Tässä kun olemme eroamassa mieheni kanssa ja olen erilaisia asioita hoidellut. Ja soitellut moneen paikkaan. Kun esitän asiani ja kerron että olemme eroamassa, nainen (yleensä) vastaa että itsekin on eronnut.
Miksi niin paljon eroja?
Tulee tunne että miksi enään kannattaa mennä naimisiin ja tehdä lapsia, kun jo melkein tiedetään että ero tulee jossain vaiheessa??
Itse olisin halunnut olla naimisissa kuolemaan asti mutta ei auttanut minun haluamiseni.
Mitä tämä tekee meidän lapsille?
Eikö tämä ihmisen itsekkyys ikinä tule muuttumaan? Tehdäänkö me sellaista sukupolvea missä kaikki on sallittua ja ei enään ole mitään arvoja?
Nyt toivon että osaan tulevaisuudessa tehdä paremmat ratkaisut että en enään tule mitenkään satuttamaan omia lapsiani.
Miksi niin paljon eroja?
Tulee tunne että miksi enään kannattaa mennä naimisiin ja tehdä lapsia, kun jo melkein tiedetään että ero tulee jossain vaiheessa??
Itse olisin halunnut olla naimisissa kuolemaan asti mutta ei auttanut minun haluamiseni.
Mitä tämä tekee meidän lapsille?
Eikö tämä ihmisen itsekkyys ikinä tule muuttumaan? Tehdäänkö me sellaista sukupolvea missä kaikki on sallittua ja ei enään ole mitään arvoja?
Nyt toivon että osaan tulevaisuudessa tehdä paremmat ratkaisut että en enään tule mitenkään satuttamaan omia lapsiani.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ajatuksesi on aikalailla samanlaisia kuin minulla.ainoa asia mitä lapselleni toivoin ,että vanhemmat olisivat saman katon alla kun lapsi tarvitsee.olen surkutellut itsekkin asiaa kun omakohtaisestikkaan ei näin käynyt.se vain vaatii sinulta kaksin verroin voimia enemmän.jaksele.
Kyllä sitä lapsilleen haluaa ehjän kodin.
Ja kun itse sitoutuu loppuiäkseen avioliittoon on vaikea hyväksyä että toinen ei.
Lisävoimia tässä kaivataankin.
Jaksamista myös sinulle.
Samoja tuntemuksia on minullakin, kuin edellisillä kirjoittajillakin. Olemme juuri päättäneet erota. Tuntuu, kuin olisin epäonnistunut naisena, äitinä ja ihmisenä. Mielessäni sana yksinhuoltaja on yhtäkuin toisen luokan kansalainen.Yhdessä lapset tehtiin, mutta lopulta yksin ne kasvatan.En tiedä olenko katkera, kenties pettynyt vai molempia? Olenko sittenkin helpottunut? Enään ei edes itkeä jaksa ja lasten takia on pysyttävä järjissään. Tulevaisuus on yksi suuri kysymysmerkki. Muutot ja naapureiden ja sukulaisten päivittelyt ja utelut ovat vielä edessäpäin. Aurinkoista kevättä ja jaksamisia kohtalotovereille ja muillekkin. Kaikesta huolimatta pidetään hyvä huoli lapsistamme yksin tai erikseen.
Itse olen avioero kodista, ja uskon että siinä tapauksessa ero oli vanhempieni välillä se ainut oikea vaihtoehto, myös meitä lapsia ajatellen. Riitaisessa kodissa ei ola lapsen hyvä kasvaa,lapsi tarvitsee tasapainoisen ja turvallisen kodin ympärilleen ja jos sitä ei voi vanhemmat liitossaan taata, saatta ero olla paras mahdollinen. Vaikka riitoja yritettäisiin ratkoa lasten silmien ulottumattomissa lapset kyllä vaistoavat kireän tunnelman.
Ja myös se jo aihuttaa lapsille ahdistusta.Toki jokaisessa kodissa on riitoja ja erimielisyyksiä, mutta se on ihan eriasia mitä tässä muuten tarkoitan.
Nyt itse yh.na ollessa en usko että omat lapseni ovat kärsineet erosta, lapseni ovat jo aikuisia ja ovat aina saaneet tavata isäänsä niin paljon kuin ovat halunneet. Myös silloin kun olivat pieniä.
Tärkeintä erossa on se miten vanhemmat pystyvät eron jälkeen olemaan väleissä, ja lasten tapaamiset myös etävanhemman kanssa.
Ja kaikille lähivanhemmille: vaikka se ex olisi teidän mielestä millainen k-pää tahansa ja käyttäytynyt kuinka possumaisesti teitä kohtaan, älkää opettako lapselle katkeruutta tai vihaa etävanhempaansa kohtaan.
Itse tiedän mitä se on lapsena en ymmärtänyt miksi isä oli niin paha ja ilkeä? Sitten kun tajusin asian oikean laidan oli ja myöhäistä.
Kirjoitit asiaa, että ei pitäisi mollata etävanhempaa. Eipä pitäisi mollata lasten lähivanhempaakaan, eli yleensä äitiä. Saa aikaan tosi pahaa jälkeä ja hankaloittaa arkea.
Meillä nimittäin oli niin, että en ollut kelvollinen miniä yhdessäolon aikaan, en ollut sitä eron jälkeenkään. Pitkän välimatkan takia lapset tapasivat isäänsä kesälomillaan = olivat kerralla pitkän aikaa. Samalla vietettiin aikaa samassa pihapiirissä asuvien isovanhempien kanssa. Mitään he eivät varsinaisesti sanoneet, mutta ilmassa leijui se, etten minä ollut hyväksytty, ettei minua pidetty minään. Minun ylitse käveltiin monta kertaa. Olen elänyt siinä suvussa ja tiedän miten se toimii: ääneen lausumattomat sanat leijuvat ilmassa kokonaisina lauseina. Siihen ei voi puuttua, kun eihän mitään sanonut, mutta se asia ON. Sen aistii aikuinen, sen aistii lapsikin.
Kotona oli melkoisen hankalaa, kun esikoinen uhmasi ja sivuutti minun kiellot/käskyt/pyynnöt/sanomiset... enhän minä ollut mitään. Aloitin alusta joka kesän jälkeen: ruokapöytätävät, tottelet kun minä sanon, jne jne.
Ja sitten ne isän jutut, kaikki tarinat minun mokailuista ja tekemisistä parisuhteemme aikana, omistaan ei tietenkään mitään puhunut.. nehän ovat asioita, jotka kuuluu kertoa lapselle, jotta lapsi tietää, kumpi vanhemmista se parempi on.
Ei arvot maailmasta ole kadonneet, ne ovat muuttuneet koviksi arvoiksi.
Ennen arvostettiin perhettä ja perhekeskeisyyttä.
Nyt tuntuu päivänsana olevan itsenäisyys ja ajattele itseäsi.
Toisaalta kun miettii miten yhteiskunta tukee pehmeitä arvoja niin ei niitä ole olemassa.
Ihmistä arvostetaan sen mukaan miten paljon hän tekee töitä, miten paljon hän omistaa yms.
Johan sen työelämässä näkee, jos aiot pysyä mukana täytyy pystyä tekemään pitkää päivää, jopa vapaa-ajalla. Perheille ei jää yhteistä aikaa, ei ole aikaa lapsille ei puolisolle. Kotiin tultua on jo niin väsynyt että pienikin asia saa ärtyiseksi.
Yritetään siinä sitten hoitaa ihmissuhteita ja antaa sitä aikaa sen suhteen hoitamiselle.
Yhteikunta vaatii tätä, jos hyppäät oravanpyörästä pois, niin jo pian huomaat olevasi joko pulassa tai sitten olet työtä vieroksuva yhteiskunnan elätti.
Ja mikä on se yhteiskunta? Se olemme me ihmiset, se muutos lähtee vain ja ainoastaan meistä.
Jos me haluamme pehmeitä arvoja kunnioitettavan muutenkin kuin pelkkänä sanahelinänä, täytyy sanoa , ei ylitöille liian pitkille päiville.
Kyllä jossain vaiheessa muutos silloin tapahtuu, jos ei varmastikaan heti niin ajanmyötä kuitenkin.
Tämän uskoisin olevan se syy miksi lapset, nuoret, ja aikuiset voi nykyään niin huonosti.
Ei ole aikaa, niille asioille jotka ovat todella tärkeitä.
Ei ole aikaa selvittää niitä pieniäkään parisuhteen ristiriitoja, ne jää muhimaan ja sitten ajaudutaan eroon. Löydetään uusi suhde ja sama toistuu. Oravanpyörä jatkuu..
kirjoituksesi sai miettimään että näinhän se on,ja tota tulisikin miettiä.
Mun lapsuudessani vanhempien työpäivät olivat kuitenkin vielä pidempiä kuin nykyisin, mutta silti ei erottu. Faijaa ei juurikaan kotona näkynyt, ainakaan lasten hereilläoloaikaan. Avioliitot taisivat pysyä monessa tapauksessa pystyssä sen vuoksi, että naisilla ei juurikaan ollut mahdollisuutta pärjätä taloudellisesti ilman aviomiestä. Joten vaikka avioliitto olisi ollut kuinka peräsimestä tahansa, piti se hampaat irvessä kestää.
Oravanpyörästä voi hypätä pois!
Kun arvostelijan nenän edessä heilauttaa taikasauvaa ja sanoo taikasanan:"lapsenparas"
hiljenee hurjinkin uraputki-ihminen.
Ja virka-uran omaavainen.
Ikkunasta näkyy ihana sunnuntai-ilma :))
Lapset oppivat omat arvonsa omilta vanhemmiltaan Mutta jossain vaiheessa aikuisena jokainen saattaa pysähtyä miettimään niitä itse, tämä tapahtuu usein vasta siinä keski-iän kynnyksellä ( ns. keski-iänkriisi). Silloin sitä miettii mikä tässä elämässä oikeastaan onkaan tärkeätä? Kaikki tavarat, vaatteet, autot, veneet, mökit, ym vai tulisiko toimeen vähemmällä. Mitä haluan elämältä, jatkuvaa työntekoa vai aikaa johonkin muuhun? Jättäisi ylityöt ja ns "laatu-ajan" lasten kanssa. Vähentäisi kuluttamista, säästäisi luonnonvaroja ja saastuttamista. Käyttäisi ylitöistä säästyvän ajan perheen kanssa. Näyttäisi lapsille oman mallinsa siitä mikä elämässä on tärkeätä. Ehkä seuraava sukupolvi näin olisi viisaampi heti aikuisuuden kynnyksellä. Ehkä työpaikallakin kiireet helpottaisivat, kun työnantaja huomaisi että työt eivät tule tehdyksi nykyisellä työväellä vaan on palkattava lisää tekijöitä. Niin kauan kuin ihmiset suostuvat jatkuvaan ylitöiden tekemiseen, asiat eivät muutu. Ei työnantaja niin hullu ole että palkkaisi uutta väkeä kun nykyisellä välläkin hommat tulevat tehdyksi.