuus on intuitiivista. Ikään kuin ”tyhjästä”, odottamatta, yllättäen, mieleen tulee jokin oivallus, joka on aikaisempaan ajatteluun verrattuna erityisen vallankumouksellinen tai ”luova”.
Oivallus voi olla tekninen ratkaisu, runo, teksti, kuva, musiikkia, ihan mitä vain. Se on kuitenkin kokijalleen merkityksellinen, ja ehkä sitten muillekin, ja sen toteuttaminen on vaivatonta, helppoa ja iloa tuottavaa. Kyse ei siis ole mistään ”luomisen tuskasta” – se on epäluovien ja väärin ajattelevien ihmisten keino kuvata sitä prosessia, jota he koko ajan läpikäyvät, ja jota he luulevat luovuudeksi.
Intuitiivinen luovuus ei ole oma keksintöni. Elämänkertatietojen mukaan esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozart kuuli musiikkia, ja merkitsi sen ylös. Lisäksi Mozart varmasti loi toisinkin keinoin, kun oli nälkä, ja tilaustöitä oli pakko ottaa, mutta ne kappaleet eivät olekaan osana sitä ihmiskuntaa ilahduttavaa musiikkiperintöä, joka Mozartilta meille jäi. Intuitiivisesti luotu musiikki on ehdottomasti parhainta. Mozartkin teki myös huonoja kappaleita.
Monella muulla säveltäjämestarilla on ollut samanlaisia kokemuksia. Hyvin monien elämänkerroista löytyy todisteita tälle.
Albert Einstein puhui intuition sormesta, joka ohjasi häntä löytämään suuret oivalluksensa maailmankaikkeudesta. Nykyajan nero Stephen Hawking myös on sekä kirjoissaan että haastatteluissaan kertonut tärkeimpien oivallustensa tulevan intuitiivisesti.
Se, mistä intuitio tulee, voisi olla kiinnostava kysymys, mutta sitä olisi ehkä syytä olla miettimättä, koska se juuri olisi vääränlaista ajattelua, joka intuition tuhoaa. Joku varmasti haluaisi vastata, että intuitio tulee Jumalalta. Jonkun mielestä on kyseessä vain oman piilotajuntamme tuote, ja jotkut koulukunnat taas ehkä näkevät siinä todisteen kollektiivisesta piilotajunnastamme. Idän uskontojen edustajat ymmärtäisivät asian mieluiten siten, että kun minätietoisuus on sammunut, meillä on yhteys tosiolevaiseen.
Eräs kiintoisa teoria on Platonin ideaoppi. Platonhan opetti, että ”taivaassa” on olemassa esimerkiksi pöydän idea, ja kaikki ne pöydät, joita me maan päällä teemme, ovat jonkinlaisia jäljitelmiä tuosta ideasta. Näin ajatellen me yksinkertaisesti vain löytäisimme uusia ideoita intuitiivisesti, ja katsoisimme oman persoonamme värittämästä näkökulmasta ikiaikaisia oivalluksia ja toisimme niitä kuvana, ääninä, teknisinä vempaimina, tekstinä jne. yhteiseen tietoisuuteen. Intuition saaja olisi itse ikään kuin instrumentti.
Tärkeintä on kuitenkin tajuta, että tätä vastausta ei tarvitse tietää. Jos sen tietämiseen liiaksi panostaa, intuitiivisuus on varmasti tipotiessään. Vanha zen-buddhalainen viisaus sanoo, että jos haluaa valaistua, ja päättää siksi mennä metsään kävelylle, ei varmasti koe mitään, mutta jos sen sijaan vain menee metsään kävelylle, saattaa jotain kokeakin. Eli unohtakaamme nyt, mistä intuitiot tulevat. Sitä ei tarvitse tietää.
Keksitäänkö pyörä uudelleen?
Intuitiivisen luovuuden epäilijät ovat joskus sanoneet, että teorian ja tiede- tai taidehistorian sivuuttaminen johtaa pyörän keksimiseen uudelleen. Näin voi todella joissakin tapauksissa käydä, mutta entä sitten? Uudessa pyörässä voi kuitenkin olla jokin sellainen elementti, jota vanhassa ei ollut.
Länsimaisen tieteen ja taiteenkin perusvirhe on mielestäni yritys välttää tämä näennäinen ongelma. Se johtaa helposti siihen, että kun aina perustetaan vanhalle tiedolle, ollaan lopulta Pisan kaltevan tornin tilanteessa. Jos alussa mentiin vähän vikaan, ja rakennettiin edellisen tiedon päälle, lopulta koko torni on kaatumaisillaan.
Eräitä luovuuden esteitä
Kuten alkusanoissa totesin, luovuuden esteitä on paljon. Niitä on vaihtelevasti kulttuureissa pitkin maailmaa, ja jossakin enemmän ja jossakin vähemmän.
Oma kokemukseni on ollut, että intuitiivista, oikeaa luovuutta estää tapamme ajatella. On aivan totta, että liiallinen yritys saada jotain aikaiseksi yleensä vesittää koko hankkeen. Jokaisella on varmasti omasta elämästään tästä muistuttavia esimerkkejä. Kovalla yrittämisellä on toki mahdollista saada aikaan rutiiniluonteinen suoritus, ja jos se jollekin riittää, hän olkoon siitä onnellinen. Mutta jos todella halutaan löytää uutta, saada uusia näkökulmia, kehittää asioita oikeasti jne., niin siihen ei riitä suorittava ”luovuus”.
Hyvä esimerkki olkoon säveltäminen. Maamme musiikkikorkeakoulussa opetetaan säveltämistä. Opetus on varmasti korkeatasoista, ja säveltäjäksi aikovat saavat tarkan käsityksen siitä, millä soittimilla pystyy toteuttamaan minkäkinlaisia ääniä jne. Tällaiseen rajan asti ajatus säveltämisen opettamisesta on täysin hyväksyttävä. Mutta kun aletaan opettaa erilaisia tyylikausia (”älä sinä tee näin, sillä nämä on jo tehty”), ja teoretisoimaan musiikin tulevaisuutta (”tee sinä mieluummin näin”), niin on luotu ”säveltäjä”, jonka työ on pahimmillaan vain tietoista ähellystä nuottipaperin kanssa, ja eri ratkaisujen punnitsemista teoreettisesti, kaiken opitun valossa.
Ei tällä tavoin voi syntyä mitään oikeasti uutta. Intuitiivinen luovuus vaatisi kaiken teoreettisuuden unohtamista, ja vain olemista. On ehkä hyvä osata kirjoittaa nuotit ylös (toki muitakin merkintätapoja on), kun oivallus tulee, mutta kaikki, mikä käy sen yli, on varmasti turhaa, ja tuhoaa luovuutta.
Taidekoulutus yleensäkin on luovuuden idean vastainen. Taiteen alalla ei saisi olla tutkintoja, eikä pitäisi ikimaailmassa tavoitella mitään naurettavia taiteen tohtorin tutkintoja. Taiteilijan kyky mitataan sillä, miellyttääkö hänen taiteensa, eikä sillä, onko hänellä hieno diplomi seinällä. Maailman ehkä virtuoosimaisimmat soittajat tulevat yhä kulttuureista, joissa ei ole järjestäytynyttä musiikkikoulutusta. Ensimmäisinä tulevat mieleen lukemattomat romanit.
Se ken on kuullut nykysäveltäjien teoksia, ymmärtää kyllä, mistä puhun. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta niistä voi nauttia vain ihminen, jonka tausta on sama kuin tekijän, eli hän meneekin konserttiin analysoimaan ja etsimään sävelkuvia, jotka ovat uusia tai poikkeavia tietoisesti. Hän ei elä musiikissa eikä musiikille, eikä uppoudu mihinkään uutta luovaan, intuitiiviseen maailmaan, koska hänen ajattelutavallaan ei siihen kyetä, eikä se maailma ole edes konsertissa läsnä.
Sitten ovat tietysti myös ne taiteen ystävät, jotka istuvat joka ikisessä konsertissa, ja huutavat aina ”Bravo!”, vaikka estradilla soitettaisiin yksiäänistä kukkopilliä.
Intuition kokemisen ulottuvuuksia
Kun joku saa intuitiivisen oivalluksen, ja luo intuitiivisen teoksen, oli se sitten säveltä, kuvaa, tekstiä, tekniikkaa tai muuta sellaista, hän samalla ikään kuin avaa oven jonnekin, uuteen maailmaan. Hän tuo yhteiseen tietoisuuteemme asian, joka herättää muissakin samanlaisia tuntemuksia kuin hänessä itsessään.
Vaikka mauissa on eroja, mikä on persoonallisuuseromme huomioon ottaen aivan luonnollista, silti on olemassa taideteoksia, jotka herättävät laajassa joukossa ihmisiä samanlaisen arvostavan kokemuksen. Jos joku tästä valtavirrasta poikkeaa, kyse voi hänen kohdallaan olla vastaavasta ajatusestymästä, mikä edellä olevalla konserttiyleisöllä kuvattiin.
Mikä selittää tällaisen kokemuksen? Miksi esimerkiksi Mozartin 40. g-mollisinfonian 1. osa on (lähes) kaikkien mielestä kaunis, miksi Mona Lisa – maalaus puhuttelee?
Rohkenen väittää, että kyse on intuitioista. Intuitiivisen luomistyön tuloksen tunnistaa tiedostamattaan. Nähdessämme pöydän, tajuamme helposti pöydän idean. Pöytä on taso, jolle voi laskea tavaroita, jonka päällä voi aterioida jne. Silti pöytiä on miljoonia erilaisia. Nähdessämme Mona Lisan, tajuamme, että siinä on mestarillisesti toteutettu intuitio Mona Lisasta, kauniista ja arvoituksellisesta naisesta. Olemme tavoittaneet Mona Lisan idean. Laajemmin ajateltuna siinä onkin kauniin ja arvoituksellisen naisen idea, ja sitä kuvaavia teoksia on taas tuhansia - on runoja, maalauksia, kirjoja jne.
Näistä määrittelykysymyksistä huolimatta intuitiivisen luomistyön tuloksen kyllä tunnistaa, ja mieli tuottaa sille tuntomerkeiksi sellaisia ajatuksia kuin ”hyvä”, ”koskettava”, ”elähdyttävä”, ”kaunis”, ”vaikuttava” jne. Nämä ovat juuri niitä teoksia, joista puhutaan ja kirjoitetaan vielä satojen vuosien kuluttua, vaikka monet muut aikakautensa ”luovuuden kukkaset”, jotka on tuotettu ponnisteluja ja pinnistelyjä luovuudeksi luulemalla, ovat jo aikoja sitten unohtuneet.
Luuleeko kukaan ihan vakavissaan, että ne teokset, joita Kiasmassa nyt on, olisivat kenenkään mielestä arvokkaita ja merkityksellisiä kahden sadan vuoden kuluttua? Luulen, että silloin yhä vain ihaillaan Michelangelon, da Vincin, van Goghin ja sellaisten nerojen töitä, joiden luomistyö on tiettävästi ollut intuitiivista.
Lisää luovuuden esteitä
Niin kuin edellä on esitetty, tietoinen ajattelu on este intuitioiden saamiselle. Mutta koko elämämmehän on tietoista, ainakin siihen asti, kunnes kuolemme. Miten ihmeessä voisimme avautua portiksi intuitioiden tulla, kun samalla elämme yhteiskuntamme jäseninä?
Takuuvarmaa ratkaisua ei olekaan, ja intuitiivisuutta ei varsinaisesti voida opettaa. Sen sijaan on mahdollista opettaa itse kutakin purkamaan ne räikeimmät esteet, jotka ovat intuitioiden tiellä. Sitten voi vain odottaa, eli mennä metsään kävelylle pyrkimättä saavuttamaan mitään, kuten edellä oleva zeniläinen viisaus kertoi.
”Minä teen”, ”minä luon”, ”minä opiskelen”. Tuttuja ajatuksia kaikki, mutta myös hyvin haitallisia. ”Tieteellinen maailmankuva on ainoa oikea.” Erittäin vaarallinen ajatus, koska se antaa luvan teoretisoida kaiken, mitä ympärillä on.
Pitäisi uskaltaa luopua tarpeesta saada aikaiseksi, keksiä ja löytää, ja sen sijaan vain olla, jolloin todellisuudessa saakin aikaan, keksii ja löytää lopulta paljon enemmän. Mutta siihenkään tilaan ei saa pyrkiä tietoisesti sen vuoksi, että odottaa silloin kykenevänsä enempään.
Teoreettinen ajattelu on suuri este. Musiikin puolella nähdäkseni juuri musiikin teoria sulkee muusikoiden korvat ja tuhoaa korvakuulokyvyn. Miksi pitää voida analysoida, että ”ahaa, nyt tuli septimi, nyt tuli seksti, ja voi, miten kiintoisa dissonanssi tässä nyt on, ja kontrapunktikin on huomioitu.” Mitä ihmettä tällaisella näennäistiedolla tekee?
Se ei ole ainoastaan typerää ja hyödytöntä, vaan se on myös vaaraksi, koska se estää oikean luovuuden syntymistä. Kaikilla tieteen ja taiteen aloilla on vastaavanlaisia asioita, ja mitä kauemmas oikeasta tieteestä mennään, sitä enemmän niitä on. Joka ikinen korkeakouluopiskelija voi vahvistaa, että heidän tutkintoonsa kuuluu myös paljon täysin hyödytöntä ja typerältä tuntuvaa materiaalia. Entä jos he ovatkin oikeassa?
Mitä enemmän yritetään olla luovia, sitä vähemmän ollaan. Siksi on niin huolestuttavaa, kun ministeriö käynnistää jonkin hankkeen. Kaikista pessimistisimmät veikkaukset julkisuudessa siitä, mihin tuo hanke johtaa, ovat olleet se, että taideopetusta lisätään (miettimättä sen sisältöä, jolloin itse asiassa tuhotaan luovuutta), perustetaan lisää virkoja luovuutta kouluttamaan (yhtälö on mahdoton, koska oikeaa luovuutta ei voida opettaa) ja lisätään taideapurahoja ja läänintaiteilijoita (sillä saadaan vain lisää muka-taiteilijoita, jotka ovat vastuussa tietoisista roskaproduktioista ja Kiasman kaltaisten peltihallien täyttämisestä eritteitä täynnä olevilla tehosekoittimilla).
Sohvalle makaamaan
Intuitio on lahjaksi saamista. Tämä on vieras ajatus kulttuurissa, jonka kansanviisaudet (onneksi katoavat…) sisältävät sellaisia ”oivalluksia” kuin ”hiki laiskan syödessä, vaan ei työtä tehdessä.” Usein on nimittäin niin, että juuri se ”laiska”, jonka elämä ei täyty jatkuvalla tietoisella onnistumisen vimmalla, saakin aikaiseksi ne oivallukset, joita ahkerat sitten toteuttavat ja hiovat. Tärkeitä rooleja siis kumpikin, mutta jos valita täytyy, tarvitsemme huomattavasti enemmän niitä ”laiskoja”
Se, mitä kutsutaan ”luterilaiseksi työmoraaliksi”, vaikka sillä ei Martti Lutherin ajatusten kanssa kauheasti tekemistä olekaan, on ollut yksi este luovuuden kukoistamiselle. Suomalaisen on aina pitänyt suorittaa. Ensin pellolla kyläyhteisön askareissa, sitten koulussa kansankynttilän silmien alla, sitten työpaikalla, missä ovat olleet työnjohtajat ja kellokortit, ja nyttemmin pitää täyttää tulostavoitteet. Luovuutta vaativiin tehtäviin palkataan ihmisiä, joiden koulutus on tuhonnut suuren osan heidän luovuuttaan, ja loppu kahlehditaan vääränlaisella työilmapiirillä.
Vasta aivan viime vuosina on ohuesti oivallettu se, että perinteiset työyhteisöt eivät palvele luovuutta juuri millään lailla. Työajan tarkka mittaaminen ja mitattavissa olevien suoritusten vaatiminen ovat varmoja intuitiivisen luovuuden vihollisia.
Näitä ongelmia on yritetty ratkaista tuomalla erilaista viihdykettä työpaikoille. IT-yritykset saivat mainetta joustavilla työajoillaan, sekä työntekijöiden pizza- ja Coca-Cola-palveluilla. Työntekijät, jotka olivat kasvaneet toisenlaisessa yhteiskunnassa, eivät kuitenkaan osanneet hyödyntää oikealla tavalla tällaisia mahdollisuuksia, vaan he ehkä ymmärsivät työyhteisön vapaamielisyyden merkkinä ja kiitoksena omasta ylilahjakkuudestaan. Kysehän oli vain yrityksestä luoda luovuudelle suotuisampi työ-ympäristö.
Joillekin etätyö voisi olla luovuutta enentävä tekijä, toisille taas kirous. Kaikki riippuu valtavasti siitä, minkälainen ilmapiiri työntekijän kotona on.
Vaikka yhtä oikeaa vastausta ei ole, ihan konkreettinen sohvalla makaaminen ja kattoon syljeskely saattaisi useinkin olla intuitiivisen luovuuden kannalta monin verroin parempi ratkaisu kuin ne monet luovuuden kliséet, joita edelläkin on esitelty. Meidän tulisi todella luopua suorittamisesta ja pyrkimisestä, ja antaa sen tulla, mikä on tulossa. Jos työnantaja ei ymmärrä omaa parastaan, hän sitoo työntekijät firmaansa kellokortein ja vaatimuksin. Laatikko pizzaa, Coca-Cola ja sohva olisivat oikeansuuntaisempia keinoja. Ja ne pitäisi tietysti myös työntekijänkin ymmärtää oikein.
Menestystarina voi päättyä
Ellei uutta luovuutta löydy, suomalainen menestystarina voi päättyä. Kuten edellä todettiin, asioiden jatkojalostaminen ja toteuttaminen ei enää ole kultakaivos, koska niin monet muutkin osaavat sen.
Meillä olisi oiva struktuuri luovuuden oivallusten hyödyntämiseen. On toimiva yhteiskunta, on tekninen osaaminen, on kohtalaisesti pääomiakin. Vain yksi puuttuu - luovat oivallukset.
On aiheellista kysyä ja ihmetellä, miksi Suomessa ei ole tehty maailmanhistorian kannalta merkittäviä keksintöjä? Tännehän on päinvastoin tuotu muualta sellaisiakin oivalluksia, jotka eivät itse asiassa edes tänne sovi, kuten auto. Suomen autoistuminen on vaatinut lukuisien jatkojalostustoimenpiteiden tekemistä, kuten talvirenkaat ja teiden suolaus. Sen sijaan olisi ollut luovempaa keksiä toisenlainen kulkuväline, joka toimisi täällä paremmin, ilman muita järjestelyjä.
Luovuuden puute on joskus myös itsetunnon puutetta. Itsetunnon puute voikin olla suurin syy siihen, miksi suomalainen koulutusjärjestelmä niin arvostaa muiden luoman tiedon ulkoa pänttäämistä.
Yleensä kun lukee suomalaista tieteellistä teosta, nukahtaa viimeistään puolivälissä. Näin sen vuoksi, että teksti on usein yllätyksetöntä, kantaa ottamatonta, vanhoja tuloksia esittelevää jne. Meiltä on kokonaan unohtunut sellainen tiede, jossa tutkija esittää oletuksen, ja sitten laajasti tutkitaan, että voisiko se olla näinkin?
Myös yritysmaailma tarvitsisi enemmän tällaista luovuutta. Uudet innovaatiot vaativat usein jatkojalostamista, mutta ellei ole innovaatioita, ei ole mitään jalostettavaakaan.
Erityisesti yritysten suunnittelijapuoli, ja miksei koko henkilökuntakin pitäisi ”luovuuskouluttaa”. Tämä ei tietenkään tarkoita tässä sitä, mitä luovuuskoulutus on tähän asti ollut, eli viihteellisiä kursseja, joissa vuoroin kiivetään kallioseinää ja vuoroin lennetään kuumailmapallolla. Tällaisille asioille on sijansa vain työntekijöiden yhteisen viihtymisen apuvälineinä.
Luovuuskoulutus tarkoittaisi tässä tapauksessa sitä, että yrityksen muusta sisäisestä koulutustarjonnasta siivottaisiin pois kaikki turhan teoreettinen ja analyyttinen materiaali, työympäristöä mukavoitettaisiin ja kaikkea joustavuutta lisättäisiin. Sitten tiedotettaisiin ihmisille, uskottavasti ja kannustavasti, että intuitiivinen luovuus on ainoaa oikeaa luovuutta, ja kaikkia kehotetaan yrittämään raivata esteitä oman intuitiivisuutensa tieltä, ja esteet ovat tunnistettavissa näin ja näin.
Ei siis diplomeita, ei hauskaa puuhastelua, ei kursseja, kokeita tai suorituksia. Ei analyyseja, ei tarkkoja ohjeita luovuuteen pääsemiseksi, ei kontrollia, ei valvontaa. Olisi todella yritettävä ymmärtää se, että työntekijä, joka keskellä työpäivää makaa sohvalla onkin firmalle ehkä paljon hyödyllisempi työntekijä kuin se suorittava työntekijä, joka kasvot punaisena pakertaa jonkin aikaa ja vaivaa vaativan, mutta usein täysin merkityksettömän työtehtävän parissa.
Tässä voi nähdä ehkä paluun 1960- ja erityisesti 1970-lukujen kasvatusmaailmaan, mutta onko se niin paha asia?
Tulevaisuuden yhteiskunta
Star Trek - sarjan alkuperäinen ideoija Gene Roddenberry on visionääri, jonka suuruutta ei ole tajuttu. Avaruusseikkailusarja mielletään usein puhtaaksi viihteeksi, vaikka siihen voisi kätkeytyä muutakin. Roddenberryn ideoima maailma on mielenkiintoinen, koska siihen kuuluu toisaalta ylivertainen teknologia ja toisaalta ihmisten välillä lähes utopistisen tasa-arvoiset suhteet.
Uskon, että Roddenberry loi maailmansa intuitiivisesti, ja osui samalla ”tulevaisuuden maailman ideaan”, ja kuvasi meille osuvasti tulevaisuutemme.
Jotta ylivertainen teknologia voisi kehittyä, tarvitaan jatkojalostamista, kilpailua, kapitalismia ja työntekoa. Jotta olisi, mitä kehittää, tarvitaan ihmisten välistä luottamusta, rakkautta, suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa, jotka usein ovat suotuisimmat olosuhteet intuitiiviselle luomiselle.
Nyt vuonna 2003 tilannetta tarkastellen minusta tuntuu, että kehitys kulkee siten, että Yhdysvallat kumppaneineen muuttuu intuitioiden jatkojalostuksesta ja tuotannosta huolehtivaksi alueeksi, kun taas vanha Eurooppa jalostuu pikku hiljaa intuitioiden tuotantoalueeksi. Tämä visio kuulostaa aluksi irrationaaliselta, ja se on jopa vastoin sitä, minkälainen maailma on viimeiset toista sataa vuotta ollut, mutta tämäpä onkin intuitio. Näinkö tai koinko oikein, se selviää lähimmän sadan vuoden sisällä.
Jos tarkastellaan tulevaisuutta hieman lyhyemmällä perspektiivillä, kyse on silloin vielä yhä erikoistumattomasta maailmasta. Kaikki tekevät kaikkea, ja yrittävät olla hyviä siinä. Suomellakaan ei juuri ole muuta vaihtoehtoa kuin löytää luovuuden avaimet. Se takaisi kilpailukykymme vuosiksi eteenpäin.
Luovaksi tekemättä mitään
Mitä tästä kaikesta opimme, vai opimmeko mitään? Minusta on niin, että itse kunkin pitäisi vakavasti harkita näitä asioita ja niiden vaikuttavuutta omaan elämäämme. Olemmeko suorittajia, mittaammeko omat saavutuksemme vain sillä, miten kauan aikaa ja miten paljon vaivaa käytämme niiden saavuttamiseen, emmekä sillä, mitä oikeasti saamme aikaiseksi? Siksihän emme juuri saakaan aikaiseksi!
Arvostammeko liiaksi tutkintoja ja muodollista osaamista, emmekä tunnista oikeaa lahjakkuutta, kun se tulee vastaan? Odotammeko, että viisaus tulisi ”kello kaulassa”, ja olemmeko päättäneet, että tällainen ”kello” on oppiarvo tai yhteiskunnallinen asema?
Jos myönnämme, että oikea ja uutta luova luovuus on nimenomaan intuitiivista luovuutta, meidän on pakko miettiä, mikä meitä itseämme estää olemasta sellaisia? Mikä estää suomalaisia designereita? Mikä estää suomalaista yritysjohtoa? Mikä estää keksijöitä, mikä taiteilijoita?
Vaikka meillä on nimekkäitä taiteilijoita maailmalla, kysymys kuuluu, ovatko he uutta luovia vai vain erittäin taitavasti suorittavia? Siinä on iso ero.
Syitä epäluovuuteen on edellä kerrottu, mutta se, pystymmekö siivomaan esteet pois luovuutemme tieltä, on meidän omissa käsissämme.
Ydinajatus on se, että on hyväksyttävä lahjaksi saaminen. On hyväksyttävä helppous, velttous ja odottaminen. On ymmärrettävä, että tämä on ilosanoma, eikä mikään loputon vaatimusten luettelo, joita seuraamalla tavoitellaan jotakin vielä mahdottomampaa asiaa, luovuutta. Ei se ole mahdoton, sillä luovuus on meissä kaikissa, ja intuitiot ovat aivan jokaisen tavoitettavissa.
Kun lakkaamme vääränlaisen pyrkimisen, ajattelemisen ja analysoimisen, tulemme luovaksi tekemättä mitään. Kiehtovaa, eikö vain? Nyt siis sohvalle makaamaan!
Kevätterveisin
Richard Järnefelt
Luovaksi tekemättä mitään?
Intuitiivisen luovuuden kylvö- ja kasvatusohjeet
Alkusanat
Suomalainen luovuuskeskustelu on taas herännyt. Opetusministeriön kärkihankkeen nimellä on alettu etsiä ratkaisuja, joilla suomalaiset tulisivat luovemmiksi.
Tätä tarvitsisi kansantaloutemme ja tätä tarvitsisivat yritykset, joiden kansainvälinen kilpailukyky ei voi enää perustua halpaan työvoimaan tai ylivoimaiseen tekniseen osaamiseen. Suomessa kun ei enää ole näistä kumpaakaan.
Suomessa ollaan kyllä taitavia tekemään keksintöjä. Hyvin harvoin nämä keksinnöt kuitenkaan ovat uusia ja mullistavia, vaan kyse on jo olemassa olevien ideoiden parantelusta ja hienosäädöstä.
Tätä ei tietenkään tule väheksyä – kyllä tällaistakin tarvitaan. Moni muualla oivallettu tekninen laite on hioutunut Suomessa laadukkaimpaan muotoonsa, mutta kun tämän saman jo osaavat monet muutkin, tämä osaaminen ei yksin riitä takaamaan kasvua ja hyvinvointia.
Suomi on nuori kulttuuri eurooppalaisessa mittakaavassa. On muistettava, että vain hieman yli sata vuotta sitten kansamme pääkielellä ei juurikaan ollut mahdollista saada korkeampaa sivistystä. Noin puolitoista sataa vuotta sitten maassamme vallitsi nälänhätä, joka tappoi valtavasti kansaamme. Nämä muistumat eivät kerro vahvasta eivätkä vanhasta sivistysmaasta.
Koska koulutuskulttuurimme on nuorta, siinä on keskitytty aivan liiaksi mitattaviin asioihin. Tämä on ymmärrettävää, mutta samalla hyvin valitettavaa.
Nämä muutama ajatus ovat itselleni kirkastaneet sen, että jos suomalaista luovuutta halutaan edistää, siihen eivät riitä mitkään vanhat keinot. Taidekasvatuksen lisääminen ei ole ratkaisu. Koulun ja kulttuurin yhteistyö ei sinänsä auta mitään. Lastenkulttuurin kehittäminen, taidepajat ja monimediakokeilut ovat vain hyviä yrityksiä.
Kyse on isommasta asiasta, ja siksi sitä ei ehkä haluta nähdä. Kyse on kansallisesta ajattelutavastamme. Kyse on siitä, mitä yleensä kutsutaan ”luterilaiseksi työmoraaliksi”, kyse on tietämisen ja akateemisuuden yliarvostamisesta, kyse on taiteen tohtorintutkinnoista, kyse on paljosta muusta.
Yritän saada lukijani kyseenalaistamaan omaa ajatteluaan, ja sitä kautta muuttumaan oikeasti luovemmaksi. Ehkä mullistavin ajatus on se, että juuri olemalla tekemättä, pyrkimättä ja yrittämättä, voimme saada eniten ja parhaita tuloksia aikaiseksi. Tämä on paradoksi, joka suomalaisten olisi opittava.
Luovuutta ei voida opettaa. Vaikka kuinka monta kärkihanketta tehtäisiin, ja vaikka kuinka monta taidepajaa perustettaisiin ja luovuusbyrokraatteja palkattaisiin, luovuus ei etene askeltakaan. Minäkään en voi opettaa luovuutta, mutta voin opettaa sen, mitkä ovat ne esteet, jotka ovat luontaisen luovuutemme tiellä. Suomalaisessa kulttuurissa niitä esteitä on hyvin paljon.
Richard Järnefelt
Luovuutta ja luovuutta
Kun edellisen kerran oli muotia olla luova, luovuudeksi kelpuutettiin monenlainen puuhastelu. Askartelu nousi arvoon arvaamattomaan, kun kaupungistuneet suomalaiset väsäsivät itse joulukoristeitaan. Syntyi runsaasti harrastusryhmiä ja kerhoja, joissa näperreltiin yhtä ja toista. Tätä tällaista pidettiin suunnattomana luovuutena. Hyvä puoli oli se, että alettiin ajatella, että taide ei olekaan vain elitistinen ja ylhäinen maailma, vaan se kuuluu kaikille.
Tällaisessa puuhastelussa ei toki ole vikaa, ja tuskin tekee mitään vahinkoa, jos seurakunnat, järjestöt ja koulut yhä vain yläpitävät tällaisia ”leikkaa ja liimaa” – kerhoja. Mielestäni niillä ei kuitenkaan ole oikean luovuuden kanssa paljoakaan tekemistä.
Kerhot eivät tee varsinaista vahinkoa luovuudelle, mutta tietoisempi taidekasvatus tekee. Olen itse oppinut todeksi ajatuksen, joka itse asiassa on itsestäänselvyys: kun opimme jonkin asian, emme opi ainoastaan sitä asiaa, vaan myös sen takana olevan tavan ajatella.
Tämä muistaen nykyinen taidekasvatuksemme näyttäytyy aika oudossa valossa, alkaen jopa koulujen taideopetuksesta.
Musiikki on itselleni tutuin alue, ja musiikin opetuksen tila on jo vuosikaudet ollut omana silmätikkunani. Soittamista opetetaan valtaosin nuottien kautta, ja jos siitä uskalletaan irrottautua, käytetään ns. vapaata säestystä, joka on alkeellista sointurakenteiden hyväksikäyttöä rytmikonetta leikkimällä. Tällainen toistaminen ei voi edistää kenenkään oikeaa luovuutta, sillä taustalla vaikuttava ajattelutapa on luovuudenvastainen.
Kuvataiteista tiedän sen verran, että kouluopetus on järjetöntä, koska eri tyylisuuntiin tutustutaan matkimalla itse kyseisen suunnan teoksia. Jo pelkästään ajatus eri tyylisuunnista sisältää luovuutta tuhoavan ajatuksen. Siveltimen käyttäjä oppii turmiollisen tavan ajatella. Lisäksi nykytaide, joka mielestäni – kaikella kunnioituksella - on valtaosin hyödytöntä ja julmaa roskaa, perustuu pitkälti yritykseen tehdä jotain sellaista, jota muut eivät vielä ole tehneet. Siis pakotettuun luovuuteen, joka ei voi ikinä onnistua.
Luovuuskoulutusta on myös tarjolla vaikka minkälaista. Eri koulutustalot nettoavat hurjia summia istuttamalla yritysjohtoa ja suunnittelijoita säännöllisesti kursseille, joissa opetetaan aikuisten kielikuvin ja välinein sitä samaa puuhasteluluovuutta, mitä seurakuntien kerhotkin opettavat. Myös pitkäaikaistyöttömät on pakotettu samanlaisen rahastuksen välikappaleiksi toinen toistaan typerämmille kursseille. Mutta kun tämä kaikki ei auta yhtään ajattelun uudistamisessa.
Mitä on oikea luovuus?
Käsitykseni on, että oikea luovuus on intuitiivista. Ikään kuin ”tyhjästä”, odottamatta, yllättäen, mieleen tulee jokin oivallus, joka on aikaisempaan ajatteluun verrattuna erityisen vallankumouksellinen tai ”luova”.
Oivallus voi olla tekninen ratkaisu, runo, teksti, kuva, musiikkia, ihan mitä vain. Se on kuitenkin kokijalleen merkityksellinen, ja ehkä sitten muillekin, ja sen toteuttaminen on vaivatonta, helppoa ja iloa tuottavaa. Kyse ei siis ole mistään ”luomisen tuskasta” – se on epäluovien ja väärin ajattelevien ihmisten keino kuvata sitä prosessia, jota he koko ajan läpikäyvät, ja jota he luulevat luovuudeksi.
Intuitiivinen luovuus ei ole oma keksintöni. Elämänkertatietojen mukaan esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozart kuuli musiikkia, ja merkitsi sen ylös. Lisäksi Mozart varmasti loi toisinkin keinoin, kun oli nälkä, ja tilaustöitä oli pakko ottaa, mutta ne kappaleet eivät olekaan osana sitä ihmiskuntaa ilahduttavaa musiikkiperintöä, joka Mozartilta meille jäi. Intuitiivisesti luotu musiikki on ehdottomasti parhainta. Mozartkin teki myös huonoja kappaleita.
Monella muulla säveltäjämestarilla on ollut samanlaisia kokemuksia. Hyvin monien elämänkerroista löytyy todisteita tälle.
Albert Einstein puhui intuition sormesta, joka ohjasi häntä löytämään suuret oivalluksensa maailmankaikkeudesta. Nykyajan nero Stephen Hawking myös on sekä kirjoissaan että haastatteluissaan kertonut tärkeimpien oivallustensa tulevan intuitiivisesti.
Se, mistä intuitio tulee, voisi olla kiinnostava kysymys, mutta sitä olisi ehkä syytä olla miettimättä, koska se juuri olisi vääränlaista ajattelua, joka intuition tuhoaa. Joku varmasti haluaisi vastata, että intuitio tulee Jumalalta. Jonkun mielestä on kyseessä vain oman piilotajuntamme tuote, ja jotkut koulukunnat taas ehkä näkevät siinä todisteen kollektiivisesta piilotajunnastamme. Idän uskontojen edustajat ymmärtäisivät asian mieluiten siten, että kun minätietoisuus on sammunut, meillä on yhteys tosiolevaiseen.
Eräs kiintoisa teoria on Platonin ideaoppi. Platonhan opetti, että ”taivaassa” on olemassa esimerkiksi pöydän idea, ja kaikki ne pöydät, joita me maan päällä teemme, ovat jonkinlaisia jäljitelmiä tuosta ideasta. Näin ajatellen me yksinkertaisesti vain löytäisimme uusia ideoita intuitiivisesti, ja katsoisimme oman persoonamme värittämästä näkökulmasta ikiaikaisia oivalluksia ja toisimme niitä kuvana, ääninä, teknisinä vempaimina, tekstinä jne. yhteiseen tietoisuuteen. Intuition saaja olisi itse ikään kuin instrumentti.
Tärkeintä on kuitenkin tajuta, että tätä vastausta ei tarvitse tietää. Jos sen tietämiseen liiaksi panostaa, intuitiivisuus on varmasti tipotiessään. Vanha zen-buddhalainen viisaus sanoo, että jos haluaa valaistua, ja päättää siksi mennä metsään kävelylle, ei varmasti koe mitään, mutta jos sen sijaan vain menee metsään kävelylle, saattaa jotain kokeakin. Eli unohtakaamme nyt, mistä intuitiot tulevat. Sitä ei tarvitse tietää.
Keksitäänkö pyörä uudelleen?
Intuitiivisen luovuuden epäilijät ovat joskus sanoneet, että teorian ja tiede- tai taidehistorian sivuuttaminen johtaa pyörän keksimiseen uudelleen. Näin voi todella joissakin tapauksissa käydä, mutta entä sitten? Uudessa pyörässä voi kuitenkin olla jokin sellainen elementti, jota vanhassa ei ollut.
Länsimaisen tieteen ja taiteenkin perusvirhe on mielestäni yritys välttää tämä näennäinen ongelma. Se johtaa helposti siihen, että kun aina perustetaan vanhalle tiedolle, ollaan lopulta Pisan kaltevan tornin tilanteessa. Jos alussa mentiin vähän vikaan, ja rakennettiin edellisen tiedon päälle, lopulta koko torni on kaatumaisillaan.
Eräitä luovuuden esteitä
Kuten alkusanoissa totesin, luovuuden esteitä on paljon. Niitä on vaihtelevasti kulttuureissa pitkin maailmaa, ja jossakin enemmän ja jossakin vähemmän.
Oma kokemukseni on ollut, että intuitiivista, oikeaa luovuutta estää tapamme ajatella. On aivan totta, että liiallinen yritys saada jotain aikaiseksi yleensä vesittää koko hankkeen. Jokaisella on varmasti omasta elämästään tästä muistuttavia esimerkkejä. Kovalla yrittämisellä on toki mahdollista saada aikaan rutiiniluonteinen suoritus, ja jos se jollekin riittää, hän olkoon siitä onnellinen. Mutta jos todella halutaan löytää uutta, saada uusia näkökulmia, kehittää asioita oikeasti jne., niin siihen ei riitä suorittava ”luovuus”.
Hyvä esimerkki olkoon säveltäminen. Maamme musiikkikorkeakoulussa opetetaan säveltämistä. Opetus on varmasti korkeatasoista, ja säveltäjäksi aikovat saavat tarkan käsityksen siitä, millä soittimilla pystyy toteuttamaan minkäkinlaisia ääniä jne. Tällaiseen rajan asti ajatus säveltämisen opettamisesta on täysin hyväksyttävä. Mutta kun aletaan opettaa erilaisia tyylikausia (”älä sinä tee näin, sillä nämä on jo tehty”), ja teoretisoimaan musiikin tulevaisuutta (”tee sinä mieluummin näin”), niin on luotu ”säveltäjä”, jonka työ on pahimmillaan vain tietoista ähellystä nuottipaperin kanssa, ja eri ratkaisujen punnitsemista teoreettisesti, kaiken opitun valossa.
Ei tällä tavoin voi syntyä mitään oikeasti uutta. Intuitiivinen luovuus vaatisi kaiken teoreettisuuden unohtamista, ja vain olemista. On ehkä hyvä osata kirjoittaa nuotit ylös (toki muitakin merkintätapoja on), kun oivallus tulee, mutta kaikki, mikä käy sen yli, on varmasti turhaa, ja tuhoaa luovuutta.
Taidekoulutus yleensäkin on luovuuden idean vastainen. Taiteen alalla ei saisi olla tutkintoja, eikä pitäisi ikimaailmassa tavoitella mitään naurettavia taiteen tohtorin tutkintoja. Taiteilijan kyky mitataan sillä, miellyttääkö hänen taiteensa, eikä sillä, onko hänellä hieno diplomi seinällä. Maailman ehkä virtuoosimaisimmat soittajat tulevat yhä kulttuureista, joissa ei ole järjestäytynyttä musiikkikoulutusta. Ensimmäisinä tulevat mieleen lukemattomat romanit.
Se ken on kuullut nykysäveltäjien teoksia, ymmärtää kyllä, mistä puhun. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta niistä voi nauttia vain ihminen, jonka tausta on sama kuin tekijän, eli hän meneekin konserttiin analysoimaan ja etsimään sävelkuvia, jotka ovat uusia tai poikkeavia tietoisesti. Hän ei elä musiikissa eikä musiikille, eikä uppoudu mihinkään uutta luovaan, intuitiiviseen maailmaan, koska hänen ajattelutavallaan ei siihen kyetä, eikä se maailma ole edes konsertissa läsnä.
Sitten ovat tietysti myös ne taiteen ystävät, jotka istuvat joka ikisessä konsertissa, ja huutavat aina ”Bravo!”, vaikka estradilla soitettaisiin yksiäänistä kukkopilliä.
Intuition kokemisen ulottuvuuksia
Kun joku saa intuitiivisen oivalluksen, ja luo intuitiivisen teoksen, oli se sitten säveltä, kuvaa, tekstiä, tekniikkaa tai muuta sellaista, hän samalla ikään kuin avaa oven jonnekin, uuteen maailmaan. Hän tuo yhteiseen tietoisuuteemme asian, joka herättää muissakin samanlaisia tuntemuksia kuin hänessä itsessään.
Vaikka mauissa on eroja, mikä on persoonallisuuseromme huomioon ottaen aivan luonnollista, silti on olemassa taideteoksia, jotka herättävät laajassa joukossa ihmisiä samanlaisen arvostavan kokemuksen. Jos joku tästä valtavirrasta poikkeaa, kyse voi hänen kohdallaan olla vastaavasta ajatusestymästä, mikä edellä olevalla konserttiyleisöllä kuvattiin.
Mikä selittää tällaisen kokemuksen? Miksi esimerkiksi Mozartin 40. g-mollisinfonian 1. osa on (lähes) kaikkien mielestä kaunis, miksi Mona Lisa – maalaus puhuttelee?
Rohkenen väittää, että kyse on intuitioista. Intuitiivisen luomistyön tuloksen tunnistaa tiedostamattaan. Nähdessämme pöydän, tajuamme helposti pöydän idean. Pöytä on taso, jolle voi laskea tavaroita, jonka päällä voi aterioida jne. Silti pöytiä on miljoonia erilaisia. Nähdessämme Mona Lisan, tajuamme, että siinä on mestarillisesti toteutettu intuitio Mona Lisasta, kauniista ja arvoituksellisesta naisesta. Olemme tavoittaneet Mona Lisan idean. Laajemmin ajateltuna siinä onkin kauniin ja arvoituksellisen naisen idea, ja sitä kuvaavia teoksia on taas tuhansia - on runoja, maalauksia, kirjoja jne.
Näistä määrittelykysymyksistä huolimatta intuitiivisen luomistyön tuloksen kyllä tunnistaa, ja mieli tuottaa sille tuntomerkeiksi sellaisia ajatuksia kuin ”hyvä”, ”koskettava”, ”elähdyttävä”, ”kaunis”, ”vaikuttava” jne. Nämä ovat juuri niitä teoksia, joista puhutaan ja kirjoitetaan vielä satojen vuosien kuluttua, vaikka monet muut aikakautensa ”luovuuden kukkaset”, jotka on tuotettu ponnisteluja ja pinnistelyjä luovuudeksi luulemalla, ovat jo aikoja sitten unohtuneet.
Luuleeko kukaan ihan vakavissaan, että ne teokset, joita Kiasmassa nyt on, olisivat kenenkään mielestä arvokkaita ja merkityksellisiä kahden sadan vuoden kuluttua? Luulen, että silloin yhä vain ihaillaan Michelangelon, da Vincin, van Goghin ja sellaisten nerojen töitä, joiden luomistyö on tiettävästi ollut intuitiivista.
Lisää luovuuden esteitä
Niin kuin edellä on esitetty, tietoinen ajattelu on este intuitioiden saamiselle. Mutta koko elämämmehän on tietoista, ainakin siihen asti, kunnes kuolemme. Miten ihmeessä voisimme avautua portiksi intuitioiden tulla, kun samalla elämme yhteiskuntamme jäseninä?
Takuuvarmaa ratkaisua ei olekaan, ja intuitiivisuutta ei varsinaisesti voida opettaa. Sen sijaan on mahdollista opettaa itse kutakin purkamaan ne räikeimmät esteet, jotka ovat intuitioiden tiellä. Sitten voi vain odottaa, eli mennä metsään kävelylle pyrkimättä saavuttamaan mitään, kuten edellä oleva zeniläinen viisaus kertoi.
”Minä teen”, ”minä luon”, ”minä opiskelen”. Tuttuja ajatuksia kaikki, mutta myös hyvin haitallisia. ”Tieteellinen maailmankuva on ainoa oikea.” Erittäin vaarallinen ajatus, koska se antaa luvan teoretisoida kaiken, mitä ympärillä on.
Pitäisi uskaltaa luopua tarpeesta saada aikaiseksi, keksiä ja löytää, ja sen sijaan vain olla, jolloin todellisuudessa saakin aikaan, keksii ja löytää lopulta paljon enemmän. Mutta siihenkään tilaan ei saa pyrkiä tietoisesti sen vuoksi, että odottaa silloin kykenevänsä enempään.
Teoreettinen ajattelu on suuri este. Musiikin puolella nähdäkseni juuri musiikin teoria sulkee muusikoiden korvat ja tuhoaa korvakuulokyvyn. Miksi pitää voida analysoida, että ”ahaa, nyt tuli septimi, nyt tuli seksti, ja voi, miten kiintoisa dissonanssi tässä nyt on, ja kontrapunktikin on huomioitu.” Mitä ihmettä tällaisella näennäistiedolla tekee?
Se ei ole ainoastaan typerää ja hyödytöntä, vaan se on myös vaaraksi, koska se estää oikean luovuuden syntymistä. Kaikilla tieteen ja taiteen aloilla on vastaavanlaisia asioita, ja mitä kauemmas oikeasta tieteestä mennään, sitä enemmän niitä on. Joka ikinen korkeakouluopiskelija voi vahvistaa, että heidän tutkintoonsa kuuluu myös paljon täysin hyödytöntä ja typerältä tuntuvaa materiaalia. Entä jos he ovatkin oikeassa?
Mitä enemmän yritetään olla luovia, sitä vähemmän ollaan. Siksi on niin huolestuttavaa, kun ministeriö käynnistää jonkin hankkeen. Kaikista pessimistisimmät veikkaukset julkisuudessa siitä, mihin tuo hanke johtaa, ovat olleet se, että taideopetusta lisätään (miettimättä sen sisältöä, jolloin itse asiassa tuhotaan luovuutta), perustetaan lisää virkoja luovuutta kouluttamaan (yhtälö on mahdoton, koska oikeaa luovuutta ei voida opettaa) ja lisätään taideapurahoja ja läänintaiteilijoita (sillä saadaan vain lisää muka-taiteilijoita, jotka ovat vastuussa tietoisista roskaproduktioista ja Kiasman kaltaisten peltihallien täyttämisestä eritteitä täynnä olevilla tehosekoittimilla).
Sohvalle makaamaan
Intuitio on lahjaksi saamista. Tämä on vieras ajatus kulttuurissa, jonka kansanviisaudet (onneksi katoavat…) sisältävät sellaisia ”oivalluksia” kuin ”hiki laiskan syödessä, vaan ei työtä tehdessä.” Usein on nimittäin niin, että juuri se ”laiska”, jonka elämä ei täyty jatkuvalla tietoisella onnistumisen vimmalla, saakin aikaiseksi ne oivallukset, joita ahkerat sitten toteuttavat ja hiovat. Tärkeitä rooleja siis kumpikin, mutta jos valita täytyy, tarvitsemme huomattavasti enemmän niitä ”laiskoja”
Se, mitä kutsutaan ”luterilaiseksi työmoraaliksi”, vaikka sillä ei Martti Lutherin ajatusten kanssa kauheasti tekemistä olekaan, on ollut yksi este luovuuden kukoistamiselle. Suomalaisen on aina pitänyt suorittaa. Ensin pellolla kyläyhteisön askareissa, sitten koulussa kansankynttilän silmien alla, sitten työpaikalla, missä ovat olleet työnjohtajat ja kellokortit, ja nyttemmin pitää täyttää tulostavoitteet. Luovuutta vaativiin tehtäviin palkataan ihmisiä, joiden koulutus on tuhonnut suuren osan heidän luovuuttaan, ja loppu kahlehditaan vääränlaisella työilmapiirillä.
Vasta aivan viime vuosina on ohuesti oivallettu se, että perinteiset työyhteisöt eivät palvele luovuutta juuri millään lailla. Työajan tarkka mittaaminen ja mitattavissa olevien suoritusten vaatiminen ovat varmoja intuitiivisen luovuuden vihollisia.
Näitä ongelmia on yritetty ratkaista tuomalla erilaista viihdykettä työpaikoille. IT-yritykset saivat mainetta joustavilla työajoillaan, sekä työntekijöiden pizza- ja Coca-Cola-palveluilla. Työntekijät, jotka olivat kasvaneet toisenlaisessa yhteiskunnassa, eivät kuitenkaan osanneet hyödyntää oikealla tavalla tällaisia mahdollisuuksia, vaan he ehkä ymmärsivät työyhteisön vapaamielisyyden merkkinä ja kiitoksena omasta ylilahjakkuudestaan. Kysehän oli vain yrityksestä luoda luovuudelle suotuisampi työ-ympäristö.
Joillekin etätyö voisi olla luovuutta enentävä tekijä, toisille taas kirous. Kaikki riippuu valtavasti siitä, minkälainen ilmapiiri työntekijän kotona on.
Vaikka yhtä oikeaa vastausta ei ole, ihan konkreettinen sohvalla makaaminen ja kattoon syljeskely saattaisi useinkin olla intuitiivisen luovuuden kannalta monin verroin parempi ratkaisu kuin ne monet luovuuden kliséet, joita edelläkin on esitelty. Meidän tulisi todella luopua suorittamisesta ja pyrkimisestä, ja antaa sen tulla, mikä on tulossa. Jos työnantaja ei ymmärrä omaa parastaan, hän sitoo työntekijät firmaansa kellokortein ja vaatimuksin. Laatikko pizzaa, Coca-Cola ja sohva olisivat oikeansuuntaisempia keinoja. Ja ne pitäisi tietysti myös työntekijänkin ymmärtää oikein.
Menestystarina voi päättyä
Ellei uutta luovuutta löydy, suomalainen menestystarina voi päättyä. Kuten edellä todettiin, asioiden jatkojalostaminen ja toteuttaminen ei enää ole kultakaivos, koska niin monet muutkin osaavat sen.
Meillä olisi oiva struktuuri luovuuden oivallusten hyödyntämiseen. On toimiva yhteiskunta, on tekninen osaaminen, on kohtalaisesti pääomiakin. Vain yksi puuttuu - luovat oivallukset.
On aiheellista kysyä ja ihmetellä, miksi Suomessa ei ole tehty maailmanhistorian kannalta merkittäviä keksintöjä? Tännehän on päinvastoin tuotu muualta sellaisiakin oivalluksia, jotka eivät itse asiassa edes tänne sovi, kuten auto. Suomen autoistuminen on vaatinut lukuisien jatkojalostustoimenpiteiden tekemistä, kuten talvirenkaat ja teiden suolaus. Sen sijaan olisi ollut luovempaa keksiä toisenlainen kulkuväline, joka toimisi täällä paremmin, ilman muita järjestelyjä.
Luovuuden puute on joskus myös itsetunnon puutetta. Itsetunnon puute voikin olla suurin syy siihen, miksi suomalainen koulutusjärjestelmä niin arvostaa muiden luoman tiedon ulkoa pänttäämistä.
Yleensä kun lukee suomalaista tieteellistä teosta, nukahtaa viimeistään puolivälissä. Näin sen vuoksi, että teksti on usein yllätyksetöntä, kantaa ottamatonta, vanhoja tuloksia esittelevää jne. Meiltä on kokonaan unohtunut sellainen tiede, jossa tutkija esittää oletuksen, ja sitten laajasti tutkitaan, että voisiko se olla näinkin?
Myös yritysmaailma tarvitsisi enemmän tällaista luovuutta. Uudet innovaatiot vaativat usein jatkojalostamista, mutta ellei ole innovaatioita, ei ole mitään jalostettavaakaan.
Erityisesti yritysten suunnittelijapuoli, ja miksei koko henkilökuntakin pitäisi ”luovuuskouluttaa”. Tämä ei tietenkään tarkoita tässä sitä, mitä luovuuskoulutus on tähän asti ollut, eli viihteellisiä kursseja, joissa vuoroin kiivetään kallioseinää ja vuoroin lennetään kuumailmapallolla. Tällaisille asioille on sijansa vain työntekijöiden yhteisen viihtymisen apuvälineinä.
Luovuuskoulutus tarkoittaisi tässä tapauksessa sitä, että yrityksen muusta sisäisestä koulutustarjonnasta siivottaisiin pois kaikki turhan teoreettinen ja analyyttinen materiaali, työympäristöä mukavoitettaisiin ja kaikkea joustavuutta lisättäisiin. Sitten tiedotettaisiin ihmisille, uskottavasti ja kannustavasti, että intuitiivinen luovuus on ainoaa oikeaa luovuutta, ja kaikkia kehotetaan yrittämään raivata esteitä oman intuitiivisuutensa tieltä, ja esteet ovat tunnistettavissa näin ja näin.
Ei siis diplomeita, ei hauskaa puuhastelua, ei kursseja, kokeita tai suorituksia. Ei analyyseja, ei tarkkoja ohjeita luovuuteen pääsemiseksi, ei kontrollia, ei valvontaa. Olisi todella yritettävä ymmärtää se, että työntekijä, joka keskellä työpäivää makaa sohvalla onkin firmalle ehkä paljon hyödyllisempi työntekijä kuin se suorittava työntekijä, joka kasvot punaisena pakertaa jonkin aikaa ja vaivaa vaativan, mutta usein täysin merkityksettömän työtehtävän parissa.
Tässä voi nähdä ehkä paluun 1960- ja erityisesti 1970-lukujen kasvatusmaailmaan, mutta onko se niin paha asia?
Tulevaisuuden yhteiskunta
Star Trek - sarjan alkuperäinen ideoija Gene Roddenberry on visionääri, jonka suuruutta ei ole tajuttu. Avaruusseikkailusarja mielletään usein puhtaaksi viihteeksi, vaikka siihen voisi kätkeytyä muutakin. Roddenberryn ideoima maailma on mielenkiintoinen, koska siihen kuuluu toisaalta ylivertainen teknologia ja toisaalta ihmisten välillä lähes utopistisen tasa-arvoiset suhteet.
Uskon, että Roddenberry loi maailmansa intuitiivisesti, ja osui samalla ”tulevaisuuden maailman ideaan”, ja kuvasi meille osuvasti tulevaisuutemme.
Jotta ylivertainen teknologia voisi kehittyä, tarvitaan jatkojalostamista, kilpailua, kapitalismia ja työntekoa. Jotta olisi, mitä kehittää, tarvitaan ihmisten välistä luottamusta, rakkautta, suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa, jotka usein ovat suotuisimmat olosuhteet intuitiiviselle luomiselle.
Nyt vuonna 2003 tilannetta tarkastellen minusta tuntuu, että kehitys kulkee siten, että Yhdysvallat kumppaneineen muuttuu intuitioiden jatkojalostuksesta ja tuotannosta huolehtivaksi alueeksi, kun taas vanha Eurooppa jalostuu pikku hiljaa intuitioiden tuotantoalueeksi. Tämä visio kuulostaa aluksi irrationaaliselta, ja se on jopa vastoin sitä, minkälainen maailma on viimeiset toista sataa vuotta ollut, mutta tämäpä onkin intuitio. Näinkö tai koinko oikein, se selviää lähimmän sadan vuoden sisällä.
Jos tarkastellaan tulevaisuutta hieman lyhyemmällä perspektiivillä, kyse on silloin vielä yhä erikoistumattomasta maailmasta. Kaikki tekevät kaikkea, ja yrittävät olla hyviä siinä. Suomellakaan ei juuri ole muuta vaihtoehtoa kuin löytää luovuuden avaimet. Se takaisi kilpailukykymme vuosiksi eteenpäin.
Luovaksi tekemättä mitään
Mitä tästä kaikesta opimme, vai opimmeko mitään? Minusta on niin, että itse kunkin pitäisi vakavasti harkita näitä asioita ja niiden vaikuttavuutta omaan elämäämme. Olemmeko suorittajia, mittaammeko omat saavutuksemme vain sillä, miten kauan aikaa ja miten paljon vaivaa käytämme niiden saavuttamiseen, emmekä sillä, mitä oikeasti saamme aikaiseksi? Siksihän emme juuri saakaan aikaiseksi!
Arvostammeko liiaksi tutkintoja ja muodollista osaamista, emmekä tunnista oikeaa lahjakkuutta, kun se tulee vastaan? Odotammeko, että viisaus tulisi ”kello kaulassa”, ja olemmeko päättäneet, että tällainen ”kello” on oppiarvo tai yhteiskunnallinen asema?
Jos myönnämme, että oikea ja uutta luova luovuus on nimenomaan intuitiivista luovuutta, meidän on pakko miettiä, mikä meitä itseämme estää olemasta sellaisia? Mikä estää suomalaisia designereita? Mikä estää suomalaista yritysjohtoa? Mikä estää keksijöitä, mikä taiteilijoita?
Vaikka meillä on nimekkäitä taiteilijoita maailmalla, kysymys kuuluu, ovatko he uutta luovia vai vain erittäin taitavasti suorittavia? Siinä on iso ero.
Syitä epäluovuuteen on edellä kerrottu, mutta se, pystymmekö siivomaan esteet pois luovuutemme tieltä, on meidän omissa käsissämme.
Ydinajatus on se, että on hyväksyttävä lahjaksi saaminen. On hyväksyttävä helppous, velttous ja odottaminen. On ymmärrettävä, että tämä on ilosanoma, eikä mikään loputon vaatimusten luettelo, joita seuraamalla tavoitellaan jotakin vielä mahdottomampaa asiaa, luovuutta. Ei se ole mahdoton, sillä luovuus on meissä kaikissa, ja intuitiot ovat aivan jokaisen tavoitettavissa.
Kun lakkaamme vääränlaisen pyrkimisen, ajattelemisen ja analysoimisen, tulemme luovaksi tekemättä mitään. Kiehtovaa, eikö vain? Nyt siis sohvalle makaamaan!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä teksti, kiitos siitä!
Oon aika pitkälti samoilla linjoilla sun kanssa. Vietän nyt välivuotta, jonka aikana en ole tietyistä syistä ollut töissä enkä opiskellut ja olen huomannut, että luovuuteni on elpynyt. Käsittämätöntä huomata, kuinka tehokkaasti 12 vuoden koulu oli sen tuhonnut.
Oon kuitenkin sitä mieltä, että oikeasti luovat ideat syntyvät vain, jos on jostakin alasta todella vankka tietämys. Mä ajattelen niin, että intuitiiviset ideat syntyvät jossain aivojen perukoilla valtavasta tietomäärästä, jota ei pysty tehokkaasti käsittelemään rationaalisesti. Tämä kuitenkin edellyttää huolellista ongelman määrittelyä. Ajatukset pitää suunnata oikein. Kun ongeman jäsentelee hyvin ja siihen yrittää löytää ratkaisua, aivot aktivoituvat ja tällöin on mahdollista keksiä niitä intuitiivisiakin ideoita.
Eli uudet ja mullistavat ideat (siis sellaiset itsestään selvät asiat, joita kukaan ei vaan ole ikinä keksinyt) syntyvät kun 1. Olet äärettömän kiinnostunut jostakin alasta ja janoat siitä tietoa ja luet ja luet ja luet. 2. Määrittelet ongelman ja yrität löytää siihen ratkaisun. 3. Et tee yhtään mitään.
Tärkeää on myös epäonnistuminen. Usein on niin, että vasta kun epäonnistuu ongelman ratkaisussa tarpeeksi monta kertaa, voi päästä ratkaisun jäljille.
"Sen sijaan että sanomme: 'Tee jotain äläkä vaan istu', meidän tulisi sanoa 'Istu vaan, äläkä tee mitään.'"